Julkaistua 819 & 820 & 821: ”Ne halaa meitin!” & Ylevien periaatteiden hintalappu? &

Ja lisää rästejä tänne. Tässä alkuvuoden YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini ennen vaalikarensissa. Eka on 21.12., toka 19.1. ja kolmas 15.2.

Huomenna menen taas studioon.

”Ne halaa meitin!”

Yksi ensi vuoden taidekeskusteluista on jo varma. Kiasma järjestää kansainvälisen nykytaiteen suurkatsauksen, joka kantaa nimeä Ars. Kaikkineen Ars-näyttelyitä on vuodesta 1961 järjestetty yhdeksän.  

ARS17-näyttelyn teemana on ”globaali digitaalinen murros, jonka vaikutukset näkyvät kulttuurissa, taloudessa sekä ihmisten identiteetissä ja käyttäytymisessä”.  

Näin Kiasma itse digiloikastaan:
”Yksi näyttelyn keskeisimmistä kysymyksistä on, miten taiteilijat ovat kohdanneet tämän kaikkia koskettavan muutoksen. Taide ottaa edelläkävijän roolin myös digitaalisen kulttuurin murroksessa. 
Nykytaide on riippuvainen digivallankumouksesta, mutta myös kyseenalaistaa sen vaikutuksen ja auttaa meitä jäsentämään ympäröivää maailmaa. Verkon käyttö koukuttaa ja vaikuttaa: kuinka rajusti digitalisoituminen ja sosiaalisen median muodot ovat muuttaneet todellisuuskuvaamme?” 
Kiasma haluaa siis olla mukana prosessissa, jossa kehityskulkuja myös kyseenalaistetaan. Tämä onkin yksi taidemuseon tehtävistä, ja näyttelystä tulee varmaan kiinnostava. Mukana on paljon taiteilijoita, jotka eivät ole nielleet tätä ns. postinternetaikaa ihan purematta. Osa heistä voidaan määritellä haktivisteiksi eli verkoissa toimiviksi aktivisteiksi. He käyvät taistelua muun muassa kansainvälisiä ohjelmistojättejä ja niiden yhdenmukaistavia monopolipyrkimyksiä vastaan. 
Kiasma itse tuntuu kuitenkin nielleen purematta näyttelylle luomansa kontekstin. Viime viikolla se nimittäin ylpeänä tiedotti, että pääyhteistyökumppani on ohjelmistojätti Microsoft, joka on tullut kuuluisaksi muun muassa lukuisista oikeudenkäynneistä. Ne ovat usein koskeneet määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. 

Sota tietoverkoista on raakaa, mutta keinot eivät ole kuin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa tankit jyräsivät. Nyt halataan ensin. Microsoft on tullut tunnetuksi strategiastaan, jonka voisi hieman kieli poskella kääntää: ”Halaa, laajenna ja tapa sukupuuttoon”. Tiivistetysti kyse on siitä, että ohjelmistokehittelyssä tehdään ensin yleisten standardien tai kilpailevien tuotteiden kanssa yhteensopivia tuotteita, joita sitten laajennetaan niin, että kilpailevat tuotteet tai ”yksinkertaisemmat” standardit eivät enää olekaan yhteensopivia. Laajennuksista tulee näin faktisesti uusia standardeja, jotka marginalisoivat ja tappavat pienemmät kilpailijat. 
Taistelu tuottaa sen, että me tavalliset kuluttajat joudumme enenevässä määrin joko ähkimään outojen yhteensovittamisongelmien kanssa tai sitten vain kädet pystyssä mukautumaan uusiin standardeihin. Saatamme valinnoissamme tietämättämme sitoutua johonkin, jonka tuottamia ennakoimattomia ongelmia vastaan on vaikea kamppailla. Rahallahan siitä sitten lopuksi selviää.
Yksi taiteen keskeisistä tehtävistä tuntuu olevan tällaiselle täysin vastakkaista. Taide on avointa ja vapaata. Taide etsii vaihtoehtoisia tapoja kokea, ymmärtää ja rakentaa yhteistä maailmaamme. Taide on yleensä heikomman puolella.
Tällaista taidetta tulemme Ars17-näyttelyssä näkemään. Siksi onkin irvokasta, että yhteistyökumppania valitessaan näyttelyn järjestäjä on asettunut selkeästi vahvemman puolelle. 

Kiasman yhteistyökuvio on herättänyt somessa keskustelua, jossa ristiriita on noussut esiin. Esimerkiksi mediataiteilija ja -tutkija Minna Tarkka näkee tilanteen ”paradoksaalisena”. Hänen mukaansa ”Microsoft on netin commons-kulttuurin pitkäaikaisimpia vastustajia ja ainakin haktivisti-taiteilijoille viimeinen brändi, jonka lipun alle mennään.” Väitöstutkimusta parhaillaan tekevän Tarkan kollegan Merja Puustisen mukaan globaaleilla markkinoilla lähes monopoliasemassa olevan yksityiseen voitontavoitteluun sitoutuneen korporaation ”saaminen” Kiasman sponsoriksi on ”sarkasmin huippu”. 
Vaikka olenkin sitä mieltä, että kansallisen kulttuurilaitoksen rahoitus tulisi voida järjestää sponsoreista riippumattomana, ymmärrän hyvin sen, että suurprojektien mahdollistaminen vaatii nykyään yritysyhteistyötä. Kumppanin etsimisessä tulisi kuitenkin olla tarkempi. Microsoft on taitava strategi, ja se on keksinyt jo lukuisia tapoja uida sisään Kiasmaan, syleillä sitä ja yleisöä omine keinoineen. Se on tuomassa Kiasmaan työpajoja ja tapahtumia. Omien sanojensa mukaan se ”tarjoaa museokävijöille ainutlaatuisia kokemuksia ja mahdollisuuksia luoda yhdessä digitaalista taidetta”. Kiasma on hyvä alusta tälle ja nykytaiteen lippulaivana se myös legitimoi Microsoftin aseman näyttelykontekstin kautta. Kiasma tarjoaa näin Microsoftille ”edelläkävijän roolin myös digitaalisen kulttuurin murroksessa”. Henki on kuin start up -kulttuurissa. 

Taitavana strategina Microsoft jää tässä diilissä aika paljon enemmän voitolle kuin Kiasma. Ja vaikka kyseinen instituutio onkin meidän museomme, sopimuksen ehdoistahan me emme tänä läpinäkyvyyden aikana saa tietää yhtään mitään. 

Liikesalaisuudet, nääs. 

Ylevien periaatteiden hintalappu?

Taloustieteilijät osoittavat toisinaan kiinnostusta taiteen taloutta kohtaan. Yleensä pohdinnat ovat sellaisia, että niissä ymmärretään varsin vähän taiteen prosesseista. Onneksi nämä pohdinnat yleensä unohdetaan saman tien.

Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm on tuoreimpia taiteen pohtijoita. Hän on tuonut julkisuuteen ideansa taiteen valtiollisesta tuesta. Hän toteaa blogikirjoituksessaan (19.12.): ”Taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnallisesti arvostettujen kulttuurilaitosten taloudellinen toiminta tehostuisi, jos ’yleville periaatteille’ saataisiin hintalappu. Tämä on yksinkertaisinta tehdä siten, että aletaan tukea kulttuurilaitosten kysyntää tarjonnan tukemisen sijasta.” Sittemmin teksti julkaistiin uudestaan Talouselämässä (9.1.), ja Helsingin Sanomat teki aiheesta viime viikolla vielä artikkelinkin (Mari Koppinen 11.1.).

Pasi Holm.

Kaikkea on hedelmällistä kuvitella. Kuvitteleminen on yksi ihmisen perustavimmista tavoista olla ihminen. Epäilemättä me kaikki teemme sitä, sekä valveilla että unissamme. Toisinaan kuvitteleminen on vaikeaa, koska on niin paljon liian tuttua, liian perustavaa laatua olevia ennakko-oletuksia, joista ei voi edes kuvitella, etteivät ne olisi olemassa. Premisseistä on vaikea päästä irti. Nuorena antropologianopiskelijana haastoin tätä usein. Vieraiden kulttuurien miettiminen tuottaa nimittäin aina raikasta ajattelua, kun suuntaa mietteensä sitten samankaltaisten asioiden osalta omaan kulttuuriinsa. Kyse on siitä, että oman kulttuurin usein kyseenalaistamaton rationaalisuus asettuu kyseenalaiseksi, kun sitä tarkastelee toisen kulttuurin vastaavia ja yhtä kyseenalaistamattomia rationaalisia ratkaisuja vasten. Toisinaan tällaiset pohdinnat ovat aika rajuja. Muistan kun kerran luin artikkelin jostain ”löydetystä” afrikkalaisesta kansasta, jolla ei ollut luovuutta ja sen ilmenemismuotoja lainkaan. Juttu paljastui myöhemmin keksityksi, mutta se sai ainakin aikaan villejä fantasioita, kun ryhdyin kuvittelemaan suomalaista kulttuuria ja omaa elämääni ilman sen erilaisia luovuuden kanavoitumismuotoja. Ei sellaista todellisuudessa oikein osaa kuvitellakaan.

Mutta kaikkea pitää voida ainakin yrittää kuvitella – emmehän me muuten olisi ihmisiä. Elämme ammatillisesti eriytyneessä yhteiskuntamuodossa, jossa osalle ihmisistä on annettu erillinen lupa kuvitella puolestamme. Heitä nimitetään taiteilijoiksi. Heiltä odotetaan mielikuvitusta, ja heille annetaan yhteisellä sopimuksella yhteiskunnallista tukea tuon kuvittelun kehittämiseksi.

Taloustieteilijät tuntuvat tekevän vähän samanlaista työtä. Olen lukenut viime vuosina monia artikkeleita, joissa on osoitettu se, miten vähän taloustieteellä on tekemistä eksaktien tieteiden kanssa. Ja silti näillä geelitukkaisilla nelikymppisillä pukumiehillä, jotka esiintyvät televisiouutisissa tittelillä ’pääanalyytikko’ laukomassa itsestään selviä latteuksia ja pieleen meneviä arvioitaan taloudesta, on moninkertainen palkka taiteilijoihin verrattuna. Eikä tätä kukaan pidä mitenkään outona. Näin vain on. Se kuuluu meidän kulttuuriimme. Se muuntuu hiljalleen ikään kuin luonnolliseksi – vaikka se onkin kulttuurista.

Pois minusta se, että haluaisin estää Pasi Holmia kuvittelemasta toisenlaista todellisuutta. Se on meidän kaikkien ihmisten oikeus ja ehkä juuri se seikka, joka rikastuttaa meitä ihmisinä kaikista eniten. Jos toki ahdistaakin. Joitain asioita ei nimittäin haluaisi edes kuvitella. Minä esimerkiksi en haluaisi kuvitella maailmaa, jossa opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka juuri parhaillaan pohdiskelee teattereiden, orkestereiden ja museoiden julkisen rahoitusjärjestelmän (VOS) uudistamista, saisi päähänsä kokeilla Holmin luomaa innovatiivista mallia ja perustella sitä sillä, että se tulee arvovaltaiselta taloustieteelliseltä taholta. Holmin mallissa tukea siis annettaisiin sinne, minne ihmiset haluavat mennä. On helppoa ajatella tai kuvitella, että tämä olisi taiteiden julkisen tuen muodoista ehkä se kaikista demokraattisin. Mutta samalla olisi myös petollista ajatella näin. Se nimittäin jähmettäisi taiteen. Se kaventaisi tarjontaa näivettämällä ne idut, joista kehittyy tulevaisuuden taide. Kaikki se, mitä emme vielä tiedä haluavamme ja mitä emme osaa vielä kuvitellakaan. Ainakin minun mielestäni tämä on taiteen ydintä.

Hornet.

Maksan verorahoistani hävittäjälentäjiä, joiden en haluaisi edes kuvitella olevan joskus ”tehokkaassa” käytössä. Haluan maksaa verorahoistani myös sellaisia asioita, joiden tehoa en vielä osaa kuvitella. En halua mennä pelkästään sinne, minne haluan mennä. Haluan mennä myös sinne, minne joku muu haluaa minut viedä. Koen, että juuri se on yhdessä olemista ja elämää. Kaikki tämä tulee sitä paitsi paljon halvemmaksi kuin tehottomat hävittäjälentäjät. Sen verran minussakin on taloustieteilijää. 

Haluan enemmän uutisia Sansibarista

Seurasin viime vuonna kansainvälisestä lehdistöstä melko tarkkaan Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) oikeudenkäyntiä malilaista ääri-islamisti Ahmad al-Mahdia vastaan. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Haagissa esitettiin syytteet kulttuurisen perinnön tuhoamisesta. Al-Mahdi oli syytteessä vuonna 2012 tapahtuneesta yhdeksän mausoleumin ja yhden moskeijan tuhoamisesta. Hän tunnusti ja sai viime vuoden syyskuussa yhdeksän vuoden vankilatuomion.

Ahmad al-Mahdi oikeussalissa.

Syy siihen, että olin tapauksesta niin kiinnostunut, johtuu ainakin osittain menneisyydestäni. Joskus parikymppisenä nimittäin päätin, että maailmassa on kolme paikkaa, joissa haluan käydä ennen kuolemaani: Timbuktun kaupunki Malissa, Omdurmanin kaupunki Sudanissa ja Sansibarin kaupunki Tansaniaan kuuluvassa Sansibarin saariryhmässä. Nuorena sitä tekee tällaisia outoja päätöksiä. Niiden perusteet eivät ole aina kovin rationaalisia. Nyt kymmenien vuosien jälkeen en enää pysty palauttamaan mieleeni silloista minääni ja keksimään syitä moiselle unelmalle. Arvelen kuitenkin, että jotkut satunnaisesti näkemäni valokuvat ovat vaikuttaneet voimakkaasti. En koskaan ole unohtanut unelmaani.

Omdurmanissa kävin ystäväni Kallen kanssa joskus 1980-luvulla, kun teimme pari kuukautta kestäneen vähän sellaisen eksistentiaalisen ja Omdurmania lukuun ottamatta täysin päämäärättömän seikkailun pitkin Egyptiä ja Sudania. Timbuktu ja Sansibar ovat vielä käymättä, enkä taida enää niin kauas jaksaa lähteäkään. Ei silti harmita yhtään. Timbuktulla ja Sansibarilla on ollut koko elämäni ajan erityinen paikka sydämessäni. Kun näen niihin liittyviä uutisia tai dokumentteja, palaan lempeästi nuoruudenmuistoihini, ryhdyn surffailemaan netissä ja hankin uutta tietoa. Näin esimerkiksi kävi al-Mahdin tapauksen myötä viime vuonna.

Elämäntapakirjallisuus on täynnä puhetta unelmista ja niiden toteuttamisesta. Saamme lukea loputtomasti seuraavanlaisia viisauksia: ”Sinulla on oikeus unelmaasi, sillä suurin nautinto elämään tulee siitä, kun päätät ottaa konkreettisen askeleen kohti unelmasi toteuttamista.”
Kannan korteni nyt kekoon ja annan kokemuksen tuottamia elämäntapaohjeita: älkää piitatko unelmientoteuttamisohjeista. Suurin nautinto elämässä ei välttämättä vaadi mitään konkreettisia askeleita. Ja vielä toinen ohje: älkää koskaan hävetkö toteuttamatta jääneitä ideoitanne.

Istun usein työkseni taiteilijoiden työhuoneilla ja näen paljon keskeneräisiä tai jopa kokonaan kesken jääneitä töitä. Muistan elävästi, kuinka istuin kymmenisen vuotta sitten Vihdissä taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneella. Hän näytti minulle vastavalmistunutta maalaustaan, jonka oli aloittanut joskus 1980-luvun puolivälissä. Se oli siis vaatinut yli 20 vuotta valmistuakseen. Eikä tämä ollut mikään yksittäistapaus. Hänellä on varastossa vieläkin aihelmia, jotka vaativat kehittelyä. Osa töistä tulee epäilemättä jäämäänkin keskeneräisiksi. Ei Tammista silti harmita yhtään. Hän tietää, että aloitettuihin töihin liittyvät ideat kuitenkin elävät taiteilijan mielessä omaa elämäänsä ja saattavat muuntua vaikka kokonaan uusiksi töiksi joidenkin ennustamattomien ja irrationaalisilta tuntuvien assosiaatioiden myötä. Tamminen ei ole tässä yksin: monet taitelijat pohtivat koko elämänsä ajan joitakin keskeneräisiä ideoitaan.

Tapani Tamminen (s. 1937) työhuoneellaan kolmisen vuotta sitten.

Minäkin keksin jatkuvasti ideoita, joita en mahdollisesti koskaan toteuta. Olen kirjoittanut mielessäni lukemattomia kirjoja, joista suurin osa on jäänyt toteuttamatta. Olen muutama vuosi sitten keksinyt mielestäni erittäin hyvän aiheen tv-sarjan käsikirjoitukseksi, mutta sanaakaan ei ole vielä paperilla. Olen vanhemmilla päivilläni perustamani kahden hengen bändin kanssa ollut vuoden verran tekemässä temaattista vinyylialbumia. Kansiluonnoskin on jo valmiina, mutta en ole kosketinsoittajani kanssa ehtinyt harjoituksiin vielä kertaakaan, vaikka meillä on harjoituskämppä ja minulla siellä lainarummut kasassa. Puhetta on kyllä piisannut.

Joskus oikein hävettää, kun on niin innostunut jostain ideasta, että tulee kertoneeksi siitä lähipiirilleen ikään kuin liian aikaisin. Vuosien kuluttua saattaa joutua vähän nolonakin selittelemään toteuttamatta jättämisen syitä.

Vasta viime vuosina olen tajunnut, että juuri keskeneräiset ideat kannattelevat elämää. Joku niistä saattaa toteutua, eikä siitä varmaan haittaakaan ole, mutta ei niiden toteutumisella oikeasti ole hyvän elämän kannalta niin väliä. Oleellista tuntuu olevan se, että hyvät ideat pitävät mielen toimintakuntoisena – toteutuivat ne tai eivät. Hyvällä idealla on toteutumattomanakin taipumus tuottaa uusia hyviä ideoita. Se tapahtuu usein kontrolloimattomasti ja outojen assosiaatioiden kautta. Suunnitelmallisuudesta on harvoin apua tässä prosessissa. 

Sansibarissa kyllä haluaisin vielä käydä. 

Se minua vain harmittaa, että niin harvat uutiset Sansibarista tavoittavat Suomen. Edellisestä YLE:n Sansibar-uutisesta on siitäkin jo viisi vuotta aikaa.

Kollegat, varokaa AMK-oppilaitoksia!, osa 2.

Palaan vielä tuohon sunnuntain postaukseeni – varsinkin kun eduskunta päätti eilisellä päätöksellään tehdä minusta lopullisesti yrittäjän, vasten tahtoani. 
Olen saanut sekä soittoja että sähköposteja, joissa asiaa on kommentoitu blogikommenttien lisäksi. Eräs vanha tuttavani kirjoitti näin: "Omat ja kumppanini tuntiopetukset loppuivat samoihin kuvioihin aikanaan. Ensimmäinen joka lopetti matkakorvausten maksamisen oli Lapin yliopisto! Siihen aikaan amk:t maksoivat paremmin ja säällisemmin." Ja eiliseen eduskunnan päätökseen hän kommentoi näin: "Yrittäjäksi ei pidä ryhtyä jos ei halua (sanoisin myös ettei kannata, jos on vähänkin älliä päässä). Olen yhdessä Journalistiliiton juristien kanssa käynyt uutta lakia ja sen tekstiä läpi. Emme ole ihan varmoja muuttaako se nykytilannetta mihinkään suuntaan, mutta jos haluaa välttyä yrittäjyydeltä, on tällä uudellakin lailla vielä yksi selkeä tapa välttää tämä rotanloukku: työosuuskunnan kautta toimiminen. Sitä ne eivät ole saaneet kielletyksi (haluaisivat varmasti)."
Erä toinen Turun AMK:hon liittyvä tapaus, ja kirjoittaja haluaa ymmärrettävästi pysyä nimettömänä. Tätä media-alan kokenutta ihmistä pyydettiin pitämään osaamisalueeltaan kolmen tunnin luento. Tässä lainaus s-postista: "Viilasimme pitkään aikataulua. Sitten tuli kiinnostava käänne: mitenkäs minun luentopalkkioni? No, et saa mitään, koska AMK ei nykyään maksa tällaisista." 

Onko siis niin, että joistain maksetaan (sellaiset) ja joistain ei makseta (tällaiset)? Hän luonnollisesti perui luennon.

Ensinmainitulta tutultani tuli muuten juuri äsken lisäys s-postiin: "Jos olet perustamassa omaa osuuskuntaa, on tärkeää että jäseniä on tarpeeksi monta ja säännöt oikeanlaiset että kelpuutetaan työosuuskunnaksi. Laskutusosuuskunnassa tulee kirjatuksi yrittäjäksi!"

Sitten minua lähestyi monitaiteilija ja pitkään opettanut Merja Puustinen (s. 1963). Hän totesi muun muassa: "En ole tuollaseen sopimuspaperiin törmännyt. Käytännössä asialla ei ole kovin suurta vaikutusta. Kayttöoikeus on eri asia kuin tekijänoikeus. Ei luentomateriaalistasi voi painaa kirjoja, painaa t-paitoja tai revitellä miten tahansa.

Tulevaisuuden kehityssuunnasta se kertoo kuitenkin jotain olennaista. Kustannussäästöjen ja etäopiskelun nimissä oppimateriaaleja kootaan entistä enemmän verkkoon. Voin hyvin kuvitella tilanteen, jossa luentomaratonisi  editoidaan 45 minuutin videoksi, joka on ladattavissa opiskelijoiden käyttöön välttämättömänä, valinnaisena tai täydentävänä osana seuraavan kurssin oppimateriaalia. Onko tämä laillista vai ei, en osaa sanoa. Sen tiedän, että Turun AMK on ensimmäisiä verkko-oppimateriaalien kehittäjiä. Oppilaitos säästää ja free lancer -tuntiopettajat menettävät.

Tilanne on akuutti siinäkin mielessä, että hallituksen leikkaukset kohdistetaan ensisijaisesti vieraileviin opettajiin – nyt ja aina. Sekundäärisesti vakityöntekijöihin, joiden työsuhdeturva edellyttää yt-neuvotteluita. Koska vakinaiset eivät pysty hallitsemaan laajoja oppisisältöjä, korvataan erityisosaaminen verkosta ilmaiseksi saatavalla materiaalilla." 

Kaivoin myös esiin edellisen postaukseni kommentiosuudesta (niitä on 25, kannattaa lukea) muutamia. Eräs anonyymi kertoi näin: "Itse opiskelen Turun AMK:ssa ja kerran on tullut vastaan vuosia aiemmin luennoineen power point -esitys, jota käytettiin edelleen kyseisellä kurssilla eikä power pointin tekijä ollut tietoinen asiasta. Saattoi tosin olla että oli jo unohtanut, että sellaiseen oli antanut luvan."

Kaikkialla ei tilanne ole kuitenkaan sama (niin kuin ei tule olemaan TE-toimistoissakaan, kun alkavat käsitellä meikäläisiä prekaareja yrittäjinä 1.1.2016 alkaen). Mikkelistä kommentoi myöskin vanha tuttuni, kuvataiteilija Kirsimaria Törönen-Ripatti (s. 1969): "Minulle on Mikkelin AMK aina antanut selkeän työsopimuksen ja kilometrikorvauksista ja materiaalihankinnoista on sovittu ja korvattu asiallisesti. Tuntipalkkani on huomattavasti parempi kuin mitä sinulle ovat tarjonneet. Kukaan ei ole koskaan esittänyt vaateita laatimani luentomateriaalin suhteen. Vallitseva käytäntö kokemasi kohtelu ei siis kaikkialla ole."

Ota nyt sitten tässä selvää kaikista erilaisista käytännöistä. Olen minä törmännyt siihenkin tilanteeseen, että neuvotteluvaraa on ollut pärstäkertoimen mukaan, mutta olen huono neuvottelija itsensä myyjä. Yleensä sanon, että otan mieluusti sen, mitä tarjotaan, kunhan tarjous on reilu ja samanlainen kuin muillekin. Naiivi uskoni reiluuteen taitaa olla vain typeryyttä. Vaihtoehtona on kai ruveta pyytämään ja saada sitten päälle ahneen maine. Se minua vassarina ottaa kuitenkin pannuun, koska en ole mikään Sarasvuo, enkä halua sellaiseksi tullakaan, niin yrittäjäksi kuin minut nyt pakotetaankin. 

PS. Sain juuri s-postin, jossa kerrottiin, että en saakaan Turun AMK:sta päivärahaa, josta aiemmassa postauksessa vähän haaveilin. Sanamuoto oli tämä: "Päivärahaa emme siis voi maksaa, koska verottomaan päivärahaan syntyvää työmatkaperustetta (työmatka pois työnantajan ensisijaisesta työntekemispaikasta) ei ole." 
Mitähän tuokin nyt sitten tarkoittaa? Ensisijainen työntekemispaikkani on sohvannurkka, jossa tätäkin tekstiä nyt kirjoitan, tai sitten työpöytäni, jos jännetuppitulehdus alkaa jälleen muistuttaa itsestään. Saan jopa verotuksessa hyväkseni työhuonevähennyksen – siis vähennyksen ensisijaisesta työntekemispaikastani. Olin siis aivan täsmällisesti ja nimenomaan poissa ensisijaisesta työntekemispaikasta, jossa normaalisti suurimman osan tilistäni teen. 
Ennen vanhaan oletin, että päiväraha on olemassa siksi, että joutuu syömään vieraassa kaupungissa kalliimmalla kuin kotona. Onneksi huolehtiva vaimoni oli tehnyt minulle eväät ja sen loppuajan ennen junan lähtöä kulutin juomalla baarissa yhden bissen, jonka vähentämättä jättämisen kuluna ymmärrän vallan mainiosti. 
Tätähän pitäisi nyt tietysti kysyä joltain juristilta, mutta luuletteko, että olen ihminen, joka haluaa keskustella juristien kanssa työasioistaan? Pitäkööt sen neljäkymppiä! Olisin kummiskin syönyt vain alle kuuden euron pizzan – ja ilmoittamatta poliisille. Se tienaamani 34 euroa olisi varmaankin siis ollut vain ansaitsematonta arvonnousua. 
Ja enköhän vielä tänään saanut soiton Pohjanmaan taidetoimikunnalta, joka tilasi minut kaksipäiväiselle luentokeikalle Pohjanmaalle ensi maaliskuussa. Palkkiokin oli hyvä, ja ennen kuin ehdin edes kysyä, minulle sanottiin: "Ja luonnollisesti maksamme sekä matkakorvaukset että päivärahat."
Kuka kertoisi minulle, mistä tässä on kyse? Minä en yksinkertaisesti ymmärrä. Olen kuitenkin jo vuosia luullut olevani proffis – väliin jopa kehuskellutkin sillä.

 

PPS. Vaikka koenkin blogini päiväkirjamaiseksi, olen hyvin tietoinen myös siitä, että siitä on kohtuullisen suurella lukijamäärällään tullut ikään kuin osa suomalaista taidemediaa. 

Yksi median suurista uhista tulevaisuudesa on pehmeä sensuuri, josta Suomessa on puhuttu harvinaisen vähän. Jos olisin taipuvainen pehmeän sensuurin uhkaaville mekanismeille, en kirjoittaisi tällaisia juttuja, koska tulevaisuudessa tilini voi pienentyä entisestäänkin. Voi hyvinkin olla, että Turun AMK ei enää jatkossa tarjoa minulle työkeikkoja, koska muutun nyt ns. hankalaksi ihmiseksi tuottaessani heille epämieluisaa julkisuutta. Tätä samaahan jotkut taiteilijat ovat kokeneet taidemuseoiden kohdeltua heitä huonosti ja heidän kerrottuaan siitä julkisesti – näyttelykutsut vain jäävät tulematta, eikä mistään jää mitään evidenssiä. Ei Turun AMK syyllisty yhtään mihinkään, jos he eivät enää koskaan pyydä minua luennoimaan. He eivät enää vain halua minua, ja se on heidän oikeutensa.

Hurraa! Keksin vihdoin, mitä nykytaide on.

Pidin eilen Turun AMK:n Taideakatemiassa epäinhimillisen pitkän luennon: neljä tuntia yhteen menoon yhdellä viiden minuutin röökitauolla ja yhdellä vartin kahvitauolla. Tehtävänanto oli tämä: "Miten nykytaiteen teoksia ymmärretään ja avataan sanallisesti? Millaisia analyysityökaluja nykytaiteessa tarvitaan?
En valmistellut luentoa lainkaan, mutta perustelin sitä oppilaille sillä, että olen valmistellut sitä noin 20 vuotta ja mietin näitä asioita viikoittain. Ja niinpä se sujuikin todennäköisesti hyvin, vaikka se olikin lähinnä tajunnanvirtaa, ja kysymykset saivat minun hetkittäisesti ilmaantuneen punaisen lankani totaalisesti häviämään, mutta onneksi vastuuopettaja, performanssitaiteilija Leena Kela (s. 1979) piti minua hyvin kurissa.
Syy tähän postaukseen on varsinaisesti tämä: aloitan yleensä teeman kuin teeman käsiteanalyyttisellä alkupohdinnalla ja siihen liittyvällä keskustelulla, jotta ymmärtäsimme kaikki, mistä puhumme, kun puhumme ko. aiheesta ja jotta ymmärtäisimme sen, miksi joillain puhujilla ko. käsitteen semanttinen kattavuus saattaa olla hyvinkin erilainen (joillekin esimerkiksi taiteen määrittely on pyhän kaltainen sielullinen asia, mitä minun sosiologissävyisenä ihmisenä on toisinaan vaikea ymmärtää). Suosittelen muuten tätä metodia kaikille opettajille. Olen kokenut sen varsin hedelmälliseksi.
Minun piti siis tältä pohjalta määritellä ensin käsitteet 'nykytaide', 'ymmärtäminen' ja 'sanallistaminen'. Pääsinkin siihen, mutta vasta 1,5 tunnin alustuksen jälkeen.
Ja sehän laittoi minut muistelemaankin. Aloitin Taiteen päätoimittajana vuonna 1998, ja juuri tuolloin nykytaiteesta alettiin puhua erityisen voimallisesti, vaikka se ei aivan uusi käsite ollutkaan. Yksi keskeinen syy tähän oli juuri avattu Nykytaiteen museo Kiasma, jonka tiedottamisessa ja esimerkiksi johtajan – tuolloin Tuula Arkio, johtajana vuoteen 2001 – haastatteluissa toistettiin loputtomasti, sitä, että Kiasma ei ole modernin taiteen museo. Missään ei kuitenkaan tunnuttu kerrottavan tiiviisti ja selkeästi, mitä se sen sijaan on. Itse asiassa ryhdyin tuolloin etsimään suomalaisesta taidekirjoittelusta selkeää määritelmää siitä, mitä nykytaide on. Se oli tosi vaikeaa, ja luulenpa, että vieläkin paras johdatus aiheeseen on Kaija Kaitavuoren tylsällä ja väärän mielikuvan antavalla nimellä varustettu mainio ja vieläkin täysin kurantti kirja Nykytaiteen museon opas (1993).
Minun piti kuitenkin periaatteitteni mukaan eilen yrittää määrittelyä, ja ennen luentoa röökillä keksinkin jotain sosiologista (saa myös lukea = instituutioteoreettista) – opetin nimittin aikoinani vuosia taiteen sosiologiaa – vaikkakin vähän kieli poskella:
NYKYTAIDE ON KURATORIAALISEN VALLANKÄYTÖN ILMENTYMÄ.
Siis nykytaidettta ei ole esimerkiksi tietty joukko aikalaistaiteilijoiden teoksia, nykytaide ei ole ismin kaltainen tyyli – vaikka se onkin epäilemättä sellaiseksi jo muuttunut, tyyliintynyt, minkä yhteydessä viittasin Matei Călinescun (1934–2009) fantastiseen kirjaan Five Faces of Modernity (1987). Olin röökillä yhdessä Leenan kanssa (hän ei polttanut), ja hän sanoi miettineensä juuri samaa, vain hieman eri sanoin. Olin siis ilmeisesti ainakin jonkun fiksun ihmisen kanssa samaa mieltä.

Matei Călinescu, yksi nurkkajumalistani.

Paluumatkalla junassa mietin vielä lisää ko. asiaa ja keksin toisenkin sosiologissävyisen määritelmän, pienen variaation:
NYKYTAIDE ON MODERNIN JÄLKEISESSÄ TAIDEMAAILMASSA TAPAHTUNEEN KURATORIAALISEN KÄÄNTEEN DISTINKTIIVINEN ILMENTYMÄ.
'Distinktiivisen ilmentymän' sijaan voisi tietenkin käyttää yhtä hyvin ilmaisua 'distinktioase', koska Bourdieuhan puhuu taiteen kentän herruudesta käytävästä taistelusta.
Tällä tietenkin viittaan siihen, että yhdessä nykytaidepuheen kanssa alkoi myös tähtikuraattoreiden – kuten esimerkiksi Hans-Ulrich Obrist (s. 1968) – aika, ja hehän tarvitsivat jonkun distinktiomekanismin taistelussa hegemoniasta taiteen kentällä, ja uuden termin keksiminen oli itse asiassa hegemoniasta käytävän taistelun kannalta silkka välttämättömyys. Tämä ajatus lähtee tietenkin syvästi minuun vaikuttaneen Pierre Bourdieun (1930–2002) nerokkaasta kirjasta La Distinction (1979).

Pierre Bourdieu, myös yksi nurkkajumalistani.

Ennen nukahtamista olin tyytyväinen, ehkäpä onnellinenkin: olin keksinyt samana päivänä kaksi määritelmää ja tunsin niiden olevan jopa aika osuvia.
Nyt pelkään tietenkin vähän sitä, että joku – vaikkapa skarppina kansainvälistä taidemaailmaa seuraava kuvataiteilija ja taiteen moniottelija Merja Puustinen (s. 1963) – ampuu minut pikaisesti alas kertomalla, että joku muu on keksinyt samat määritelmät jo aikoja sitten, mutta näinhän elämä usein menee, eikä se iloani vähennä. Tunsin kuitenkin oivaltaneeni jotain.

PS. Vähän myöhemmin. Puhuin luennollani myös kentällä juuri nyt tapahtuvasta murroksesta, jossa taiteilijat ottavat asioita käsiinsä – esimerkkinä vaikkapa uudet galleriat kuten Huuto, Sorbus, SIC jne. Myös näitä murrosajan taiteilijaesimerkkejä on, joista yksi vaikkapa taiteilija ja kuraattori Jussi Koitela (s. 1981), joka juuri päivitti Fb:tään: "Koneen Säätiö myönsi minulle 16 520 euron apurahan itsenäiseen, museo-, galleria- tai tutkimusinstituutioista riippumattomaan kuratoriaaliseen työskentelyyn ja tutkimukseen. Olen tietenkin henkilökohtaisella tasolla erittäin iloinen ja onnellinen, mutta vielä enemmän olen onnellinen kokonaisen itsenäisen kuratoriaalisen ammattiposition puolesta. Käsittääkseni tämän kaltaiseen toimintaan Suomen taidekentällä ei ole juurikaan myönnetty rahoitusta (itse en tiedä aikaisempia tapauksia), vaikka epäilemättä monet kiinostavaa itsenäistä kuratoriaalista työskentelyä kehittävät toimijat sitä ovat yrittäneet vuosien varrella saada. Toivottavasti tämä avaisi mahdollisuuksia tai edes julkista keskustelua myös säännöllisemmästä rahoituksesta mm. Taiteen edistämiskeskukselta ja Suomen Kulttuurirahastolta."
Onnittelut täydestä sydämestä! Vallataan taidemaailma. Murennetaan hegemonista ajattelua. Ja tietenkin vielä varoituksen sana: älä ryhdy 'tähtikuraattoriksi'.

Julkaistua 631 & 632: 12 h taidemaailmassa & Puhdasta, kasvatusta, terapiaa

Taideyliopiston lehti IssueX (huhtikuu 2015) ilmestyi eilen. Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen lyhyt raportti ja toinen teemahaastattelu: 

12 h taidemaailmassa 

Kuvataideakatemia tutustutti opiskelijoita suomalaiseen taidemaailmaan 12 tunnin maratontapahtumassa. Hegemonia ja tulevaisuuden taiteilijat hahmottivat yhteistä pelikenttää ja sen sääntöjärjestelmiä.

Helmikuun 6. päivä Exhibition Laboratory täyttyi opiskelijoista ja taidemaailman vaikuttajista, joita tentattiin puolilta päivin aina puoleen yöhön saakka.
12 h taidemaailmassa -tapahtumalla on jo pitkät juuret. Kuvataideakatemian Taiteilija taidemaailmassa -hankkeen käynnistivät tunnettu serbialaistaiteilija Milica Tomić ja Kuvataideakatemian lehtori Irmeli Kokko vuonna 2007. Hankkeeseen on osallistunut noin sata opiskelijaa, jotka ovat haastatelleet yhteensä 53 keskeistä taiteen vaikuttajaa usean vuoden aikana.
Työryhmän tarkoituksena on ollut ”kirkastaa taiteen ja luovien alojen merkitystä yhteiskunnan eri osa-alueilla ja muodostaa yleiskuva nykyisestä taidekentästä, jossa taiteen keskeinen merkitys hahmottuu”. Taidekentän rakenteet ovat aika monimutkaisia ja -lonkeroisia, mutta tilaisuudessa monipuolisesti edustettuina olleet tahot selvensivät omia tarkoitusperiään ja toimintaperiaatteitaan havainnollisesti. Luovien alojen merkitystä niille tuskin tarvitsee kirkastaa, ja yksi huoli olikin poliittisen kentän tavoittaminen – tilaisuudessa olisi ehkä pitänyt olla mukana kulttuuri- ja taidepolitiikasta kiinnostuneita poliittisia toimijoita.

Kriitikot päivystivät

Tapahtuman avasi Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg, ja tapahtuman hengen mukaisesti tarjolla oli myös vaihtoehtoinen avauspuhe, jonka piti kuvataiteilija Tuomo Tuovinen. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuoroja ja keskusteluita opetus- ja kulttuuriministeriöstä, Taiteen edistämiskeskuksesta, museomaailmasta ja gallerioista, säätiöistä ja rahastoista, Framesta, läänintaiteilijoilta, kulttuuritoimittajilta, taideopiskelijoilta ja jo vähän kokeneimmilta taiteilijoilta. Esiintyjiä oli kolmisenkymmentä ja ”päivystäviä kriitikoita” neljä.

Tiina Rosenberg avaamassa tilaisuutta.

Keskeisinä teemoina toimivat talous ja vapaus – kaksi ääripäätä, joihin taidekeskustelu yleensä ennemmin tai myöhemmin päätyy. Moneen suuntaan vellonutta keskustelua piti koossa toimittaja Aleksis Salusjärvi.

Aikaa puhua taiteesta

Taiteilija taidemaailmassa -kurssia vuosina 2013–14 vetänyt kuvataiteilija Minna L. Henriksson piti tapahtumaa onnistuneena, mutta korosti myös sitä, että lopputapahtumaan se ei saa loppua.
– Tapahtumassa oli kerrankin aikaa puhua taiteesta, sillä se ei ollut vain tunnin tapahtuma, jossa raapaistaan pintaa. Tästä pitäisi ehdottomasti jotenkin jatkaa. On tullut kommentteja, että nyt puhuttiin liikaa rahasta – pitäisi puhua enemmän sisällöistä, toteaa Henriksson.

Grand old Pirtolakin oli mukana.

– Toisaalta kun puhutaan taiteen rakenteista, on pakko puhua rahasta, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei rahan saa antaa sanella sitä, mistä ja miksi puhutaan.
Henriksson korostaa sitä, että hankkeen myötä tehdyt videohaastattelut tarjoavat hyvää vertailumateriaalia muun muassa tietoa kehityskuluista, trendeistä ja kentässä tapahtuvista muutoksista. Pelkät tapaamiset ja haastattelut eivät kuitenkaan riitä.
– Materiaalia on käyty myös kriittisesti läpi puhetapoja purkaen ja analysoiden. Kyseessä on aina myös oppimistapahtuma, hän sanoo. 

Jatkoa seuraa syksyllä

Hyvä esimerkki materiaalin aikajanan hedelmällisyydestä kriittiselle tarkastelulle on vaikkapa se, että osa haastatteluista on tehty ennen vuoden 2008 talouskriisiä, joten verrokkina nykytilanteen tuoreimmissa haastatteluissa asenteet saatavat erota senaikaisista asenteista. Ennen esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriössäkin puhuttiin innolla maabrändäyksestä ja kulttuurin vientihankkeista, mutta nyt nämä teemat ovat jääneet taka-alalle.
Yksi tilaisuuden suurimmista haasteista oli, että useimmat keskustelijat toimivat pitkälti ”virkansa puolesta”, jolloin keskustelua leimasi välillä perusteetonkin optimismi. Tätä purki sopivasti yleisön aktiivisuus – muun muassa kuvataiteilija Merja Puustinen esitti melko ärhäköitä kommentteja.
Tapahtuma videoitiin kokonaisuudessaan, ja materiaali löytyy Kuvataideakatemian verkkosivuilta uniarts.fi.

Henrikssonin mukaan jatkoa projektille seuraa ensi syksynä, mutta sen tarkempi sisältö on vielä avoin. Tarvetta tutustua paremmin reaaliseen taidemaailmaan ja sen toimintaperiaatteisiin tuntuu Kuvataideakatemiasta löytyvän. 

Puoliltaöin opiskelijatkin pääsivät lavalle.

***

Puhdasta, kasvatusta, terapiaa

Taiteen itseisarvosta ja välinearvoista – muun muassa hoivataiteesta – on käyty kulttuuripoliittista keskustelua alkuvuodesta, vaikka keskeiseksi vaaliteemaksi ei taiteesta varmaankaan ole. Miten pedagogit tarkastelevat vapauden ja soveltavuuden hankauspintoja?

Monet taiteilijat ovat perinteisesti kieltäneet taiteen terapeuttisen ulottuvuuden. Syy juontaa taiteelta vaaditun puhtauden, vapauden ja intressittömyyden pitkästä historiasta. Toisinaan ongelma kierretään toteamalla, että taide ei ole terapiaa, mutta sen synnyttämät elämykset voivat olla terapeuttisia ja eheyttäviä. 
Monen taiteilijan suuhun on myös laitettu ajatus siitä, että taidetta ei voi opettaa. Oscar Wilde totesi näin: ”Taidetta ei voi opettaa yliopistoissa. Taiteilijan muovaa se mitä ihminen katsoo, ei se mitä hän kuuntelee.” 

Eri asioita yhtä aikaa 

Teatterikorkeakoulun tanssipedagogiikan professorin Eeva Anttilan mukaan taiteen ja taidekasvatuksen itseisarvon ja välinearvojen eroa korostavan keskustelun aika on ohi. ”Olemme jo ymmärtäneet, että silloinkin, kun emme tavoittele välineellistä hyötyä, sitä tapahtuu. Toisaalta jos tavoittelemme vain hyötyä, voi olla että ei tapahdu mitään, ei edes sitä hyötyä.” Anttilan mukaan taidetta ei tarvitse puhdistaa sen hyödyistä, jos ne liittyvät siihen orgaanisesti.  ”Ihminen voi kokea samanaikaisesti erilaisia asioita. Kun ihminen kokee voimakkaan taide-elämyksen, hän ei osaa eritellä mitä tapahtuu. Hyöty voidaan joskus tunnistaa tai jopa todentaa, mutta useimmiten hyötyä on mahdoton ennakoida tai mitata. Toisaalta, onko vaikkapa mielekkyyden kokemus hyötyä vai itseisarvoa? Nämä asiat liittyvät toisiinsa.”
Teatteripedagogiikan koulutusohjelmaa johtava lehtori Riku Saastamoinen muistuttaa kuitenkin siitä, että me emme  tiedä, mistä taiteelliset ideamme tulevat.

”Jossain mielessä taide on lähtökohtaisesti leikin kaltaisesti intressitöntä. Teatterissa on pitkään puhuttu soveltavasta teatterista, jossa se otetaan välineeksi jonkun asian oppimiseen tai terapiaan. Taiteella on näitä ulottuvuuksia, mutta taiteessa on aina jotain, joka jää ulkopuolelle ja jota ei voi valjastaa. Siinä se voima onkin: taidetta ei saada suitsittua pelkän hyödyn ja tuottavuuden välineeksi.”
Kohderyhmien huomioon ottaminen ei Anttilan mukaan ohjaile taidetta edes soveltavissa muodoissa. ”Aina on mielekästä ja eettistä pohtia sitä, mitä esitetään ja kenelle. Se ei ole soveltamisen ongelma, vaan eettisyyden ja mielekkyyden ongelma. Kontekstin ja vastaanottajan position pohtiminen ei automaattisesti tee taiteesta soveltavaa tai pedagogista.”
Saastamoinen mukaan terapiasuhde tuottaa kuitenkin erilaisen vastuun: taide asettuu hieman eri kohtaan, jos kohteena on ihminen, jonka pitää saada muutos elämäänsä. ”Kuitenkin taide sisältää koko ajan ulottuvuuksia: sillä voi oppia, sillä voi parantua, se voi vain olla.”
Väheneekö taiteen määrä, kun draama alistetaan oppimiselle? Saastamoinen toteaa, että jos vain orjallisesti seurataan jotain ulkoapäin määriteltyä tiukkaa opetussuunnitelmaa, jää taiteelle ominainen yllätyksen ja sattuman elementti kyllä helposti puuttumaan. Anttilan mukaan opettajakin voi olla avoin yllätyksille ja miettiä samalla myös sitä, mikä on opetussuunnitelma.
”Ei opetussuunnitelma koskaan toteudu kirjoitettuna. Hyvällä pedagogilla on omakohtainen kokemus taiteen voimasta, joka asettaa muut asiat toiseen vinkkeliin. On täysin mahdollista työskennellä pedagogisessa kontekstissa siten, että taide ilmenee.”
Miten taiteilijat uskaltavat rohkeasti olla taiteilijoita, vaikka menisivät hyvinvointikontekstiin? Anttilan mukaan tämä on yksi tapa vallata tilaa taiteelliselle toiminnalle uusista paikoista. ”Taiteilijan pitää yrittää myös vapauttaa itsensä. Täytyy muistaa, että kyse on aina diskursseista, joissa taiteilijan on otettava oma paikkansa ja löydettävä myös välitilat. Kieli on aina valtaa, mutta diskurssin vangiksi ei saa jäädä, vaan sitä on osattava hyödyntää tarvittaessa, vähän kuin Troijan hevosena.” 

Vitalisoivat prosessit 

Kuvataideakatemian maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walter pitää ajatuksia taiteen vapaudesta ja itseisarvosta monimutkaisena kysymyksenä. ”Taiteilijan työhuoneella voidaan puhua taiteen vapaudesta, mutta sitten kun taide tulee sieltä ulos, missä on se vapaus? Taide liittyy moniin institutionaalisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin kuvioihin, kuten terapiakin. Terapia pyrkii tuomaan tasapainoa johonkin asiaan, joka on mennyt niin pieleen. Kaikessa työssä ja mitä teemme on omat ääripäänsä. Kun ne halutaan laittaa keskustelemaan, voi syntyä jotain terapeuttista. Näen, että kuvataiteessa prosessissa on jotain vitalisoivaa silloin kun prosessi onnistuu.” Hänen mukaansa erottelut ovat mustavalkoisia: terapia on ikään kuin ulkoistettu, ja myös leikki on ollut jotain sellaista, joka ei mitenkään kuulu taiteeseen.
Pitkänen-Walterille kategoriat eivät ole itsestään selvinä, vaan hän näkee ne erilaisina, päällekkäin menevinä funktioina, jotka eivät ole irti taiteesta. Tätä hän korostaa opettajan roolissa silloin, kun puhuu opiskelijan kanssa esimerkiksi keskeneräisen työn äärellä. ”Siinä tapahtuu outo kohtaaminen. Emme puhu henkilöistä vaan siitä työstä. Syntyy kohtaamisen tapa, johon en ole törmännyt missään muualla. Ehkä se on ollut minulle kaikkein arvokkainta taideopetuksessa. Opettajana se vitalisoi minua.”

”Psykoterapian prosesseissa puhutaan henkilöistä, henkilön aistimuksista ja kehosta, mutta kyllä teoksenkin äärellä puhutaan aistimuksellisuudesta. Kuitenkin kyseessä on sellainen kohtaamisen alue, jossa ei ole kyse subjektista – emme operoi pelkästään tietoisen alueella, vaan se on enemmän vuoropuhelua siitä, mitä voisi olla. Parhaimmillaan se on varsin voimauttavaa. Kai sitäkin voisi nimittää terapiaksi?”
Entä sitten soveltavuus? Onko taiteen mentävä voimakkaammin mukaan ympäröivään yhteiskuntaan? ”Kyllähän taide saa yrittää olla oma alueensakin, mutta taiteella menee nyt niin huonosti, että sen ei kannata olla yksin. Taide on selvästi marginalisoitumassa.”
Pitkänen-Walterin mukaan taideväen ei ole varaa olla arrogantti. ”Arroganssia riittää muutenkin, niin että ei sitä kannata ryhtyä ihan työstämällä tekemään. Omanarvontunto on asia erikseen: sitä meillä tulisi olla huomattavasti enemmän.” 

Marginaali ja valta 

Musiikkikasvattaja, Sibelius-Akatemian MuTri-tohtorikoulun assistentti Tuulikki Laes valmistelee väitöskirjaa musiikkikasvatuksen demokratisoinnista. ”Tarkastelen marginaalikäytänteitä, marginaalissa tehtävää musiikkia. Marginaalisuuden voima kiinnostaa minua, sillä sen kautta voi tutkia myös valtarakenteita ja sen syrjäyttäviä rakenteita.”
Laes kokee nykyterminologian, kuten taiteen soveltavan käytön ajan henkeä kuvaavana catchphrasena. ”Hyvinvointiprojekteja rahoitetaan paljon, ja niillä halutaan perustella taiteen paikkaa yhteiskunnassa. Totta kai siinä on muusikon näkökulmasta ongelmallisuutta, mutta pedagogina olen pohtinut terapian ja taiteen rajapintoja ja yhteyttä. Tiedän, että hoitomaailmassa taiteella on merkittävä arvo. Pedagogina ja muusikkona olen kuitenkin aika varovainen sen suhteen, että kenelle taidetta tarjotaan terapiaksi. Katson asiaa vähemmistönäkökulmasta. Jos ihmisellä on esimerkiksi joku erityisominaisuus – hän istuu vaikkapa pyörätuolissa – ei se tarkoita sitä, että hänelle pitäisi tarjota musiikkia terapiana. Eivät kaikki ihmiset tarvitse terapiaa. Kaikilla ihmisillä on oikeus kehittää musiikki- tai taidesuhdettaan ja luoda uutta. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve luoda ja osallistua aktiivisesti kulttuuritoimintaan. Se saattaa joskus unohtua.”
Laesta kiinnostaa se, kuka saa tehdä taidetta ja kuka saa luvan esiintyä. Kuka sen luvan antaa ja millä perusteilla sen voi ottaa? Esimerkiksi Pertti Kurikan Nimipäivät on sen ottanut. Laesta ärsyttää keskustelu siitä, olisivatko he voittaneet Uuden Musiikin Kilpailua ilman kehitysvammataustaa. ”Tässä muutenkin medikalisoituneessa nykymaailmassa ihmisten eteen laitetaan se vamma ja ihminen laitetaan edustamaan sitä.”

PKN. Kuva: Pekka Elomaa.

Laes tuo esiin myös julkisuuden: muuttuuko taide todeksi vasta kun se on julkista? Tätä voi myös lähestyä pedagogisesti ja pohtia, annetaanko julkiseksi tulemiselle mahdollisuuksia. Laeksen mukaan inkluusio ei toteudu. ”Meillä on ehdollinen käsitys siitä, kenelle taiteilijuus kuuluu. On paljon näkymättömiä tapoja määritellä rajat. Muille voidaan sitten antaa musiikkiterapiaa.”
Instituutioiden rooli on usein rajoittava. Musiikkikasvatuksessa halutaan ajatella, että musiikki on osallistavaa, että kaikilla olisi mahdollisuus tehdä musiikkia, mutta usein se on kuitenkin instituutioiden ja tiettyjen vaatimusten rajoissa sallivaa, ehdollista ajattelua. ”Voidaanko siis edes sanoa, että ’musiikki kuuluu kaikille’?” Laes miettii.
Hyvinvointitaidekin on Laeksen mukaan ongelmallista. ”Taidehan sinänsä voi tehdä hyvää tai pahaa, se voi olla moraalitonta, hallitsematonta tai poliittista. Musiikilla voi jopa kiduttaa ihmistä. Hardcore metal voi olla jollekin nuorelle tärkeä psyykkisen itsesäätelyn väline, mutta jollekin se voi aiheuttaa ahdistusta.”

”Kaikella taiteella on myös yhteisöön vaikuttava, sosiaalinen ulottuvuus. Jokaisen ihmisen pitäisi tavoitella humaania käsitystä, jonka mukaan näemme kaikissa ihmisissä potentiaalia ja jokaisen mahdollisuudet tehdä ja osallistua sosiaaliseen taiteen tekemiseen ja kokemiseen.”