Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jarmo Mäkilä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jarmo Mäkilä. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. maaliskuuta 2015

Julkaistua 615 & Näyttelykuvia 956: Irti säännöistä ja muodoista

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (9/15) ilmestyi juttuni Designmuseon varsin kiinnostavasta näyttelystä Postmodernismi 1980–1995 (30.1.–17.5.)
 
Irti säännöistä ja muodoista

Postmodernismi on ollut vaikea pala suomalaisessa taidekeskustelussa – jopa poliittisessa keskustelussa. Totesihan Perussuomalaisetkin edellisessä vaaliohjelmassaan kohauttavasti: ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” Puolue halusi julkista tukea vain puhtaudelle, ja nimenomaan puhtaalle suomalaisuudelle. 
Postmodernismi ei ollut puhdasta, se sotki säännöistä piittaamatta vaikutteita, se oli leikkisää, joskus ironista – ja aina itsestään tietoista. 
Postmodernismi totesi, että kaikki oli jo tehty kieltäen uskon lineaariseen kehitykseen, valistukseen ja ”suuriin tarinoihin”. Taiteiden väliset rajat rikkoutuivat lopullisesti, ja ennen kaikkea vaarassa oli populaarin ja korkeakulttuurin välinen häilyvä raja. 
Designmuseon näyttely luotaa postmodernismin saapumista Suomeen 1980-luvun alusta. Mukana on muotoilua, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja populaarikulttuuria, sekä kansainvälisiltä tekijöiltä että suomalaisilta pioneereilta. 

Leena Luostarinen (1949–2013), Sfax, 1984. Helsingin taidemuseo.

Näyttely on levoton, mutta mitä muuta se voisikaan olla. On todella kiinnostavaa nähdä, miten samanlainen henkinen viitekehys voi tuottaa niin erilaisia lopputuloksia. Muotoilussa postmodernia henkivä leikkisyys suosii lapsenomaista villiä yhdistelyä, joka saattaa edelleenkin ärsyttää. Esineet eivät vaikuta funktionaalisilta, vaikka sitä vähän ivaillen olisivatkin. Säännöistä piittaamattomuus saattaa tuntua oudolta ihmisestä, joka on lapsuudessaan tottunut aterioimaan modernistisesti vaikkapa Kaj Franckin (1911–1989) Kilta-astiastosta, vailla tarpeetonta ja ylimääräistä. Silti sama ihminen saattaa rakastaa Leena Luostarisen (1949–2013) maalauksia, joissa on vallalla postmodernistinen eklektisyys, eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Luostarisen itämainen romantiikka yhdisti kitschiä ja antiikkia, kulttuurihistoriaa ja populaarikulttuuria mistään piittaamatta – tai piitaten vain omasta tinkimättömästä kauneudentavoittelustaan.
 
Stefan Lindfors (s. 1962), Scaragoo, 1988. Designmuseo.

Designmuseo onkin tehnyt hienon ratkaisun yhdistelemällä epookkia luotaavassa näyttelyssään Alessin kahvikannuja, Inka Kivalon tekstiilejä, Stefan Lindforsin hirviömäisiä veistoksen ja muotoilun sekasikiöitä, Luostarisen ja monen muun kuvataiteilijan – muun muassa Raili Tang, Jarmo Mäkilä, Kuutti Lavonen ja Vertti Teräsvuori – teoksia ja jopa vanhoja Image-lehtiä.
On varmaankin totta, kuten eräässä saliteksteistä todetaan: ”Henkisessä ja aatteellisessa mielessä postmodernismista ei ole paluuta. Identiteetti- ja arvokeskustelu on pysyvästi monipuolistunut.” Juuri siksi on jälleen motkotettava nykyään huolestuttavasta seikasta: museot on ajettu niin ahtaalle, että ne eivät kykene enää vastaamaan tehtäviinsä muistiorganisaatioina. Tämä on selvästikin kulttuurihistoriamme kannalta tärkeä näyttely, ja juuri tällaisista näyttelyistä tulisi aina julkaista kattava ja monipuolinen julkaisu. Kohta näyttely on vain häilyvä muisto ilman kunnon dokumentaatiota.

torstai 19. syyskuuta 2013

Julkaistua 450: Tila ei lakannutkaan olemasta

Viime viikolla postiluukusta oli tipahtanut Eskilstunan triennaalin – Nordic Art Station – Word, Art, Sound; tämänkertaisen näyttelyn nimenä Merry Melancholy (31.8.–10.11) – luettelo, johon minulta oli tilattu pieni juttu siitä, mikä Suomen taiteessa juuri nyt on olennaista. Olipa idioottimainen tehtävänanto: kertoa nyt yhdellä liuskalla kaikki oleellinen Suomen nykytaiteesta! No, pakkohan sitä jotain oli yrittää, kun kerran kirjoituspalkkiokin oli luvassa. Olisin varmaan keksinyt monta muutakin tulokulmaa, mutta tässä yksi sellainen:


Tila ei lakannutkaan olemasta 

Eräs taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. 
Tässä on kuitenkin tapahtumassa käänne. Globalisoituminen on kohdannut dialektisen vastavoimansa: paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat voimistuneet. Olen tänä vuonna kuratoinut kolme suomalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, ja kun nyt mietin yhteistä nimittäjää, päädyn siihen, että 1980-luvulla alkanut tietty subjektiivinen, jopa narsistinen käänne taiteessa on vihdoin murtumassa. Taiteilija ei enää tutki niinkään identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin: esimerkiksi suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Aivan vastaavasti taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisuuden tunnistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti.  
Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. 
Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat. Suurten tarinoiden aika ei siis ole ohi, mutta suuruuteen ovat uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan.

***

Tässä pohjoismais-balttilaisessa näyttelyssä on mukana viisi suomalaistaiteilijaa: Susanne Gottberg (s. 1964), Markus Kåhre (s. 1969), Jarmo Mäkilä (s. 1952), Rauha Mäkilä (s. 1980) ja Thomas Nyqvist (s. 1955).

torstai 25. lokakuuta 2012

Julkaistua 353: ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Viikko sitten avattiin Wihurin rahaston kokoelmien näyttely 7. aalto – kuvataiteen Wihuri (20.10–25.11) Helsingin Taidehallissa. Itse näyttelyä en ole vielä ehtinyt nähdä, kun on töitä koko ajan liikaa, mutta luettelon sain käsiini, koska olen kirjoittanut siihen pienen johdantotekstin. Tässäpä se:


”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Näyttelyssä katsotaan yleensä taideobjekteja ja tavoitellaan usein klassista kontemplaatiota: yritetään kohdistaa tietoisuus mahdollisimman häiriintymättä ja kuin meditatiivisesti keskittyen teoksen luomaan maailmaan.
Kokemuksella on hierarkiansa. Platonin mukaan (Pidot) ruumiillisen kauneuden nautinnonhakuisesta näkemisestä on noustava sielullisen kauneuden järjelliseen ymmärtämiseen ja siitä edelleen ideaalisen kauneuden henkiseen näkemiseen. Samankaltaista hierarkkisuutta Jenny ja Antti Wihurin rahaston hankinnoista Jukka Mäkelän kanssa pitkään vastannut Leena Peltola (1921–2008) toivotti myös Liisa Lindgrenille, kun tämä siirtyi eläkkeelle jäävän Peltolan tilalle: ”Toivoisin että hän turvautuisi valinnoissaan ensin vaistoon ja siten järkeen.”
Sosiologismielinen taidekriitikko katsoo näyttelyssä muitakin asioita kuin taidetta: hän tarkkailee yleisön reaktioita, yrittää salakuunnella välittömiä, reflektoimattomia kommentteja ja havainnoi myös teosten viereen ilmestyviä punaisia täppiä ja niiden viereen toisinaan ilmestyviä tarroja, joissa kerrotaan teoksen ostaneen julkisen kokoelman nimi. Olen viimeiset 15 vuotta kulkenut tiiviisti Leena Peltolan – ja sittemmin Liisa Lindgrenin – sekä Jukka Mäkelän jalanjäljissä ja katsonut tarkkaan teoksia, joissa punainen täppä on saanut vierelleen tarran: ”Jenny ja Antti Wihurin rahasto”. Olen samalla toki yrittänyt hahmottaa ostolautakunnan valintaperusteita ja uteliaisuuttani myös miettiä heidän henkilökohtaista makuaan, koska olen tuntenut heidät kaikki. Voin vakuuttaa, että vastoin yleisiä käsityksiä ei ole lainkaan helppoa päätellä sitä, millä tavoin kokoelma on kokoojansa näköinen, niin kun on tapana sanoa. Itse asiassa se on miltei mahdotonta. Yleisesti kuitenkin kuiskitaan nyökytellen. Taidemaailmassa valtaa käyttävien toimijoiden oma maku on ikään kuin julkisesti jaettu salaisuus.
Sosiologismielinen taidekriitikko myös puhuu taiteilijoiden työhuoneella, usein myös muustakin kuin taideteosten ominaisuuksista – muun muassa taiteilijan tuotannon sijoittumisesta erilaisiin julkisiin kokoelmiin. Wihurin rahaston Rovaniemen taidemuseolle lahjoitetuilla kokoelmilla tuntuu olevan aivan erityinen merkitys taiteilijakunnan keskuudessa. Tämä johtuu monestakin syystä. Kokoelma on yksi Suomen merkittävimmistä yksityisistä taidekokoelmista – tarjolla on hyvä läpileikkaus suomalaisesta taiteesta aina 1940-luvulta nykyhetkeen. Kokoelman hankintakriteereillä on myös ankara laadullinen maine, joskin ostolautakunnan jäsenten henkilökohtainen maku on aina myös puhuttanut. Tunnen monia taiteilijoita, joiden käsitys jopa niin yksityiskohtaisesta asiasta kuin teosten värimaailma on johtanut ajatuksiin siitä, että heille ominainen värien käyttö ei ole käynyt yksiin ostolautakunnan maun kanssa. Ja voihan näin ollakin. Totesihan Leena Peltola aikoinaan Susanna Petterssonin haastattelemana: ”Wihurin rahaston kokoelmasta on turha hakea räikeitä värisinfonioita, levottomia sommitelmia tai irvokkuutta. Sieltä löytää todennäköisemmin inhimillisyyttä kuin kovuutta ja enemmänkin yksinkertaisuutta kuin koreilua”. Rovaniemen taidemuseon johtaja Hilkka Liikkanen muisteli erään museon työntekijän nimittäneen kokoelmaa ”harmaaksi”. Itse muistan jo vuosia sitten useammankin taiteilijan sanoneen, että kokoelma on ennen kaikkea ”sininen” – Leena Peltolan mieliväri”.
Sain onneksi kerran tilaisuuden avustaa Peltolaa erään näyttelyn kokoamisessa ja samalla nähdä läheltä hänen työskentelytapaansa. Tutustuin samalla myös hänen Kruununhaan kotikokoelmaansa, joka ei ollut erityisen sininen – tai harmaakaan. Oli miltei käsittämätöntä, miten hyvin Peltola tunsi Suomen taiteen ja jopa yksittäisten taiteilijoiden yksittäiset työt. Hän kaivoi hyllystä uskomattomalla varmuudella jonkin luettelon tai kirjan, jossa oli kuva siitä tietystä punaisesta työstä – siitä ”joka oli Taidehallin kuvanveistosalin takaseinällä vuoden 1976 vuosinäyttelyssä”.
Wihurin rahaston toiminta on ollut aina läpinäkyvää ja muutenkin varsin näkyvää. Hankintaperiaatteista on kokoelma- ja näyttelyluetteloissa aina uskallettu keskustella ja teokset ovat kaiken kansan nähtävillä – sekä harvinaisen kattavissa painetuissa luetteloissa että nykyään myös Rovaniemen taidemuseon kotisivuilla. Kotisivuilla on kokoelmasta 306 sivulla 3.058 kuvaa. Sieltä jokainen voi käydä omassa rauhassaan mietiskelemässä sitä, kuinka harmaa tai sininen kokoelma on. Ja eihän se ole kumpaakaan.
Hilkka Liikkanen totesi haastateltuna, että ”kokoelma on aika hienostunut. Olen joskus nimittänyt sitä ranskalaistyyppiseksi kokoelmaksi, se on hienostuneen esteettinen ja aika pelkistynyt. Kokoelma ei ole räväkkä, kantaaottava tai räiskyvä.”
On totta, että kokoelmissa ei ole sen paremmin 1970-luvun osallistuvaa – vaikkapa Jarmo Mäkilän kaltaista – taidetta kuin vaikkapa 2000-luvun kapitalismin rankkoja kriitikkoja kuten Teemu Mäki.
Mutta eikö ”kauneuskin kuulu vapauden kuvastoon”, kuten filosofi Herbert Marcuse on huomauttanut? Marcusen sanoin ”taiteen radikaalin potentiaalin lähteet” ovat vahvimmin mukana taiteen tietyssä eroottisessa ominaislaadussa: ”Ensinnäkin kauniit eroottiset ominaisuudet, jotka säilyvät ’makuarvostelmien’ muuttuessa. Kaunis koskee Eroksen valtakuntaa ja edustaa mielihyväperiaatetta. Siten se kapinoi vallitsevaa herruuden todellisuusperiaatetta vastaan. Taideteos puhuu vapauttavalla kielellä ja kutsuu esiin vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuu elämänhalulle. Tämä on esteettisen affirmaation vapauttava ainesosa.”
Näin Peltolan korostamat ”inhimillisyys” ja ”yksinkertaisuus” voidaan saattaa jopa osaksi taiteen yhteiskunnallisesti kantaaottavaa toimintaa. Sama koskee yhtälailla tätäkin nyt käsillä olevaa näyttelyä. Se on täynnä vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuvat elämänhalulle.
Jukka Mäkelä muisteli työskentelyään Leena Peltolan kanssa ja totesi, etteivät he koskaan puhuneet näyttelyissä. Keskustelut käytiin myöhemmin. ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”, totesi Mäkelä. Platonin ja Peltolan tavoin Mäkelänkin näkemys on hierarkkinen: ”Kokemuksen pitää löytyä ensin ja vasta jälkikäteen puhutaan vaikutelmista.”
Mutta mikä sitten on taiteellinen kokemus? Monelle se on tunnistamista, vertaamista aiemmin nähtyyn. Se on tietyllä tavalla taidehistoriallisesti määrittynyttä. Tämä on seikka, josta toisinaan olisi hyvä päästä eroon. Tässä näyttelyssä siihen on hyvä mahdollisuus. Toki se on tietyllä tavalla kokoajansa Jukka Mäkelän näköinen, mutta se ei ole millään taidehistoriallisella metodilla laadittu kattava kokonaisuus Wihurin rahaston kokoelmista. Näyttely on koottu edellisen kymmenen vuoden hankinnoista, mutta nykyiselle sallivalle ja moniääniselle ajallemme ominaisesti se ei tunnu edustavan mitään erityistä suuntaa tai tapaa tehdä taidetta. Se tarjoaa yksittäisille teoksille mahdollisuuden toimia taiteellisen kokemuksen primus motoreina olematta esimerkkejä jostain laajemmasta kokonaisuudesta, johon ne voitaisiin redusoida. Vaikka teokset tulisivat Wihurin rahaston kokoelmista, ne eivät edusta sitä. Niitä ei myöskään ole valittu sillä periaatteella. Mittava kokoelma voi tarjota mahdollisuuden myös tällaiseen toimintaan, jossa jokainen teos voi omillaan mahdollistaa kokemuksen synnyn.
Olen vuosia väitellyt tässäkin näyttelyssä mukana olevan Carolus Enckellin kanssa ”puhtaan näkemisen” problematiikasta. Minä en siihen usko, mutta silloin kun teoksia ei ainakaan kontekstualisoida esimerkkeinä jostain muusta, olemme kuitenkin lähempänä sen mahdollisuutta. Tämä saattaa kuitenkin vaatia edellä kuvaamieni hierarkioiden kieltämistä, johon ainakin yleisöllä ostolautakuntien sijaan on mahdollisuus.
Voisivatko järki ja tunne kohdata epälineaarisesti juuri taidekokemuksessa? Taidefilosofi John Dewey on todennut, että ”ihmisen yhdentyminen ympäristöönsä katkeilee ja korjaantuu jälleen yhteydeksi”. Tässä taiteella on iso rooli. Deweyn sanoin: ”Tunnetilanne on tietoinen merkki jostain tosiasiallisesta tai mahdollisesta katkoksesta. Yhteensopimattomuus johtaa pohdintaan. Halu saattaa asiat jälleen toistensa yhteyteen muuttaa pelkän tunteen kiinnostukseksi objekteihin sopusoinnun saavuttamisen edellytyksinä. Kun harmoniaan päästään, pohdinnan aines otetaan mukaan olioihin niiden merkityksiksi. Koska taiteilija pitää erityisen tärkeänä sitä kokemuksen vaihetta, jossa yhteys saavutetaan, hän ei väistele vastarinnan ja jännittyneisyyden hetkiäkään. Ennemminkin hän vaalii niitä, ei kuitenkaan niiden itsensä, vaan niihin sisältyvien kehitysmahdollisuuksien vuoksi: hän tekee meidät tietoisiksi jostakin yhtenäisestä ja kokonaisvaltaisesta kokemuksesta.”
Tämä näyttely on täynnä sellaisia teoksia, joissa voimme kunkin kohdalla päästä osaksi tällaista kokemusta – käytössä voivat erottelematta olla sekä vaisto että järki.

Kirjallisuutta:
– Dewey, John: Taide kokemuksena. niin & näin 2010.
– Marcuse, Herbert: Taiteen ikuisuus. niin & näin 2012.
– Pettersson, Susanna: Ääniä kokoelman takana. – Pettersson, Susanna (toim.): Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. 
– Platon: Teokset, 3. osa. Otava 1979.
– Valjakka, Timo: Ensin vaistolla ja sitten järjellä. – Tuukkanen, Pirkko (toim.): Rovaniemen taidemuseo. Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma 2002–2008. Rovaniemen taidemuseo 2010.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Julkaistua 320 & 321: Poika katsoo taidetta & Jälleen yllätyksetön Salmela

Poissaollessani on Suomessa ilmestynyt pari juttuani, jotka kirjoitin jo aikoja sitten tehtyäni pienen kesänäyttelykierroksen. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi sellainen vähän kepeämpi kuvallinen reportaasi matkasta:

Poika katsoo taidetta

Taiteellisen kesäretken ei tarvitse olla helposti sulateltava välipala. Mitä jos hyppäisit autoon ja ajaisit 1400 kilometriä lapsuuttasi, taidetta ja Suomea pohtien?

Kesällä tehdään usein jotain helppoa, mutta voi vapaa-aikaan suhtautua välillä toisinkin. Minä en ollut menossa kenenkään mökille kalaan tai rentoutumaan vaan hyppäsin autoon ja ajoin kolmessa päivässä 1400 kilometriä pitkin eteläistä Suomea taidetta etsien ja päädyin takaisin kotiin.
Kesällä käydään kesänäyttelyissä, mutta voi kesätaidetta katsoa ihan oikeassa taidemuseossakin. Lapsuuden kesät olivat tunnetun kliseisesti aina niin pitkiä ja ihania, mutta joskus kannattaa muistella asioita toiseltakin kantilta. Traumojahan meillä kaikilla on.


Jarmo Mäkilä purkaa omia länsisuomalaisia traumojaan Porin taidemuseossa laajalla 60-vuotisjuhlanäyttelyllään Poikien leikit. Mieleeni tulee Rob Reinerin leffa Stand by Me (1986), jossa nuoret pojat lähtivät etsimään kuolleen pojan ruumista. Koti voi olla myös kuin Freudin viljelemä käsite unheimlich (= kammottava, outo, kummallinen), siis kirjaimellisesti varsin epäkotoisa. Tämä kokemus on kaikille terveellinen – veikkaanpa, että myös tytöille.
Niinpä ajoinkin Porista lapsuudenkotiin Alavudelle, ja yövyin vielä elävien vanhempieni luona. Mieluisin paikallinen muistoni, lapsuuden suuri kiipeilypuu ”Jättiläinen” oli tietenkin jo aikoja sitten kaadettu. Lapsuuteni kouluakin purettiin parhaillaan. Mäkilän näyttely eli vahvana mielessäni.


Sitten Mänttään, jossa oli kuvataideviikoilla tarjolla nuorempaa ja rosoisempaa nykytaidetta. Elämän tuskat ja riemut kietoutuivat hienosti löytämisen riemuun. Nuori aikuisuus taitaa olla vaikeuksineenkin aika onnellista aikaa. On hienoa, että taiteilijat osaavat näyttää sen.  


Tampereella olisi pitänyt piipahtaa Pirkanmaan triennaalissa (16.6–12.8.), mutta maaseutu kutsui. Savossa nimittäin vaikuttaa kaksi perinteistä kesänäyttelyä.
Kesällä voi vähän seikkaillakin, eikä kaiken tarvitse olla niin rationaalista. Yöpaikka jäi varaamatta, eikä Mikkelistä sellaista tietenkään löytynyt. Mutta sitten vain rivakasti – vaikkakin jo vähän väsyneenä – Savonlinnaan, jonka Seurahuone tarjosi sekä kohtuullisen hintaisen huoneen että kattoterassillaan maukkaat muikut.
Retretissä on johto vaihtunut. Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu puhkuvan intoa. Resepti on kuitenkin tuttu: vanhoja mestareita ja nykytaidetta. Nyt mestareina ovat Tyko Sallinen ja hänen 1910-luvun ekspressionistikollegansa sekä rakastettu sadunkuvittaja Rudolf Koivu, jonka kuvamaailman innoittamana Alexander Reichstein on luonut lapsille hienon elämysmaailman. Ja on syytäkin, koska perhelippu maksaa 35 euroa. 


Toisen konkarin, Marketta Hailan kuratoimaan nykytaidenäyttelyyn saa kulumaan kylläkin enemmän kuin yhden elokuvan verran aikaa, sillä videoita on aika paljon. Näyttely on kuitenkin täynnä huipputaiteilijoitamme, joiden teoksissa yhdistyivät sekä tiukka ammattimainen viimeistely että yllättävänkin voimakas elämyksellisyys. Ja kyllä Retretin luolastossa on lumoa.
Ravintolaa ei tarvitse enää lähteä etsimään, sillä tänä vuonna Retretissä aloittanut SIS. Deli+Café tarjoaa maittavan lähi- ja luomuruokapitoisen, tuoreen ja raikkaan ja seisovan pöydän tai kahvilan lisukkeineen. Jos haluaa pelkkää raikastusta, on paikan oman reseptin jäätee aivan lyömätöntä.


Ja sitten Salmelaan, porvarillisemman kesätaiteen Mekkaan. Taidetta on paljon – konkareilta taattua laatua, mutta Salmelan nuoret ovat yleensä vähän helpommin pureskeltavia esittävän taiteen edustajia. Salmelaa on taidepiireissä ollut tapana vähän vähätelläkin, mutta kyllä sieltä hyvän annoksen kunnon taidetta aina saa. Kannattaa kuitenkin varautua hyttysiin ja toisinaan sateeseen. Näin minulle kävi, mutta onhan ammattimaisesti hoidetussa paikassa tarjota kävijöille toki sateenvarjoja. 

Sitten kotiin ja pienelle lomalle koko taiteesta. Uniin se taitaa kuitenkin tulla – niiden traumojen kanssa, jotka eivät ainakaan auenneet matkallani, vaikka taiteilijat kuinka yrittivät teoksillaan helpottaa käsittelyä. Mutta taisivat vaan vetäistä kaiken entistä enemmän solmuun.

– Jarmo Mäkilä, Poikien leikit, Porin taidemuseo 15.6.–2.9.
– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.
– Retretti, Punkaharju 9.6.–28.8.
– Taidekeskus Salmela, Mäntyharju 9.6.–12.8. 

***

Eilisessä Ilkassa ilmestyi puolestaan erillinen juttuni Taidekeskus Salmelan kesänäyttelystä:


Jälleen yllätyksetön Salmela

Suomen kesä on täynnä taidenäyttelyitä, joista voi poimia makuunsa sopivaa tarjontaa. Yksi vahvimmista toimijoista on Taidekeskus Salmela, jonka tarjonta on vakaata – mutta siten myös varsin yllätyksetöntä.

Eteläsavolaisen Mäntyharjun idyllisessä ympäristössä toimivan Taidekeskus Salmelan puuhakas isäntä Tuomas Hoikkala on kuin taidemaailman Vesa Keskinen konsanaan. Hän kova touhuamaan ja ideoimaan, toisinaan vähän mahtipontisestikin, ja hän on myös kovan luokan bisnesmies. Ainoa ero tuntuu olevan hienostuneisuusasteessa. Mediakohujen sijaan Hoikkala viihtyy pikemminkin seurapiireissä ja toisaalta saksofoniensa parissa.
Salmela on jo pitkään ollut suomalaisen kuvataidekesän keskeisiä vetonauloja, ja Salmelan kävijä tietää jo aina etukäteen saavansa nähdä paljon hyvää taidetta. Ja taidetta on todella paljon: tänäkin kesänä teosluettelossa on peräti 313 teosta.

Konkareiden katselmus

Salmelan resepti on aina ollut selkeä. Tarjolla on toisaalta tuhti annos taiteemme vakiintuneiden kiintotähtien tuotantoa ja lisäksi aina joukko nuoria, joita Salmela residenssiohjelmineen on ollut sparraamassa.
Tämän kesän konkareita ovat muun muassa Tapani Mikkonen, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki, Kristian Krokfors, Johanna Koistinen ja Tuomas Mäntynen. Taattua laatua siis.
Suurimman yllätyksen järjestää varmaankin lähinnä graafikkona tunnettu Mikkonen, joka on viime vuonna kaivanut akryylimaalit ja pensselit esiin ja antanut palaa. Ryöppyävä luova vaihe on vähän häkellyttäväkin: väliin herkistellään, väliin maali pursuaa suoraan putkilosta kankaalle. Perinteisiä kukkatauluja eivät hänen huikeat iiriksensä kuitenkaan koskaan muistuta.

Aaron Heino ja Tapani Mikkonen Salmelassa.

Eikä ole Mäkelälle ja Krokforsillekaan riittänyt litteä kaksiulotteisuus. Krokfors on käyttänyt maalauksissaan tehokeinona kuperaa pintaa, ja osa Mäkelän puupohjaa hyödyntävistä maalauksista alkaa muistuttaa suorastaan veistoksia.

Nuoret esittävät

Suurin ongelma Salmelassa on yleensä nuoriso-osasto. Minulla ei ole mitään esittävää maalaustaidetta vastaan, mutta Hoikkalan mieltymys nuoremman polven esittäviin maalareihin alkaa olla jo vähän puuduttavaa. Hoikkalan työskentely nuoremman taiteen kanssa on toki ihailtavaa. Hän jakaa palkintoja ja tarjoaa residenssiohjelmaa ja mahdollistaa monin tavoin toimeentuloa tämän vaikean alan aloittelijoille, mutta kovin näkemyksellistä voimaa eivät hänen valintansa yleensä tarjoa. Salmelan suosima taide on yleensä kovin sisäsiistiä ja pikkuporvarillista tai ainakin helposti omaksuttavaa.
Jos kaipaa taiteelta vähän vaikeampia kysymyksiä ja pohdittavaa pitkälle kesäisen iltapäivän jälkeenkin, ei Salmelan nuorten tarjonta sellaiseen juurikaan johdata. Tässä suhteessa Salmela ei selvästikään liiku nykytaiteemme eturintamassa.
Osalle nuorista Salmelan tarjoama tilaisuus on myöskin vähän liian kova pala. Esimerkiksi nyt tämän kesän Salmelan vuoden nuoren taiteilijan Milla Kuisman (s. 1980) rahkeet eivät oikein vielä tunnu riittävän isompaan näyttelykokonaisuuteen.
Kaikkineen Salmela on kokemuksen tasolla hyvin kuvattavissa ilmaisulla ”ihan kiva”. Taas tänäkin kesänä. Niin hyvässä kuin pahassa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Näyttelykuvia 701 & 702 & 703 & 704 & 705 & 706 & 707 & 708 & 709 & 710 & Julkista taidetta 60: 1443 kilometriä taidetta

Perjantaina lähdin laina-autolla Suomen kiertueelle. Mutta ensin kävin Itä-Helsingissä vähän oudommassa paikassa katsomassa taidetta. Palvelukoti Sofian aulassa oli Ninetta Sombartin (s. 1925) näyttely (17.5.–31.7.). Kyse oli vain painokuvista, mutta oli kiinnostavaa kuitenkin nähdä tällaista vähän esoteerisempaa maalausta, joka ei koskaan ole oikein kuulunut minun taidemaailmaani:


Ja oli siinä vähän historian siipien havinaakin, sillä Sombartin isä oli saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart, jonka kirjoja olen aikoinani 1970-luvun lopulla tenttinytkin.

*** 

Mutta sitten suoraan Poriin (237 km). Porin taidemuseossa oli Jarmo Mäkilän (s. 1952) 60-vuotinäyttelyiden Poikien leikit (15.6.–2.9.) avajaiset. Mäkilä on jatkanut edellisen isomman näyttelynsä poika-teemoja ja on myös ollut häkellyttävän ahkera. Mukana oli maalausten lisäksi installaatioita ja iso joukko keraamisia poikia:


On hienoa nähdä, miten niin moni kuusikymppinen taiteilija on hyvässä vireessä. Näin Mäkiläkin. Mutta on hänen töissään myös jotain tosi pervoa, joka tosin viehättää kammottavuudellaan:

Jytky, 2012.

***

Sitten Porista samana iltana Alavudelle (189 km), missä vanhempani Kaarina Kantokorpi (s. 1935) ja Voitto Kantokorpi (s. 1935) asustelevat. 
Heidät oli kutsuttu Taidekeskus Harriin pitämään yhteisnäyttely (26.5.–21.6.). He olivat vähän hauskasti laittaneet esiin jonkin verran uudempia töitä ja sitten paljon 1960-lukua, jolloin he nuorina taiteilijoina muuttivat Helsingistä Alavudelle.

Isäni, hänen veistoksiaan ja seinillä äitini 1960-lukua.

Ja olinhan siellä minäkin isäni ikuistamana pikkupoikana vuodelta 1962:


*** 

Taidekeskusksessa on myös esillä Matti Annalan (1898–1958) näyttely. Töysäläissyntyinen mutta Alavudella pitkään asunut Annala oli kelpo aikansa maalari, joka on vähän syyttä suotta niin unohtunut:

 

Kävin myös isäni työhuoneella ja varastollla, joka oli varsinainen Augeiaan talli:


Ja kun näin vanhan oppikouluni, jota nyt aletaan purkaa, tunsin itseni hetken aikaa ihan lapsuuden traumojen täyttämäksi Jarmo Mäkiläksi:


Ja sittenhän oli kuunneltava nuoruudenkaverini Pauli Hanhiniemen Tästä asti aikaa (1990), jossa kerrotaan samaisesta alavutelaisesta nuoruudesta.

***

Ja sitten kohti Mänttää (111 km). Mäntän kuvataideviikoilla (10.6.–31.8.) on vähän nuorempi ja kiinnostava taiteilija kuraattorina. Ilona Valkosen (s. 1980) kokoama näyttely oli varsin raikas – vaikka vähän turhankin rosoinen joiltain osin. Taiteilijalistakin oli tosi kiinnostava, ja mukana oli minulle useampiakin uusia tuttavuuksia. Toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinenkin vaikutti tyytyväiseltä:


Palaan asiaan tarkemmin, kun Ilkan tilaama juttuni ilmestyy. Mutta jos nyt pari suosikkiani kuitenkin mainitsisin. Hanna Saarikosken (s. 1978) performanssivideo See Paris and Die (2012) oli aivan mainio. Saarikoski kuljeskeli Pariisissa neljä päivää silmät kiinni. Silmäluomiinsa hän oli maalannut toiset silmät:


Mainio oli myös Jussi Juurisen (s. 1976) installaatio Kaivertamisen himo (2012): 


Graafikon himo oli kaiverruttanut Pekilon rakenteitakin:


***

Sitten Tampereelle (88 km), missä Kaija Papu (s. 1980) odotti minua Polaroidiensa kanssa. 


Näyttelyyn on siis tulossa hieno duuni.

***

Tampereelta suoraan Mikkeliin (252 km), missä oli tarkoitus yöpyä. Mutta eihän kaupungissa ollut uupuneelle matkailijalle sijaa, joten kelvottoman kebabin jälkeen suoraan Savonlinnaan (105 km), jonka Seurahuoneelta löytyi huone.
Seuraavana aamuna Retrettiin (35 km), missä oli tarjolla neljä näyttelyä (9.6.–28.8.). Ehdin jo kirjoittaa niistä Ilkkaan jutun, joten palaan asiaan tarkemmin, kunhan se on ilmestynyt. 
Tyko Sallisen (1879–1955) ja 1910-luvun ekspressionistikollegoiden näyttely oli hyvin rakennettu. Kiinnostavia rinnastuksia, paljon miehistä uhoa ja angstia. Ja varmaankin vähän vääristynyttä naiskuvaa. 


Marketta Hailan kuratoima nykytaidenäyttely Luolavertauksia luolastossa oli kuin suomalaisen nykytaiteen Kuka kukin on. Taattua laatua, tarkkaa työtä mutta samalla paljon elämyksellisyyttä. Mutta ehkä vähän liiankin varman päälle.  En yllättynyt mistään.

Tea Mäkipää (s. 1973) ja taustalla pikkuruinen Tommi Toija (s. 1974).

Rudolf Koivu (1890–1946) ei oikein ole minun taiteilijani, mutta ymmärrän toki Retretin valintoja. Lisäksi Alexander Reichstein (s. 1957) oli luonut hyvän elämyksellisen lapsiympäristön:


Grafiikanpaja Himmelblaun osasto oli poikkeuksellisen rohkea ja hyvä, varsin nykytaiteellinen eikä niinkään sitä helpointa ja siisteintä sievää myyntigrafiikkaa. 

Jani Leinonen (s. 1978) Himmelblaussa.

Kaikkineen tämän kesän Retretti on ehdottomasti käynnin väärti – niin kuin Mänttäkin.

***

Ja sitten vähän savolaista maaseutua pienemmillä teillä. Punkaharjusta ensin Sulkavalle (73 km), missä pienen tauon aikana kirosin taas suomalaista julkista taidetta. Ei minkäänlaista plastiikkaa, ei menoa eikä meininkiä, ei sommittelua. Mitä soutua tämä oikein on:


Tekijä on Heikki Räsänen (s. ?) ja vuosi 2007. Karmea amatöörimäinen tekele.
Ja sitten Puumalaan (41 km), missä söimme muikkuja vesisateessa.

***

Ja sitten Mäntyharjulle (111 km), Taidekeskus Salmelaan, jonka kesänäyttely (9.6.–12.8.) oli taidematkan päätösetappi. 
Salmelastakin ehdin jo kirjoittaa jutun Ilkkaan, joten palaan siihenkin kohta tarkemmin. 
Tarjolla oli varsin tuttua Salmelaa: taattuja konkaritaiteilijoita ja ei-niin-hirveän-kiinnostavia nuorempia maalareita, joita Salmelassa yleensä yhdistää esittävyys ja tietty helppo omaksuttavuus. Salmela ei koskaan räväytä tai juurikaan yllätä. Suurin yllätys taisi olla se raju ryöppy, jonka myötä paremmin graafikkona tunnettu Tapani Mikkonen (s. 1952) oli antanut siveltimen lentää kankaalla:

Tapani Mikkosen maalauksia ja Aaron Heinon (s. 1977) veistoksia.

Salmela on sillä tavalla ongelmallinen tapaus, että sen poroporvarillinen ja siisti imago antaa hyvällekin taiteelle voimakkaasti tiettyä omansalaista kontekstia, josta on vaikea irrottautua. Kai sitä pitäisi katsojanakin olla vähän itsekriittisempi ja kyetä myös analysoimaan ennakkoasenteitaan. Sitä paitsi se, että Tuomas Hoikkala on kova bisnesmies, on kuitenkin taiteilijoille pelkkä etu. Kyllähän he myyntiä tarvitsevat tehdäkseen töitään. Tosin on pakko todeta, että lievää tekopyhyyttä haistelen, kun luen Hoikkalan kommentteja vanhasta Suomen Kuvalehdestä: ”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”

***

Ja sitten takaisin Helsinkiin (201 km). Kaikkineen 1443 kilometriä. Paljon taidetta, vähän liikaakin, ja paljon suomalaista metsää – ja Savossa vähän järviäkin. Ja hauskaa oli.

torstai 31. toukokuuta 2012

Julkaistua 306: Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Eilisessä Kauppalehdessä ilmeistyi lyhyt juttuni Carnegie Art Award -näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa. Oli taas vähän pikainen tilaus. Olin toissa-aamuna klo 11 palaverissa keskustelemassa Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankuvitustaiteesta, kun pomoni lehdestä soitti ja ilmoitti, että huomiseen lehteen piti saada juttu, aikaa yhteen saakka. Siitä sitten palaveri loppuun ja töihin – onneksi olin jo käynyt pressissä edellisenä torstaina: 

Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Pohjoismaiden merkittävin taidepalkinto toistaa itseään kuin Euroviisut konsanaan, mutta se ei estä nauttimasta hyvästä taiteesta.

Pohjoismaisista taidepalkinnoista prestiisipitoisin eli Carnegie Art Award on nyt jaettu kymmenennen kerran, ja näyttely on saapunut kierroksellaan Helsinkiin.
Suomessa onkin nyt hyvä juhlia, koska ensimmäisen palkinnon ja 1.000.000 kruunua voitti tänä vuonna Heikki Marila huikeilla ekspressiivisillä kukkamaalauksillaan, joilla hän on viime vuosina nauttinut suurta suosiota myös kotimaassaan.
Carnegiessa on mukana 17 pohjoismaista taiteilijaa, joista suurin osa on taidemaalareita, mutta onpa mukana taas yksi valokuvataiteilijakin, Heli Rekula. Carnegie on ollut nimenomaan maalaustaidekilpailu, mutta on se jopa voitettukin valokuvilla. Tämä herättää kuvataidepiireissä hilpeyttä, ja minunkin mieleeni juolahti, että mukana olevan suomalaisen Stig Baumgartnerin monumentaalisilla ja varsin plastisilla abstrakteilla maalauksilla voi aivan hyvin voittaa veistoskilpailunkin.

Näinkin voi maalata. Norjalainen Per Inge Bjørlo (s. 1952), Colour Follows Form Follows Psyche I & II.

Taiteenlajien rajojen venyttäminen ei kuitenkaan ole suuri ongelma, vaikka se kertookin niistä oudoista tavoista, joilla jatkuvasti kriisissä olevan maalaustaiteen on pyrittävä takaisin taiteen keskiöön. Paljon ongelmallisempaa on Carnegien jatkuva samankaltaisuus. Palkintoraadit tuppaavat pysymään samoina, ja se todella näkyy siitä kuvasta, mikä pohjoismaisesta huipputaiteesta halutaan antaa. Osa taiteilijoista on roikkunut mukana sekä varsinaisessa kilpailussa että bubbling under -osastossa jo pitkään. Prosessi on myös turhan raskas: nytkin raati kävi läpi 127 nimettyä taiteilijaa ennen varsinaista kilpailua.
Toisaalta yleisön ei tarvitse tietää kaikkea taustatyötä. Carnegie esittää kuitenkin aina hyvää pohjoismaista taidetta. Vaikka näyttely ei kokonaisuudessaan olisi erityisen kiinnostava, voi sieltä poimia omia suosikkejaan – nyt jopa ihan esittävääkin maalausta kuten konkari Jarmo Mäkilän lapsuutta peilaavat kuvat.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Näyttelykuvia 684 & 685 & 686: Päivät tiineenä taiteesta

Eilen alkoi taiteellinen matalalento aamulla klo 11 ja päättyi sitten joskus seitsemän kieppeissä. Etteikö kriitikonkin työ olisi työtä?
Ensin oli Carnegie Art Award 2012:n (20.5.–30.7.) pressi Amos Andersonin taidemuseossa. Carnegie on mielestäni aina ollut vähän liian hienostunut ja sisäsiisti. He voisivat vähän ehkä vaihdella juryn koostumusta. Vaan komeaa taidettahan taas on tarjolla, eikä varsinkaan suomalaisten tarvitse hävetä lainkaan tässä pohjoismaisessa seurassa. Lajityyppejäkin oli tarjolla meikäläisten toimesta aika moninaisesti: Stig Baumgartner (s. 1969), voittaja Heikki Marila (s. 1966), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Heli Rekula (s. 1963). Tässä Mäkilä maalauksensa edessä:

 
Minä olisin valinnut voittajaksi todennäköisesti Baumgartnerin, jonka komeat maalaukset toivat mukanaan myös vähän ilkikurisen ajatuksen. Nyt Carnegiessa – siis maalauskilpailussa – oli totuttujen valokuvien lisäksi myös veistoksia. Haluaisinkin nähdä sen veistoskilpailun, jonka Baumgartner voittaisi suorastaan monumentaalisilla ja varsin plastillisilla maalauksillaan:


Eikä maalaustaide mihinkään ole kuolemassa. Näinkin vähillä ja tutuilla elementeillä voi tehdä varsin intensiivistä maalausta. Kyllä tästä tekijästä on kasvanut mestari:

Valo yössä.

***

Sitten piti jo rynnistää tapaamaan toista mestaria, Veli Granöta (s. 1960), joka esitteli Martti Jämsälle (s. 1959) ja minulle Polaroid-projektejaan tulevaa näyttelyä varten. Hän on tehnyt muun muassa kiinnostavia Kirlian-juttuja Polaroidia hyväksi käyttäen:


Kävimme kahvilassa läpi hänen materiaaliaan, ja niistähän voisi näytää melkein mitä vain, mutta tilat tulevat tietysti vastaan.


***

Ja sitten vähän Galleria Orton -neuvotteluita. Löysimme nopealla aikataululla aivan mainion virolaisgraafikon elokuun näyttelyä varten. Yleisömme saa tutustua Virge Jõekaldan (s. 1963) hienostuneeseen tuotantoon:


 ***

Ja sitten avajaisiin. Galleria Amassa avattiin Aarnen ja Arjan – Aarne Jämsä (s. 1956) ja Arja Jämsä (s. 1957) – näyttely (25.5.–17.6.). Molemmathan toimivat myös omillaan, mutta aina silloin tällöin he esiintyvät duettona, eikä töitäkään ole signeerattu erikseen. Heidän arkiset parisuhdepohdintansa ovat väliin hersyvän humoristisia ja väliin aika raa'an koskettaviakin, mutta juuri tässä linjattomuudessa ne ovat ylen tosia. Heidän työhönsä on myös helppo samastua, vaikka ei tätä ulottuvuutta taiteessa kovin suurena arvona ole pidettykään. Minä kuitenkin pidän.



Pitkäaikainen yhteistyö on sitä paitsi vain syventynyt. Tämä näyttely oli paljon saumattomampi kuin edellinen, jonka näin Forum Boxissa vuonna 2008.

*** 

Ja sitten vielä kotimatkalla yksi näyttely. Galleria Jangvassa oli Anssi Hanhelan (s. 1962) näyttely (16.5.–3.6.). Sielläkin oli tarjolla rosoa ja huumoria. Hänen railakas ekspressionisminsa tuo mieleen pietarilaisen taiteen 1980-luvulta – mikä sekin on minulle arvo. 1980-luvun eri puolilla maailmaa – myös Kuopiossa – vaikuttanut uusekspressionismi oli rajua maalaamisen aikaa, jolloin tietty hulluus temmelsi tavalla, joka saa ainakin minut kaipaamaan tällaistakin alkuvoimaa. Sen absurdit piirteet ovat Aarnen ja Arjan tavoin jollain perinpohjaisella tavalla totta.