Julkaistua 421 & Näyttelykuvia 803 & 804 & Julkista taidetta 68: Kipinä

Eilen oli Fiskarissa lehdistötilaisuus, jossa esiteltiin kaksi näyttelyä: Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunnan oma yhteisnäyttely Iloa (12.5.–15.9.) sekä kuratoimani kutsunäyttely Kipinä (12.5.–15.9.), jossa oli mukana myös osuuskunnan taitelijoita. Bussi toi paikalle 38 ilmoittautunutta toimittajaa. Aloitimme yhteisillä puheilla Lukaalissa, ruukkilaisten vanhalla seuraintalolla, missä oli tarjolla myös julkista taidetta – Lennart Segerstrålen (1892–1975) kaksi isoa maalausta vuodelta 1938 (anteeksi kuvien laatu, valo oli tosi raaka):

Aika varhaisia tällaisiksi panoraamoiksi, joissa yhteiskuntamme kehitystä kuvataan (ja joissa usein muuten käytetään hevosia auvoisen menneisyyden symboleina), mutta eivät kyllä saaneet minua yhtään enempää vakuuttuneiksi Segerstrålen laadusta monumentaalimaalarina – kliseisiä ja samalla levottomia. Huonoa rytmiä ja ontuvaa värisommittelua. Mutta olivathan ne tavallaan kiinnostavia.

Sitten siirryttiin Iloa-näyttelyyn. Se oli maulla tehty ja ripustettu ns. laadukas näyttely, mutta samalla kuitenkin vähän hahmoton – sellainen kuin nämä kaikenkattavan teeman alle ripustetut näyttelyt tuppaavat olemaan. Ilo kun syntyy eri tekijöille niin erilaisista asioista. Mutta hyvä näyttelyhän tuo oli kaikessa salonkikelpoisuudessaan. Sitä paitsi olen niin väsynyt kahden viikon ripustamisesta, ettei sanoihini tarvitse kovin paljoa luottaa.  

Sitten siirryimme makasiinin meidän näyttelyymme, jossa puhuin taas vähän ja jossa yritin haahuilla ympäri näyttelyä ja kuvitella, miltä se "objektiivisesti ottaen näyttäisi". Turha yritys, mutta onneksi meillä on mukana Mind Less Company, joka seurasi tapahtumaa ja joka antaa siitä sitten objektiivisen arvionsa:

Mutta kyllä näyttely ihan kelvolta näytti, mukavasti rosoisemmalta kuin sisarnäyttelynsä – tässä tila toissapäivän loppupaniikin fiiliksistä:

Ja tässä osallistujalista: Arki & Aktiiviset Seniorit, Tuija Arminen, Laura Beloff, Pirjetta Brander, Company, Daniel Enckell, Globe Hope, Krister Gråhn, Eero Haikala, Minna L. Henriksson, Hirvitalo, Antti Holma, Sade Kahra, Matti Kalkamo, Jussi Koitela, Jaana Kokko, Meeri Koutaniemi, Heli Kurunsaari, Kalle Lampela, Jani Leinonen, Laura Lilja, Mind Less Company, Timo Niskanen, Nuoren Voiman Liitto, Stefan Nyström, Tatu Pohjavirta & Eino Santanen, Ritva Palander, Silja Puranen, Kukka Ranta, Markus Renvall, Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto, Sonja Salomäki, Minna Sarvanne, Sanni Seppo, Kim Simonsson, Ossi Somma, Juha Sääski, Vapaa Vyöhyke, Klaus Welp, Hanna Weselius, Karin Widnäs, Katja Öhrnberg.  

En minä uskalla tässä vaiheessa enempää kommentoida – olenhan jäävi kriitikkona. Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan – aikaakin piisaa neljä kuukautta.

Joskus viikolla ilmestyi Hesarin liitteenä Fiskarsin kesän esittely, jossa oli kirjoittamani Kipinän esittely. Tässäpä se:

Kipinä  

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.

Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).

1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin. 

Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?

Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa.

Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.

Kun on sanottavaa, se on sanottava!

Näyttelykuvia 268 & Julkaistua 111: Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

Tiistaina kävin Suomen Pankissa pressitilaisuudessa, jossa kerrottiin neljän päivän (13.–17.1.) avoimista ovista, jolloin pankin taidekokoelmat ovat ensimmäistä kertaa näytillä suurelle yleisölle. Kirjoitin sitä lyhyen jutun tämän päivän Kauppalehteen. Tästä tuli taas oikein hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tilaa on tarjolla aina liian vähän. En halunnut hymistellä suotta enkä siis mitenkään vaieta siitä, että eivät pankin kokoelmat nyt niin huikean ihmeelliset olleet. Mutta paljon muun sanomiseen ei sitten tilaa enää ollutkaan. Olin päättänyt vähän hehkuttaa pankin tapaa tuoda kokoelmia esille. Pankin ilmeisen innostunut taidekerho on nimittäin talkootyönä opiskellut taidehistoriaa ja kouluttanut siten itseään talon kokoelmien oppaiksi. Innostus oli ihan käsinkosketeltava, aina Erkki Liikasta myöten, ja kerholaisia kuulemma on useita kymmeniä. Tämän asian tarkempaan kehumiseen ei sitten kuitenkaan tarjolla ollut tila riittänyt. Tässä siis tuo vähän tyly juttu: 

Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

 Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) ensimmäinen, Pariisissa maalattu Aino-triptyykki.

Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotisjuhliaan esittelemällä piilossa olleita taidekokoelmiaan ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle.

Vuonna 1811 perustettu Suomen Pankki on taidemaailmassa tullut tunnetuksi lähinnä kahdella isokokoisella teoksella, jotka kiinnittyvät suoraan pankkirakennuksen arkkitehtuuriin. Toinen on Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus (1933) Suomen vaurauden lähteistä ja toinen Lennart Segerstrålen Suomen sotaisia kohtalonhetkiä kuvaava Finlandia-freskot (1943). Molemmat sijaitsevat lähekkäin pankin pääportaikossa – käymättä kuitenkaan mitään järin hienoa vuoropuhelua. Niitä yhdistää myös se, että molemmat on aina todettu varsin yksimielisesti esteettisesti melko vaatimattomiksi teoksiksi.

Mutta on pankilla yksi varsinainen merkkiteoskin kokoelmissaan: Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio. Se kansan tuntema versiohan roikkuu Ateneumin taidemuseon seinällä.

Epätasainen kokoelma

Muutaman tunnetun teoksen lisäksi Suomen Pankilla on itse asiassa melko iso taidekokoelma. Teoksia on kaikkineen noin 1 200, ja näitä ei tavallinen yleisö ole koskaan päässyt näkemään. Nyt pankki juhlistaa 200-vuotispäiviään esittelemällä kokoelmia omassa rakennuksessaan neljän päivän avoimien ovien tapahtumana.

Katsojalle ei ole luvassa mitään järisyttävää taide-elämystä, mutta monta kiinnostavaa teosta on kuitenkin näytillä. Ja onpa siellä yksi ainakin toistaiseksi taidehistoriallispoliittinen mysteeri: miksi ihmeessä ja kenen tilauksesta Essi Renvall on muovannut niin varhain kuin 1944 Urho Kekkosesta pronssisen pystin? Kekkonenhan oli tuolloin ”vain” 44-vuotias valtiovarainministeriön virastovaltuutettu.

 Essi Renvallin (1911–1979) näkemys Kekkosesta.

Kaikkineen kokoelma on silti aika vaatimaton ja vailla sen kummempia into- tai kunnianhimoja kerätty. Se on täynnä tekijöilleen tyypillisiä, tavallisia ja siten turvallisia teoksia, jotka toki esittävät ansiokkaasti arvotaidetta.

On myös outoa, että kaiken satsauksen jälkeen – muun muassa henkilökunnan taidekerhon vapaaehtoiset ovat opiskelleet itsensä osaaviksi oppaiksi – näyttely on avoinna yleisölle vaivaiset neljä päivää. Onneksi pankin verkkosivuille jää pysyvästi näyttelyn virtuaalinen versio. 

 Ja olihan se hauska nähdä omia kavereita. Edessä 1980-luvun Ukri Merikanto (1950–2010) ja taustalla 1970-luvun Matti Kujasalo (s. 1946).