Julkaistua 405 & Julkista taidetta 64: Julkinen taide ja kestävä kehitys

Eilen oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Kuvanveistäjäystäväni tulevat nyt ärähtämään minulle, koska menin pohtimaan heidän toimeentuloonsa littyviä asioita vähän kieli poskella. Kolumnistin tehtävä kuitenkin on provosoida ja vähän törkkiä. On sitä paitsi terveellistä toisinaan joutua miettimään työhönsä liittyviä isoja asioita. Sitä minäkin teen aika usein, kun aistin, että taidekriitikon työtä ei välttämättä pidetä työnä lainkaan. On hyvä joutua hakemaan argumentteja työnsä perustelulle.

Sakari Tohkan (1911–1958) suihkulähdeveistos Tursas ja vedenneito (1940) on yksi Helsingin monista toimimattomista vesiveistoksista. Ei taiteilija sitä tällaiseksi suunnitellut.

Ja on minun, hitto soikoon, sanottava, että tolkku asioissa pitää olla. Tein nimittäin vähän lisää taustatutkimuksia ja sain selville, että Pekka Jylhän (s. 1955) Kekkos-monumentin ylläpito maksaa jopa enemmän kuin jutussani arvioin: summa on 40–50 tuhatta euroa vuodessa. Siis esimerkiksi paljon enemmän kuin minä tienaan. Nykytaiteen materiaalit ja tekniset ratkaisut sekä niiden tuottamat ongelmat saattavat olla muutenkin vähän ennustamattomia – klassista pronssia ja graniittiahan ei juurikaan tarvitse kunnostaa. Kuinka monta vesielementin sisältävää veistosta on ympäri vuoden toimimatta, koska veden käyttö on sekä kallista että sen vaatima puhdistus vaikeaa?
No, tässä tämä:

Julkinen taide ja kestävä kehitys

Olen monesti miettinyt sitä, että missä vaiheessa julkinen taide kohtaa saturaatiopisteensä, siis sen kyllääntymistilan, jolloin lisää ei enää mahdu tai lisääminen ei enää kannata – jolloin se ei enää ole mielekästä.

Otetaan ihan käytännön esimerkki. On varsin epätodennäköistä, että Esplanadin puistoon Helsingissä lisättäisiin yhtään pysyvää veistosta. Nyt niitä on viisi, joista kolmella juhlitaan kansallissankareitamme: Runebergiä, Topeliusta ja Leinoa. Esplanadin puisto on saavuttanut saturaatiopisteensä, se on ikään kuin valmis, ja koska suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että kulttuuriperintökohteita on vaalittava, on myös epätodennäköistä, että yhtäkään noista viidestä veistoksesta koskaan poistettaisiin.

Toisin kuin taloja, julkisia veistoksia ei edes tarvitse suojella: sellainen kun on paikalle pantu, se seisoo siinä hamaan tappiin asti. Joitakin poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia erityistapauksia. Esimerkiksi jos kaupunki on joskus jostain kumman syystä päättänyt pystyttää veistoksen, josta kukaan ei sitten pidä ja jonka taiteellista arvoa ei kukaan asiantuntija puolusta, on hyvin epätodennäköistä, että sitä kuitenkaan koskaan pantaisiin uusiokäyttöön.

Taiteen ja kulttuurin yhteydessäkin on alettu puhua kestävästä kehityksestä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura on juuri julkaissut e-kirjan Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Siinä ei tietenkään pohdita sitä, miten taide voi alkaa kuormittamaan ympäristöämme – päinvastoin: siinä pohditaan pikemminkin kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyttä, muun muassa sitä, miten kulttuuriperinnöllä on oma merkittävä vaikutuksensa kollektiivisen identiteetin kannalta.

YK:n ympäristö- ja kehityskomitean (WCED) asettaman ns. Brundtlandin komission tunnettu määritelmä kestävästä kehityksestä toteaa, että ”kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

Jatketaan ajatusleikkiä Esplanadin puistosta – tai itse asiassa mistä tahansa suomalaisen kaupungin ns. arvoympäristöstä. Veistokset ovat epäilemättä tyydyttäneet aikansa nykyhetken tarpeet – miehisen ja nationalistisen korkeakulttuurin tarpeet, joissa julkisilla paikoilla ei naisille tai tavallisille ihmisille juuri sijaa ollut. Kaikennäköiset tavalliset miehet pääsivät 1940–50-luvuilla nimettömiin kollektiivisiin joukkohautoihin sankaripatsaiden kautta. Hyvännäköisiä tavallisia naisia puolestaan kuvattiin nimettöminä alastomina hahmoina, kuten Esplanadin toista päätä somistavassa Ville Vallgrenin Havis Amandassa.

Pronssi ja graniitti eivät lumitaakan alle romahda – Veikko Hirvimäen (s. 1941) Kuningasajatus (1985) kestää myös istumista.
  

Yksi historian ominaisuuksista on se, että sitä voidaan kirjoittaa uudelleen ja että sitä voidaan täydentää myöhemmin. Julkiset veistokset ovat kuitenkin sananmukaisesti kiveen hakattuja, ja niiden välittämä kulttuuriperintö on melko jähmeää. Veistosten sanomaa on vaikea päivittää.

Helsingissä on viitisensataa julkista ulkotaideteosta. Julkisen ulkotaiteen saturaatiopistettä on vaikea kuvitella, koska kaupunki kasvaa ja uusia alueita rakennetaan. Esimerkiksi Arabianrantaan on pystytetty kohta jo sata julkista taideteosta, eikä likikään kaikkia niistä osaamattomampi silmä tahdo edes huomata. Mutta kyllä se saturaatiopiste jossain on: kuvitelkaapa vaikka Helsinkiä, missä olisi 15 000 julkista taideteosta. Siinähän ei olisi mitään mieltä.

Koska julkinen taide on kuitenkin kumuloituvaa luonteeltaan – taide vain lisääntyy eikä sitä koskaan poisteta –, on tuo mielettömyyden vaara reaalinen. Tätä vauhtia se tapahtuu esimerkiksi vuonna 3413. Mutta eihän niin pitkälle voi tai edes tarvitse ajatella. Vai tarvitsisiko sittenkin, jos kuitenkin otamme kestävän kehityksen ihan tosissamme?

Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen herätti vuosi sitten kohua ja varmaan mielipahaakin lausunnollaan, jonka mukaan ”lemmikkieläimistä on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan”. Entäpä jos joku heittäisi ajatuksen, että pysyvistä julkisista taideteoksista on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan? Taiteen ylläpitokin nimittäin maksaa. Helsingin taidemuseon johtokunta esimerkiksi hyväksyi juuri sen, että Annikki Luukelan vasta 28-vuotias neonvaloteos Verkosto (1995) Kaisaniemen metroasemalla kunnostetaan 22 000 eurolla. Pekka Jylhän Kekkosen muistomerkin kiertovesi- ja lämmitysjärjestelmän ylläpito ja sorsankakanpuhdistus taitaa maksaa saman summan vuositasolla.

Mutta enhän minä tietenkään ihan tosissani ole, ja tuttavapiiriinikin kuuluu aivan liikaa taiteilijoita, jotta moisia uskaltaisin ehdottaa.

Järkevä vaihtoehto olisi ehkä kuitenkin miettiä pysyvyyttä. Voisiko kukin aika tehdä ympärilleen juuri itselleen mielekästä väliaikaista julkista taidetta, joka kierrätykseen mentyään säilyisi jälkipolville ja heidän tulkinnoilleen ainoastaan hyvin tehdyn dokumentaation avulla?

***

PS. Mainitsemani e-kirja on ladattavissa pdf:nä tästä linkistä.

Julkista taidetta 35: Lepohetket hautausmaalla ja rekkaparkissa

Kesken Mäntän kuvataideviikkojen ripustuksen kävin 22.5. Mäntän hautausmaalla vetämässä vähän henkeä – ja samalla katsomassa veistoksia. Hautausmaan yksi merkittävimmistä teoksista on Sakari Tohkan (1911–1958) liki kolmimetrinen sankarihautamuistomerkki Kuolema on kulkenut – elämä alkaa (1954):

Laatassa sanotaan, että tämä vähän kubisoivasti tyylitelty klassinen enkelikuva olisi Tohkan päätyö. Roskaa. Se on tyypillisen jäykkää sankariveistotaidetta, ja Tohkan vapaasta tuotannosta käy ilmi, että hän oli paljon parempi veistäjä kuin tämä antaisi ymmärtää. Helsingissä Yrjönkatu 24:ssä voitte vaikkapa tarkastella yhtä melko outoa ja hauskaa – ja valitettavasti myös suihkukaivona toimimatonta – Tohkaa: Tursas ja merenneito (1940).

Mutta korostan, että hautausmaat ovat aina oiva paikka veistosbongaukselle.

***

Toisinaan jukinen (?) taide voi olla myös varsin huomaamatonta. Teuri Haarla (s. 1955) teki Mäntän kuvataideviikoille jo vuonna 1997 teoksen, joka edelleenkin vaikuttaa ympäristöönsä:

Kyseessä on nuorista haavoista istuettu äärettömän merkki, joka reunustaa Metsä-Tissuen rekkojen parkkipaikkaa. Tulipa hyvä olo, kun näki tällaisenkin teoksen, joka hiljalleen metsityy tuntemattomaksi. Eivät tajua kuskit suojelusenkelin läsnäoloa.