keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Julkaistua 320 & 321: Poika katsoo taidetta & Jälleen yllätyksetön Salmela

Poissaollessani on Suomessa ilmestynyt pari juttuani, jotka kirjoitin jo aikoja sitten tehtyäni pienen kesänäyttelykierroksen. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi sellainen vähän kepeämpi kuvallinen reportaasi matkasta:

Poika katsoo taidetta

Taiteellisen kesäretken ei tarvitse olla helposti sulateltava välipala. Mitä jos hyppäisit autoon ja ajaisit 1400 kilometriä lapsuuttasi, taidetta ja Suomea pohtien?

Kesällä tehdään usein jotain helppoa, mutta voi vapaa-aikaan suhtautua välillä toisinkin. Minä en ollut menossa kenenkään mökille kalaan tai rentoutumaan vaan hyppäsin autoon ja ajoin kolmessa päivässä 1400 kilometriä pitkin eteläistä Suomea taidetta etsien ja päädyin takaisin kotiin.
Kesällä käydään kesänäyttelyissä, mutta voi kesätaidetta katsoa ihan oikeassa taidemuseossakin. Lapsuuden kesät olivat tunnetun kliseisesti aina niin pitkiä ja ihania, mutta joskus kannattaa muistella asioita toiseltakin kantilta. Traumojahan meillä kaikilla on.


Jarmo Mäkilä purkaa omia länsisuomalaisia traumojaan Porin taidemuseossa laajalla 60-vuotisjuhlanäyttelyllään Poikien leikit. Mieleeni tulee Rob Reinerin leffa Stand by Me (1986), jossa nuoret pojat lähtivät etsimään kuolleen pojan ruumista. Koti voi olla myös kuin Freudin viljelemä käsite unheimlich (= kammottava, outo, kummallinen), siis kirjaimellisesti varsin epäkotoisa. Tämä kokemus on kaikille terveellinen – veikkaanpa, että myös tytöille.
Niinpä ajoinkin Porista lapsuudenkotiin Alavudelle, ja yövyin vielä elävien vanhempieni luona. Mieluisin paikallinen muistoni, lapsuuden suuri kiipeilypuu ”Jättiläinen” oli tietenkin jo aikoja sitten kaadettu. Lapsuuteni kouluakin purettiin parhaillaan. Mäkilän näyttely eli vahvana mielessäni.


Sitten Mänttään, jossa oli kuvataideviikoilla tarjolla nuorempaa ja rosoisempaa nykytaidetta. Elämän tuskat ja riemut kietoutuivat hienosti löytämisen riemuun. Nuori aikuisuus taitaa olla vaikeuksineenkin aika onnellista aikaa. On hienoa, että taiteilijat osaavat näyttää sen.  


Tampereella olisi pitänyt piipahtaa Pirkanmaan triennaalissa (16.6–12.8.), mutta maaseutu kutsui. Savossa nimittäin vaikuttaa kaksi perinteistä kesänäyttelyä.
Kesällä voi vähän seikkaillakin, eikä kaiken tarvitse olla niin rationaalista. Yöpaikka jäi varaamatta, eikä Mikkelistä sellaista tietenkään löytynyt. Mutta sitten vain rivakasti – vaikkakin jo vähän väsyneenä – Savonlinnaan, jonka Seurahuone tarjosi sekä kohtuullisen hintaisen huoneen että kattoterassillaan maukkaat muikut.
Retretissä on johto vaihtunut. Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu puhkuvan intoa. Resepti on kuitenkin tuttu: vanhoja mestareita ja nykytaidetta. Nyt mestareina ovat Tyko Sallinen ja hänen 1910-luvun ekspressionistikollegansa sekä rakastettu sadunkuvittaja Rudolf Koivu, jonka kuvamaailman innoittamana Alexander Reichstein on luonut lapsille hienon elämysmaailman. Ja on syytäkin, koska perhelippu maksaa 35 euroa. 


Toisen konkarin, Marketta Hailan kuratoimaan nykytaidenäyttelyyn saa kulumaan kylläkin enemmän kuin yhden elokuvan verran aikaa, sillä videoita on aika paljon. Näyttely on kuitenkin täynnä huipputaiteilijoitamme, joiden teoksissa yhdistyivät sekä tiukka ammattimainen viimeistely että yllättävänkin voimakas elämyksellisyys. Ja kyllä Retretin luolastossa on lumoa.
Ravintolaa ei tarvitse enää lähteä etsimään, sillä tänä vuonna Retretissä aloittanut SIS. Deli+Café tarjoaa maittavan lähi- ja luomuruokapitoisen, tuoreen ja raikkaan ja seisovan pöydän tai kahvilan lisukkeineen. Jos haluaa pelkkää raikastusta, on paikan oman reseptin jäätee aivan lyömätöntä.


Ja sitten Salmelaan, porvarillisemman kesätaiteen Mekkaan. Taidetta on paljon – konkareilta taattua laatua, mutta Salmelan nuoret ovat yleensä vähän helpommin pureskeltavia esittävän taiteen edustajia. Salmelaa on taidepiireissä ollut tapana vähän vähätelläkin, mutta kyllä sieltä hyvän annoksen kunnon taidetta aina saa. Kannattaa kuitenkin varautua hyttysiin ja toisinaan sateeseen. Näin minulle kävi, mutta onhan ammattimaisesti hoidetussa paikassa tarjota kävijöille toki sateenvarjoja. 

Sitten kotiin ja pienelle lomalle koko taiteesta. Uniin se taitaa kuitenkin tulla – niiden traumojen kanssa, jotka eivät ainakaan auenneet matkallani, vaikka taiteilijat kuinka yrittivät teoksillaan helpottaa käsittelyä. Mutta taisivat vaan vetäistä kaiken entistä enemmän solmuun.

– Jarmo Mäkilä, Poikien leikit, Porin taidemuseo 15.6.–2.9.
– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.
– Retretti, Punkaharju 9.6.–28.8.
– Taidekeskus Salmela, Mäntyharju 9.6.–12.8. 

***

Eilisessä Ilkassa ilmestyi puolestaan erillinen juttuni Taidekeskus Salmelan kesänäyttelystä:


Jälleen yllätyksetön Salmela

Suomen kesä on täynnä taidenäyttelyitä, joista voi poimia makuunsa sopivaa tarjontaa. Yksi vahvimmista toimijoista on Taidekeskus Salmela, jonka tarjonta on vakaata – mutta siten myös varsin yllätyksetöntä.

Eteläsavolaisen Mäntyharjun idyllisessä ympäristössä toimivan Taidekeskus Salmelan puuhakas isäntä Tuomas Hoikkala on kuin taidemaailman Vesa Keskinen konsanaan. Hän kova touhuamaan ja ideoimaan, toisinaan vähän mahtipontisestikin, ja hän on myös kovan luokan bisnesmies. Ainoa ero tuntuu olevan hienostuneisuusasteessa. Mediakohujen sijaan Hoikkala viihtyy pikemminkin seurapiireissä ja toisaalta saksofoniensa parissa.
Salmela on jo pitkään ollut suomalaisen kuvataidekesän keskeisiä vetonauloja, ja Salmelan kävijä tietää jo aina etukäteen saavansa nähdä paljon hyvää taidetta. Ja taidetta on todella paljon: tänäkin kesänä teosluettelossa on peräti 313 teosta.

Konkareiden katselmus

Salmelan resepti on aina ollut selkeä. Tarjolla on toisaalta tuhti annos taiteemme vakiintuneiden kiintotähtien tuotantoa ja lisäksi aina joukko nuoria, joita Salmela residenssiohjelmineen on ollut sparraamassa.
Tämän kesän konkareita ovat muun muassa Tapani Mikkonen, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki, Kristian Krokfors, Johanna Koistinen ja Tuomas Mäntynen. Taattua laatua siis.
Suurimman yllätyksen järjestää varmaankin lähinnä graafikkona tunnettu Mikkonen, joka on viime vuonna kaivanut akryylimaalit ja pensselit esiin ja antanut palaa. Ryöppyävä luova vaihe on vähän häkellyttäväkin: väliin herkistellään, väliin maali pursuaa suoraan putkilosta kankaalle. Perinteisiä kukkatauluja eivät hänen huikeat iiriksensä kuitenkaan koskaan muistuta.

Aaron Heino ja Tapani Mikkonen Salmelassa.

Eikä ole Mäkelälle ja Krokforsillekaan riittänyt litteä kaksiulotteisuus. Krokfors on käyttänyt maalauksissaan tehokeinona kuperaa pintaa, ja osa Mäkelän puupohjaa hyödyntävistä maalauksista alkaa muistuttaa suorastaan veistoksia.

Nuoret esittävät

Suurin ongelma Salmelassa on yleensä nuoriso-osasto. Minulla ei ole mitään esittävää maalaustaidetta vastaan, mutta Hoikkalan mieltymys nuoremman polven esittäviin maalareihin alkaa olla jo vähän puuduttavaa. Hoikkalan työskentely nuoremman taiteen kanssa on toki ihailtavaa. Hän jakaa palkintoja ja tarjoaa residenssiohjelmaa ja mahdollistaa monin tavoin toimeentuloa tämän vaikean alan aloittelijoille, mutta kovin näkemyksellistä voimaa eivät hänen valintansa yleensä tarjoa. Salmelan suosima taide on yleensä kovin sisäsiistiä ja pikkuporvarillista tai ainakin helposti omaksuttavaa.
Jos kaipaa taiteelta vähän vaikeampia kysymyksiä ja pohdittavaa pitkälle kesäisen iltapäivän jälkeenkin, ei Salmelan nuorten tarjonta sellaiseen juurikaan johdata. Tässä suhteessa Salmela ei selvästikään liiku nykytaiteemme eturintamassa.
Osalle nuorista Salmelan tarjoama tilaisuus on myöskin vähän liian kova pala. Esimerkiksi nyt tämän kesän Salmelan vuoden nuoren taiteilijan Milla Kuisman (s. 1980) rahkeet eivät oikein vielä tunnu riittävän isompaan näyttelykokonaisuuteen.
Kaikkineen Salmela on kokemuksen tasolla hyvin kuvattavissa ilmaisulla ”ihan kiva”. Taas tänäkin kesänä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti