Julkaistua 705 & Näyttelykuvia 1008 & 1009: Piut paut

Perjantaina ilmestyi tuorein Taide (5/15), jossa oli innostunut juttuni kahden akvarellistin näyttelystä:

 

Piut paut

Petri Hytönen, Jotakin meistä ihmisistä…, Galleria Heino, Helsinki 12.9.–11.10.

Malin Ahlsved, Minä haluan, Sinne, Helsinki 4.–27.9. 

Kaksi armoitettua akvarellistia. Siinäkö yhteys? Näin ei ole, ja kerronkin lyhyen tarinan. Olin vähän aikaa sitten eräässä paneelikeskustelussa ja totesin, että aika harvoin jokin taidenäyttely kolahtaa voimakkaasti. Yleisöstä tuli kysymys tuoreista esimerkeistä, ja minä mainitsin edelliseltä viikolta kaksi. Tässä ne nyt ovat yhdessä, ja yhteys syntyykin siis toista kautta. Se syntyy myös sitä kautta, että koen molempien taiteilijoiden antavan piut paut taidemaailman sovinnaisuudelle, sille miltä näyttelyn pitäisi näyttää. 

 

Petri Hytönen (s. 1963), Girl in the Sky, 2015.

Petri Hytösen edellinen näyttely oli temaattisesti yhtenäinen ja kokonaisuutena ehyt. Tämä ei sitä ole, ja lopputulos on silti parempi. Hän näyttää sen, mitä taiteilijan sisäinen pakko käskee – sen sijaan, että hän alistuisi hyvän näköisen näyttelyn tekemiseen. Malin Ahlsvedin edellinen näyttely sai viehättävyydessään kirvoitettua minussa ajatuksia hänen kuvittajamaisesta taiteilijanlaadustaan, mutta nyt hän näyttää sen, miten väärässä olin. Lisäksi hän oli uskaltautunut ripustamaan isoon tilaan ryppäinä joukon pieniä töitä tavalla, joka on äärettömän rohkea. Hän selvästikin luottaa teosten voimaan. Ja syystä. 

Tyylillisen kirjon lisäksi Hytösen aihepiiri on laaja. Hän itse toteaa: ”Olen herännyt ihmettelemään ihmisen olemusta, tekoja itselleen ja muille. Yrittämällä nähdä ihmisyys ulkopuolisena avaruusolentona ja silti pääsemättä irti omasta ihmisyydestäni.” Hänen töissään yhdistyvät venepakolaiset, kerjäläiset ja kosmiset voimat. On kuin hän antaisi kuvallisen muodon yhtälailla unilleen ja assosiaatioilleen kuin globaalien uutisten seuraamiselle ja sitä kautta herääville kysymyksille ihmiskunnan kohtalosta.

Ahlsvedin skaala on intiimimpi, mutta sellaisena kuitenkin laaja. Hänelle pettymys, epätoivo, moraali ja rakkaus eivät niinkään ole osa maailmanpolitiikkaa vaan yksilön kamppailun temmellyskenttää. Hän ei sido eksistentiaalista tuskaa niinkään kuvien ulkopuolisten muiden kohtaloon, mutta tulee tämä samastuvan katsojan tehtäväksi joka tapauksessa. 

Hytönen tunnustaa olevansa kiinni maalaustaiteen perinnössä. Tässäkin kaikki sekoittuu villisti, kuten hän itse toteaa: ”Pohjoinen eksistentialismi ja ekspressionismi taustalla tukemassa maalausprosessiani. Ne antavat tietä popin, minimalismin ja postmodernin ajassa kasvaneelle minuudelle etsiä maalausmaastoksi jotain kyseenalaistavampaa maagisen realismin, romantiikan, symbolismin ja kolorismin hengessä.” 

 

Malin Ahlsved (s. 1976), 2015.

Malin Ahlsvedkin tukeutuu samankaltaiseen kyseenalaistamiseen. Leevi Haapala viittaakin osuvasti näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä julkaisussa taiteen historiaan ja erityisesti symbolismiin: ”Olisi kiinnostavaa kuulla mitä Hugo Simberg sanoisi Ahlsvedin maalauksesta Sällskapsdans, jossa hiirinainen tuli hännän alla tanssii paitahihasillaan olevan miehen kanssa.” Voimakkain kyseenalaistuminen syntyy kuitenkin tyylillisen ristiriidan kautta. Ahlsvedin tekniikalla ja värimaailmalla voisi helposti ja uskottavasti kuvittaa maailman ihanimmat tarinat. Monet hänen kuvistaan näyttävätkin ensi alkuun juuri sellaisilta, mutta yleisilmeen alta paljastuu tarkemmalla luennalla juuri se, mikä ihanissa tarinoissa yleensä jää sanomatta. 

 

Malin Ahlsved, 2013.

Millään edellä toteamallani en kuitenkaan saa avattua ja perusteltua sitä ”kolahtamisen” kokemusta, jonka koin kuvien edessä. Tätä olen joutunut pohtimaan jo parisen viikkoa. Luulen, että ratkaisu on ainakin osittain siinä avoimuudessa ja naiiviudessa, jolle molempien kuvamaailma rakentuu. Taiteilijaa on tietenkin uskaliasta nimittää naiiviksi, mutta en tarkoita ilmaisulla pelkästään jotain lapsenomaisen herkkäuskoista tai yksinkertaista. Pikemminkin kyse on siitä, miten Friedrich Schiller jakoi runoilijat naiiveihin ja sentimentaalisiin. Schillerin mukaan naiivi runoilija esittää kohteensa välittömästi ja suoraan, sen materiaalisessa kokonaisuudessa. Hän on yhtä kuvaamansa objektin kanssa. Sentimentaalinen on puolestaan reflektiivisempi, hänellä havaintoon perustuva aihe suodattuu voimakkaammin ja muuttuu lopulta ideaalisemmaksi. Hytönen ja Ahlsved kertovat rohkeasti näkemänsä ja kuvittelemansa ja jättävät katsojalle reflektiivisemmän osuuden, vaikka olisivatkin tietoisia siitä, mitä heidän oivalluksensa tarkoittaa ja millä merkityksellistävillä motiiveilla sitä voisi vahvistaa. He jättävät ideoiden maailmaan siirtymisen katsojan vastuulle, ja juuri siksi ensikokemus saattaa olla niin voimakas. Katsoja tuntee hetken olevansa yhtä taiteilijan kanssa – jakavansa tämän ihmetyksen, tuohtumuksen, onnentunteen, tuskan jne. Teos ei ole kuin älyllinen arvoitus, joka vaatisi tulkintaa. Se vaatii pikemminkin tunnistamisen jälkeistä myötäelämistä – siis samastumista ja samalla sitä ristiriitaista tunnetta, joka seuraa tietämyksestä, että samastuminen on perinteisesti ja älyllisesti katsoen naiivein tapa suhtautua taiteeseen. Sen tunnustaminen saattaa kuitenkin toisinaan olla rohkea teko. Se on myös sukua näiden taiteilijoiden teolle, koska he ovat antaneet piut paut taiteen älyllisille sääntöjärjestelmille.

 

Petri Hytönen, Sleeping, 2015.

Eikä samastumiseen tarvitse jäädä kiinni. Kaiken tunnekuohun jälkeen on syytä myös tajuta se, mistä muista syistä näiden teosten voima saattaa johtua. Silloin voi ryhtyä miettimään myös lajinomaisuutta, esimerkiksi sitä, miten hyvä väline akvarelli on intensiteetin luomisessa – kunhan sen hallitsee. Nämä molemmat taiteilijat hallitsevat sen.

Ryhtyisinkö museo-oppaaksi?

Kriitikon työ on ajettu koko ajan ahtaammalle. Työtilaisuudet vähenevät ja juttukoot lyhenevät. Alan vaihto tai ainakin täydennys ovat vähän väliä mielessä. Ovat ne muutkin hommat aika hauskoja. Miten olisi esimerkiksi museo-oppaan työ? Viime torstaina olin vetämässä Hämeenlinnan taidemuseossa Elinkaari-näyttelyn (8.2.–26.5.) kuraattorikierrosta. Yleisöä oli mukavasti ja tunnelma hyvä. Tässä kuvanveistäjä Olli Larjo (s. 1964) esittelee omaa työtään:

Vitsit uranvaihdosta sikseen, mutta se on todettava, että yleisöopastus on itse asiassa kriitikontyöllekin varsin arvokasta kokemusta. Missä muussa tilanteessa sitä pääsee näin hyvin sen potentiaalisen lukijansakin kanssa ajatustenvaihtoon? Ymmärtää sen, mitkä kysymykset yleisöä askarruttavat ja kiinnostavat. Yleisöltä tuleva suora palaute on sekä taiteilijalle että taiteesta kirjoittavalle ensiarvoisen tärkeää. 
Siksi olenkin aika iloinen siitä, että olen saanut viime aikoina nähdä erilaisia yleisöjä. Olin nimittäin taidemaalari ja professori Silja Rantasen (s. 1955) pyynnöstä Helsingin Taidehallissakin vähän aikaa sitten (11.2.) pitämässä kierrosta Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyssä (12.1.–3.3.), yleisönä Kuvataideakatemian nuoria opiskeljoita – jälleen siis erilaista näkökulmaa:

Rantanen oikeassa reunassa. Vasemmassa reunaa Luostarisen tuotantoa pohtii toinenkin akatemian opettaja, Petri Hytönen (s. 1963).

Ja vedin minä alkukuussakin (3.2.) Taidehallissa kuraattorikierroksen, jossa yleisöä oli tosi paljon, varmaankin lähemmäs sata – tässä tilaisuus on jo loppu ja yleisö hajaantunut jatkamaan omia pohdintojaan:

Ja vaikka yleisöä oli paljon, uskalsivat ihmiset kysellä ja kommentoida. Kyllä tällaisissa tilaisuuksissa viisastuu – ja huomaa myös sen, miten työkseen taiteesta elävä ryhtyy pitämään joitain asioita liian itsestään selvinä. Juuri näiden asioiden avaaminen laittaa arvioimaan omaakin työtään vähän enemmän.

Julkaistua 369 & Näyttelykuvia 753: Miehen riemua

Maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin isolla porukalla avajaisia. Ilomiehet – AnttiArkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) ripustivat sunnuntaina näyttelynsä, ja yhdessä tehtyjä teoksia piisasi:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn ryhmästä:

Miehen riemua

Taiteilijaryhmiä on nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti helpompaa.

Suomen taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia, joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin ja Turun kautta Orivedelle.
Tyylillisesti tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia. Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein: Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia.
Oma osuutensa työskentelyn onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000: ”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua.

Riemukkaat miehet avajaisissa: vasemmalta Arkoma, Hytönen, Wuorila-Stenberg, Jämsä, Paakkola, Haukeland ja Paunu.

Töissä vappujuhlissa

Vapunaattona lähdin retkelle Porvooseen. Tarkoitus oli pohtia Ilomiesten – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kanssa Galleria Ortonin tulevaa joulukuun näyttelyä. Työstä ei kuitenkaan tullut mitään, kun Hytösen pitopöytä oli koko ajan kukkuroillaan:

Pitää siis kokoustaa myöhemmin uudestaan. 
Mutta bändi – nimeltänsä Rudi – oli hyvä:

Yöllä tiputin Haukelandin kotiinsa Sipooseen ja sain samalla bongatuksi minulle uuden työhuoneen. Haukeland iloitsi tuoreimmasta vesilasista ja puusta valmistetusta veistoksestaan:

Näyttelykuvia 658 & 659 & 660 & 661 & Luettua 111 & 112 Katutaidetta 65: Normaalisunnuntai

Viime sunnuntaina tein normaliin tapaan taas pienen kierroksen. Aloitin Galleria Sculptorista, jossa oli Paavo Paunun (s. 1965) näyttely (30.3.–15.4.):

Paunulla on aina ollut vaikeuksia pitäytyä pelkässä kankaassa, kun hän maalaa. Ennen hänen maalauksensa levisivät hauskalla tavalla eräänlaisiksi tilallisiksi näyttämöiksi, mutta nyt hän on vapauttanut itsessään asuvan pienen veistäjän kokonaan. Sculptor oli siis täynnä veistoksia. 

Martta Heikkilä kirjoittaa tiedotteessa kauniisti: "Paunun kuvat heijastavat kokemusten ainutkertaisuutta ja ihmisen suhdetta maailman tuntemattomiin ulottuvuuksiin: luontoon, mielen syvyyksiin, taiteilijan ja katsojan mielikuviin."

Joutopuuhun veistetyissä figuureissa piisasi ihmeteltävää:

Paunu on yhtäaikaisesti sekä taidokas että pikkupoikamaisen suora ja naiivi, mikä sopii tällaisiisn teoksiin mainiosti. Varmuuden ja ihmettelyn tuottama yhteisjälki oli vallan hienoa. Katsojakin sai hämmästellä taiteen maailmaa ja taiteen kautta laajemminkin ihmisten jakamaa maailmaa. Tuli oikein hyvä olo.

***

Vähän samanlainen tunne tuli Markku Arantilan (s. 1960) näyttelyssä Alaskalan kuuma kesä (28.3.–15.4.) tm-galleriassa. Arantilan akvarellit ovat nekin sekä taidokkaista että tosi lapsellisia – siis hyvällä tavalla. Arantila luo kerronnalista ja vähän absurdia maailmaa, jossa mennään unen ja valveen sekoituksessa väliin varsin huikeisiin sfääreihin. Teoksissa on myös paljon kuvallista tarttumapintaa – ja myös luettavaa:

Itse asiassa tämänkin tarinan pitäisi ilmestyä kirjana. Mutta kuka loisi meille sellaiset markkinat, että tällaisia kirjoja myös kannattaisi tehdä?

Sen verran voisin kuitenkin antaa sapiskaa taiteilijalle, että kahdentoista samankokoisen akvarellin ripustaminen riviin ei ehkä ollut ihan riittävää – jotain pikku jippoa tai rytmiä olisi voinut kehitellä. 

Vaan hyvä mieli jäi näistäkin kuvista:

Alaskalan kuuma kesä, 2011.

***

Galleria Amassa on Nanna Hännisen (s. 1973) näyttely Plants/Objects/Trees/People/PAINT (31.3.–22.4.). Hänninen kuvaa, maalaa ja kuvaa uudelleen, enkä kyllä oikein ymmärrä miksi. Hänen maalausjälkensä ei ole erityisen kiinnostavaa, eikä valokuvan viimeaikainen trendikäs "maalauksellisuus" tästä miksikään muutu – jää vain päälleliimatuksi:

Central Park I, 2011.

Sovitaan vaikka niin, että minä en saa otetta.

***

Hännisen kanssa hieman samanlaista tekniikkaa käyttää newyorkilainen katutaiteen konkari Ghost (s. 1964), joka esiintyy Make Your Mark Galleryssä näyttelyllään Then and now (6.4.–29.4.):

Tämä vanhan koulun konkari, joka maalasi 1980-luvulla New Yorkin metrovaunuja on osassa töistään käyttänyt pohjana kuvia 1980-luvulla maalaamistaan metrovaunuista ja laittanut päälle uutta. Näin syntyvä kerroksellisuus on ihan kiinnostavaa, ja kertoo myös katutaiteen muutoksista. Toki Ghostillakin on näiden maalareiden tavoin taipumus rankkaan maneeriin, mutta lajilla kuin lajilla on omat kirjoittamattomat sääntöjärjestelmänsä. 

Jos haluaa tutustua erään lajityypin aineksiin, on siihen siis nyt mahdollisuus:

Ja minähän innostuin ostamaan vielä galleriasta halvalla Ghostin urasta kertovan kirjan:

Ket: Ghost – RIS Crew. From Here to Fame Publishng 2010.

Tämän lajityypin kirjoilla on taipumus tehdä kohteestaan aina vähän liian suuri mestari, uniikki ja voimakkaasti muista erottuva. Mutta jos genre on outo ja jos haluaa hyvän kuvan yhden kokeneen graffitintekijän urasta, tämä on mainio pieni kirja. Kentän rakenne ja jännitteet sekä alan yleisempikin kulttuurihistoria aukenee hyvin, ja duunejakin on sitten parempi tarkastella.

***

Ja luin minä sitten vielä Petri Hytösen (s. 1963) näyttelyn yhteydessä julkaistun tabloidin, jonka löysin hautautuneena yöpöydälleni:

Hytösen näyttely oli mainio, ja niin oli tämä kaunokirjallisia ambitioita osoittava tekstivalikoimakin. Siinä hän avaa väliin absurdia ja väliin yhteiskuntakriittistä kuvamaailmaansa. Hytönen ei turhista älyllisyyden vaatimuksista piittaa, ja tekstin raikkaus on siksi huomattavaa – jos kohta yhteiskuntakritiikki voisi olla vähän jäsentyneempää (enkä nyt ihan tarkoita ihan sitä, mitä Matti Apunen vaatii Palefacelta). Toki on sanottava, ettei Hytönen tällä vielä Sofi Oksaseksi nouse. Hytösellä on sen verran ITE-meininkiä, että viimeistely jää vajaaksi. Hieman hiontaa (mahdollisesti kustannustoimittamista tai ateljeekritiikkiä), niin tästähän uutta uraa urkenee.

Näyttelykuvia 642: Suomen olemus taiteilijan mukaan

Viikko sitten perjantaina kävin Galleria Heinossa avajaisissa. Petri Hytönen (s. 1963) on valmistanut laajan kokonaisuuden omasta Suomestaan, Hytösen Suomi-ilmiön (31.3.–22.4.). Tässä itse sankari ja kaikkialla ja kaikkea dokumentoiva monitaituri Erkki Pirtola (s. 1950):

Näin Hytönen itse tiedotteessa: "Suomi-ilmiö teossarjani käsittelee sitä kuvaa Suomesta jota ei näe pelkästään valokuvasta tai videolta dokumenttina. Se on se suodatettu kuva jossa pyrin yhdistämään useampia sisällöllisiä tasoja yhteen ja luomaan uudenlaista tulkintaa ja kuvaa Suomesta. Suomesta jossa omiksi teemoikseen ovat tähän mennessä nousseet luokkayhteiskunta uutena ilmiönä, ihminen ja luonto, urheilu ja sen lieveilmiöt yhteiskunnan tulkkina ja perinne suhteessa nykyhetkeen. Eräänlaista maagista realismia jossa yhdistyy fantasia ja realismi eri tasoin."

Ja kylläpäs oli Hytösen Suomi moni-ilmeinen:

Pilkillä, 2011.

Savusaunan polunvartija, 2011.

Todella hieno näyttely. Taitaa olla yksi Hytösen parhaista. Edellisessä olin teeman kapeuteen (tai ehkä jopa vähän epäkiinnostavuuteen) – videopelien ja tv:n maailmaa – hieman pettynyt, mutta tässä oli näkemystä ja paljon pohdittavaa. Hytönen julkaisi näyttelyn yhteydessä myös lehtityyppisen tabloidin, jonka luettuani palaan varmaankin asiaan.

Voiko mies olla vapautunut ja rento?

Eilen kävin Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) työhuoneella vähän urkkimassa, mitä seitsemän miehen aina silloin tällöin aktivoituva, vapautuneen ja rennon miehen (??!!) puolesta liputtava taiteilijaryhmä Ilomiehet on suunnitellut Mäntän kuvataideviikoille, jota kuratoin. Melkein kaikki olivatkin paikalla, ja työsuunnittelmatkin näyttivät olevan hienolla mallilla – itse asiassa oikein odotuksia herättävän hienolla mallilla. Miehet olivat miettineet äitisuhteen omituisuuksia:

 Ylärivissä Paavo Paunu (s. 1965), Henry Wuorila-Stenberg, Niels Haukeland (s. 1957) ja Petri Hytönen (s. 1963). Istumassa Antti Arkoma (s. 1961). Aarne Jämsä (s. 1956) ja Mikko Paakkola (s. 1961) olivat valitettavasti estyneitä.

Ja tulihan taas nähtyä se, miltä ahkeran taiteilijan työhuoneella näyttää. Siellä oli maalattu: