Julkaistua 509 & Näyttelykuvia 904: Anarkistinen vapaus ja taide

Taas oli oikien kunnon journalistinen kiire. Jean Tinguelyn (1925–1991) näyttely (28.2.–26.5.) Amos Andersonin taidemuseossa juhlistaa avajaisiaan tänään, mutta minun piti kirjoittaa jo eiliseen Kirkko & Kaupunkiin (8/14) siitä juttu – hyvissä ajoissa, joten kävin näyttelyssä jo maanantaina, kun ripustus oli vielä kesken. Onneksi näin ison osan Tinguelyn vempeleistä toiminnassa, kun niitä viriteltiin käyntiin ihan minua varten:

Kyllä tästä näyttelystä tulee varmaankin yksi taidekeväämme suurtapahtumista, vaikka äidyinkin jutussani myös vähän kriittiseksi. Turha näitä kundeja on liikaa heroisoida:

Anarkistinen vapaus ja taide

Sveitsiläistaiteilija Jean Tinguely kysyy anarkisti Mihail Bakuninia mukaillen: Ovatko räjähteet tarpeellisia taiteen uudistumisessa?

Jos Jean Tinguely’tä (1925–1991) pitäisi asetella lokeroihin, olisi häntä kai nimitettävä uuteen realismiin kuluvaksi. Uuden realismin edustajat olivat 1960-luvulla kuin angloamerikkalaisen pop-taiteen keskieurooppalaisia hengenheimolaisia. Arkisia esineitä teoksissaan käyttäneet taiteilijat pyrkivät saattamaan taiteen ja elämän lähemmäs toisiaan. Suurimman maineen heistä saavutti varmaankin Yves Klein, mutta 1900-luvun taiteen perusnimiä mukana oli monta, muun muassa César, Arman, Christo ja Daniel Spoerri, joka oli Kleinin tavoin Tinguelyn lähipiiriä.

Tinguely tuli tunnetuksi karnevalistista romurautaa ja elektroniikkaa hyödyntävistä veistoksistaan, jotka eivät esittäneet mitään muuta kuin omaa absurdia elämäänsä. Osa veistoksista liikkui vailla erityistä funktiota, osa piirsi taideteoksia, osa jopa tuhosi itsensä. Väliin tämä tapahtui yleisön turvallisuutta uhaten, koska Tinguely ei aina itsekään tiennyt, mitä veistos tulisi tekemään. Hän osasi panna veistoksensa käyntiin mutta ei välttämättä sammuttaa niitä. 

Amos Andersonin taidemuseo on nyt koonnut ensimmäistä kertaa laajan Tinguely-näyttelyn suomalaisyleisölle. Lainat tulevat pääosin Baselin Museum Tinguelystä, mutta mukana on myös aineistoa Tukholman Moderna Museetista, jolla on ollut johtajansa Pontus Hulténin kautta pitkä ja hedelmällinen suhde Tinguelyn ja hänen ranskalaisen taiteilijavaimonsa Niki de Saint Phallen (1930–2002) kanssa. Tätä kautta pariskunnalla oli vaikutuksensa suomalaisenkin 1960-luvun taidehistorian kehitykseen. On siis jo aikakin nähdä itse Tinguely kunnon kattauksella Suomessa. 

Aika tekee tietenkin tehtävänsä, eikä Tinguelyn museoitu taide toimi enää samanlaisena anarkistisena generaattorina tai voimakkaana provokaationa niin kuin 50 vuotta sitten. Hänen perusajatuksensa ei kuitenkaan museoidu, vaan jatkaa elämäänsä monin tavoin nykytaiteessa: Taideteos voidaan nähdä pikemminkin dynaamisena esineenä eikä pelkkänä staattisena objektina.
Tinguelyn taidetta on nimitetty metamekaniikaksi, mutta filosofointiin ei ole paineita. Tinguelyn taide on materiaalisuutensa ja mekaniikkansa kautta helposti lähestyttävää. Se tekee katsojaan välittömän vaikutuksen, jonka metaforisia tasoja ei tarvitse arvailla. Tinguely käyttää esineitä, jotka ovat menettäneet merkityksensä, eikä mitään erityisiä uusia merkitystasoja synny. Ei tarvitse kysyä, että mitä ne esittävät, vaan pikemminkin, että mitä ne tekevät. Tietenkin voi kysyä miksi, ja sen pohtimisessa voivat yöunet kärsiä ja suuret kysymykset vyöryä päälle. Mitä tämän hyödyttömän romun kiihtyvä käyttöiän väheneminen kertoo meistä ja maailmastamme? 

Tinguely on varsin miehinen taiteilija. Tässäkin suhteessa aika on tehnyt tehtävänsä, eivätkä nykyihmiset varmaankaan halua rakentaa herooista kuvaa miehestä, joka taiteellisten kysymysten pohtimisen lisäksi rakasti lähinnä vain kilpa-autoja ja lukuisia kauniita naisia. Mutta ehkä tähänkin voi suhtautua samalla rehevällä huumorilla, jolla Tinguely maailmaa tarkasteli.

Näyttelykuvia 621 & 622 & Julkista taidetta 52: Retki Tampereelle

Sunnuntaina 11.3. tein retken Tampereelle, missä minulla oli yleisöesitelmä Sara Hildénin taidemuseossa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyssä. Tästä olen jo aiemmin raportoinut. Enrothin lisäksi oli onneksi vielä aikaa käydä kylillä kahdessa muussakin näyttelyssä.

Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.

Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu. 

Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:

Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:

Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?

***

Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:

Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:

Vaeltaja värimeren yllä

Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

***

Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:

Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua:

Julkaistua 231 & 232: Laatikoitujen esineiden ajaton aika & Juhani Harri

Viime lauantain Ilkassa julkaistiin arvioni Juhani Harrin (1939–2003) näyttelystä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa. Ja jäinpä muuten nyt kiinni pienestä – tosin aika pienestä – eettisestä ongelmasta. Totesin nimittäin aiemmassa postauksessani, että aion tuoda kirjoituksessani esiin tietyn jääviyteni kriitikkona, koska olin osa Harrin ystäväpiiriä hänen viisi viimeistä elinvuottaan, mutta unohdin koko asian kirjoittaessani juttua. Niin, että kevyt anteeksipyyntö nyt sitten tässä. 

Lopussa on laatikoituna lyhyt henkilökuva Harrista.

Laatikoitujen esineiden ajaton aika

Juhani Harri (1939–2003) on tapana liittää 1960-luvun uusrealismina tunnettuun taidesuuntaukseen, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäivästä tuttuja esineitä sellaisinaan. Tunnettuja kansainvälisiä tekijöitä ovat muiden muassa Yves Klein, Arman ja Daniel Spoerri.

Vaasalaissyntyinen Harri aloitti maalarina ja opiskelikin vähän aikaa Vapaassa Taidekoulussa Helsingissä, mutta jo varsin varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä erilaisia kollaaseja ja esinekoosteita, jotka vuodesta 1964 saivat useimmin lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä ”boxeistaan” Harri tulikin sitten tunnetuksi.

Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – erilaiset käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai aivan uudenlaisen elämän, joka ei välttämättä liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä taiteilijan luova mieli synnytti niiden avulla täysin uudenlaisia maailmoja ja outojakin assosiaatioiden polkuja. 

Ballerina, 1965.
  

Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin kun hänen luomansa kuvamaailma oli usein äärettömän kaunis ja hienostunut, mutta kyllä hänen työssään oli mukana paljon enemmän: teoksista saattoi usein lukea myös lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Harrin kauneuskäsitys oli sekin varsin laaja. Vaikka hänen hillitty, ajan hampaan kuluttama värimaailmansa onkin pikaisesti silmäiltynä silkkaa charmia, totesi Harri kauneuden olevan samaa kuin mitä elämässä on: ”Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta…” 

Juhannusyö, 1967.
  

Harrin luomassa maailmassa onkin aistittavina paljon yöpuolen asioita, niitä alitajunnan outoja ajatuskulkuja, joista ei aina oikein osaa puhuakaan. Hänen töissään oli usein myös voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut mitenkään alleviivata.

Harrin työt ovat usein tarinanomaisia, ja niiden nimistäkin voi päätellä paljon kirjallisia lähtökohtia, mutta hän ei tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri, kun haastattelin häntä vuonna kymmenisen vuotta sitten.

Harri seurasi jo nuoresta iästä lähtien kansainvälistä taide-elämää, mutta laatikoidensa alkuperästä hän kertoi, että lähtökohtana oli kansainvälisen uusrealismin sijaan hänen vaasalaisissa osto- ja myyntiliikkeissä näkemänsä merimiesten tekemät kauniit laivalaatikot. Merimiesten ja myöskin hänen rakastamansa romanikulttuurin myötä Harri olikin sielultaan matkamies. Merimatkojen sijaan hän suoritti matkansa kuitenkin taidemaailmassa, jonka ulapat olivat tarvittaessa rannattomia.

EMMAn näyttely on ensimmäinen kattavampi katsaus Harrin tuotantoon hänen kuolemansa jälkeen. Esillä on noin 70 teosta aina 1960-luvun alusta 2000-luvulle asti.

Näyttely on huolella koottu, ja se sisältää useita Harrin avainteoksia, mutta myös vähemmän tunnettuja teoksia yksityiskokoelmien kätköistä. Se on epäilemättä yksi vuoden tärkeimmistä taidenäyttelyistä. Hiljaisessa kauneudessaan se tarjoaa myös oivan mietiskelypaikan vähän syvemmälle ja hitaammalle taidekokemukselle nykytaiteen kiihkeiden syklien keskellä. Määritellyn historian sijaan esineiden aika muuttuu ajattomuudeksi.

Juhani Harri ravintolapöydän ääressä noin vuonna 1980. Kuva: Seppo Hilpo.

Juhani Harri

Juhani Harri (aik. Wirtanen) oli vaasalaisen Palosaaren seurakunnan rovastin ja kansanedustajan Johannes Wirtasen poika. Käytyään viisi luokkaa Vaasan lyseota ja Vaasan taideyhdistyksen piirustuskoulua hän muutti Helsinkiin, jossa opiskeli vuoden verran Vapaassa Taidekoulussa Unto Pusan johdolla. Hän ei päässyt Suomen Taideakatemian kouluun mutta jatkoi valitsemallaan taiteilijanurallaan ja olikin pian yksi helsinkiläisen taide-elämän keskeisiä henkilöitä. Huolellisesti vahatuilla viiksillä varustettu lempeä boheemi oli karismaattinen hahmo, joka keräsi ympärilleen taidetta ja muutakin elämää seuraavan piirin, jonka maaginen vetovoima vain kasvoi kasvamistaan. Harria onkin usein nimitetty kokonaistaideteokseksi. Hänen taikapiirissään elämä ja taide olivat harvinaisesti yhtä ja samaa, erottamatonta.