Näytetään tekstit, joissa on tunniste Signe Brander. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Signe Brander. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. marraskuuta 2010

Näyttelykuvia 227 & 228 & 229: Muistin kehnoudesta, osa 5.

Jatkan edelleen syksyn unohtuneiden taideasioiden perkaamista.
19.10. osallistuin Ateneumin taidemuseossa kokoelmatoiminnan vaikuttavuuttaa pohtineeseen seminaariin, jossa julkaistiin myös Teijamari Jyrkkiön ja Eija Liukkosen toimittama kirja Kokoelmalla on tekijänsä! (Valtion taidemuseo 2010). Siinä ilmestyi artikkelini 'Onko museossa silmää laadulle?'. Seminaarin paneelikeskustelussa oli kanssani Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila, kuvataiteilija Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Kehyksen (= Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet – huh näitä kaikkia osastoja nimineen!) vs. kehitysjohtaja Eija Liukkonen: 


Ja meillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa. Kyllä siinä joitain ajatuksia kaiketikin lenteli, mutta vähän sellaista affirmatiivista muminaahan nämä seminaarit ylensä ovat. Mutta toisaalta olen päättänyt olla jatkossa myönteisempi ja ajatella, että aina näissä kuitenkin tapahtuu tärkeää verkostoitumista ja joitain ideanpoikastien syntyjä. Niin, että en nyt sitten kuitenkaan varsinaisesti valita.
Sitä paitsi se kirja, joka minulla on vielä vähän kesken ja tällä hetkellä jopa väliaikaisesti – toivottavasti – hukassa, on ihan kiinnostava.

***

21.10. Kävin Helsingin Taidehallissa Viron värit -näyttelyn lisäksi studiossa katsomassa Riiko Sakkisen (s. 1976) näyttelyä Riiko Sakkisen Ensyklopedia (tarkistettu ja päivitetty laitos) (16.10.–24.11.). Sakkisen kehittelemä taidesuuntaus, turborealismi on ihan kiinnostava ja myös itseään manifestoiva, mutta onhan se toki jo vähän niin kuin keksitty moneen kertaan aiemminkin. Tämä mainosmaailman keinoin tapahtuva galleriatoiminta ei kuitenkaan ole kovinkaan tehokasta yhteiskunnallista interventiota, joten kyllä se manifestikin jää vähän showeleeksi – mutta ei kai sitä ole paljon muuksi tarkoitettukaan. Hauskasti hän oli kuitenkin installoinut ruoka- ja seksikuvakavalkadinsa niin, että screeninä toimi dyykattu pahvilaatikkoläjä:


Ehkä hän voisi harjoitella joskus sitä analyysiulottuvuuttakin vähän... sanoisinko... heuristisemmin.

***

22.10 kävin tm-galleriassa katsomassa Ylva Holländerin (s. 1955) näyttelyn Jäniksiä ja itkeviä naisia (20.10.–7.11.). Olen pitänyt joistakin näkemistäni Holländerin töistä oikeinkin paljon, mutta nyt en löytänyt mitään tulokulmaa. Maalaus oli löysää ja veistokset ehkä veikeitä mutta eivät mielestäni oikein muuta:


Se vain on niin, että joskus sitä ei saa kiinni oikein mistään. Eikä kaikki voi miellyttää kaikkia. Tämä ei vain ollut minun näyttelyni. Enkä sitten ehkä enää yrittänyt tarpeeksi.

***

19.11. kävin Itäkeskuksessa uimassa ja katsoin samalla Stoassa valokuvaaja Signe Branderin (1869–1942) näyttelyn Foto Signe Brander – Kuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä 1907–1913 (16.11.–5.12.). Kyseessä oli suppea versio siitä näyttelystä, joka oli aiemmin esillä Hakasalmen huvilassa, enkä oikein ymmärrä sen tarpeellisuutta juuri nyt, koska Hakasalmen näyttelykin oli sangen pitkäkestoinen (14.10.2009–29.8.2010) eikä siitä ole kulunut kauheasti aikaa ja sisäänpääsyltäänkin se oli maksuton. No, tajuanhan minä, että ihmistenkin luokse pitää mennä, mutta tällä tavalla jää kuitenkin näyttelyaikaa vähemmän tarjolle niille taiteilijoille, jotka sitä haluaisivat ja tarvitsisivat. 
Oli Branderin kuvia tosin taas ihan hauska katsella, ja kyllä ne vain ovat aivan fantastisen hienoja. Hieno oli myös vaatimaton ja oivaltava näyttelyarkkitehtuuri, joka pelasi vain vanhoilla puistonpenkeillä:

Samana päivänä kävin muuten Hugo Backmanssonin näyttelyssä Amos Andersonin taidemuseossa ja unohdinkin kommentoida happamasti sen näyttelyarkkitehtuuria. Se tuli mieleen tästä vähäeleisyydestä, joka voi toimia siis ihan toisellakin tavalla. Backmanssonin Afrikka-aiheisten maalausten koristeeksi oli heitetty puolihuolimattomasti kaksi palmua, jotka näyttivät ihan typeriltä ja kliseisiltä:


Hiphurraa! Nyt on kaikki syksyn näyttelyt kurottu umpeen. Olen siis kertonut ihan jokaisesta näyttelykäynnistäni. Jos oikein heittäydyn hulluksi, saatan perata vielä kesänkin unohdukset läpi, sillä tiedän, että sieltäkin löytyisi kommentoimatta jääneitä näyttelyitä. Katsotaan. Joudun nimittäin jatkamaan valokuvieni siivoamista.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Näyttelykuvia 101 & 102 & Julkista taidetta 11: Muissa museoissa

En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.
Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:

 Kuutti Lavonen

Osmo Rauhala

Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.
Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:


Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:


Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut. 

***

Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa. 
Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:


Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä. 
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.

***

Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin: 


Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.
Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:

 
Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:


Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.