Julkaistua 830: Haluatko taidemiljonääriksi?

Rästien purku jatkuu. Tämä juttu julkaistiin jossain taanoisessa Taiteessa viimeisen viiden kuukauden aikana – en löydä sitä nyt pinoistani.

Haluatko taidemiljonääriksi?

Kiinan kallein elävä nykytaiteilija on nimeltään?

A: Wang Yidong B: Zeng Fanzhi C: Liu Ye D: Fang Chuxiong 

Vastauksesi on todennäköisesti väärä tai oikeaan osuessaankin silkka arvaus. Kaverille kilauttaminenkaan ei todennäköisesti olisi auttanut.

Kolme vuotta sitten Sotheby’s Hong Kong teki aasialaisen nykytaiteen hintaennätyksen myymällä Zeng Fanzhin (s. 1964) öljymaalauksen Pyhä ehtoollinen (2001) 23,3 miljoonalla dollarilla. Ostaja oli yksityiskeräilijä, joka halusi jäädä nimettömäksi. Kyseessä oleva teos on isokokoinen (220 x 395 cm) pastissi Leonardo da Vincin (1452–1519) kuuluisasta maalauksesta – raamatulliset henkilöt on vain korvattu kiinalaisten huivikaulaisten pioneerinuorten karikatyyrihahmoilla. Kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina on taidemaailmassa niin paljon puhuttu? 

Zeng Fanzhi on nykyään aasialaisen taidekaupan ehdoton huippunimi. Artpricen 500 maailman kalleimman taiteilijan vuotuisessa listauksessa 2013/14 hän oli 4. sijalla – hänen teostensa huutokauppatuotot olivat kaikkineen 59,7 miljoonaa dollaria. 

Zeng Fanzhi (s. 1964), Pyhä ehtoollinen, 2001.

Eivät muutkaan arvaukset olisi olleet huonoja. ”Kiinan johtava realistimaalari” Wang Yidong (s. 1955) oli samalla listalla sijalla 21. Hänen kallein yksittäinen teoksensa on mennyt 2,2 miljoonalla dollarilla. Liu Yen (s. 1964) useammastakin tyyliteltyjä lapsimaisia naishahmoja sisältävästä ja varsin viehättävästä teoksesta on maksettuja miljoonahintoja – kallein on mennyt 3,5 miljoonalla eurolla. Länsimainen taiteenharrastaja saattaisi tuomita hänen tuotantonsa sentimentaaliseksi naivismiksi. Traditionaalisempaa ja konservatiivisempaa kiinalaista maalausta – jota on lännessäkin tapana arvostaa – edustava Fang Chuxiong (s. 1950) ei ole yksittäisillä teoksilla päässyt miljoonakastiin, mutta tuottelias taiteilija on yltänyt huutokauppanoteerauksiensa kokonaistuloksessa jo 7,8, miljoonaan euroon. 

Kuuden muun kalleimman elävän kiinalaistaiteilijan – kaikki miljoonakastissa – nimi on keskiverrolle suomalaiselle taiteenharrastajalle todennäköisesti yhtä tuttu: He Yiang (s. 1957), Liu Dawei (s. 1945), Liu Wei (s. 1965), Luo Zhongli (s. 1948), Wang Yidong (s. 1955), Zhou Chunya (s. 1955). 

Edellä luetellut taiteilijat eivät edusta mitään yhtä tyyliä tai länsikeskeisestä kansainvälisestä taidemaailmasta niin tuttua hegemonista trendiä. Lista kertoo pikemminkin taidemaailmassa tapahtuvista pysyvämmistä rakenteellisista muutoksista. Kiinalainen raha on tullut osaksi taidemaailmaa, ja rahan voimaa ei tässä tapauksessa ole syytä epäillä. 

Kiinalainen raha tulee muuttamaan taidemaailmaa. Ehkä kaikkein oireellisin tuoreehko uutinen viime kesältä on se, että kiinalaisraha tuli mukaan myös taidemaailman taiteen arvoa määrittelevään isoon huutokauppabisnekseen: heinäkuussa uutisoitiin, että kiinalaisesta Taikang Life Insurancesta tuli Sotheby’sin suurin yksittäinen osakkeenomistaja 13,5 prosentin osuudella. Firman takana on 58-vuotias liikemies Chen Dongsheng, joka omien sanojensa mukaan haluaa ”luoda uudelleen kiinalaisen kulttuuriaristokratian”. Ja jos tämä ei riitä vakuuttamaan uudesta tilanteesta, on toinen uutinen viime kesältä vakuuttavampi ollessaan silkkaa numeraalista faktaa: Artpricen mukaan Kiina ohitti alkuvuodesta Yhdysvallat maailman suurimpana taidemarkkinana. Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta, mutta edellisestä kerrasta on kulunut jo viisi vuotta. Kiinan huutokauppamyynnit lisääntyivät alkuvuodesta 18%, ja sen osuus kansainvälisistä markkinoista oli 35,5% – Yhdysvaltain osuus oli huomattavasti pienempi: 26,8%. 

Kiina on vähän kuin Texas: siellä kaikki on isompaa ja kaikkea on enemmän. Kiinalaisten miljonäärien määräkin on häkellyttävä: eri talouslähteiden arvioiden mukaan Kiinassa vaikuttaa nykyään yli miljoona dollarimiljonääriä. 

Liu Yiqian.

Miljardöörejäkin on vaikuttava määrä: Forbesin listojen mukaan Kiinassa oli viime vuonna 50 nettoarvoltaan yli miljardin dollarin ihmistä. Moni näistä harrastaa taidetta ja perustaa myös kokoelmalleen yksityisen museon. Joillakin on menossa jo toinen. Näin ovat toimineet businessmiljardööri Liu Yiqian ja hänen vaimonsa Wang Wei, joiden jo kansainvälistä mainetta saavuttanut Long Museum (Lohikäärme-museo) toimii kahdessa toimipisteessä: Long Museum Pudong (2012) ja Long Museum West Bund (2014). Liu Yiqian herätti viime vuonna huomiota ostamalla Christies’in huutokaupasta Amedeo Modiglianin (1884–1920) Lepäävän alastoman (1917–18) Modiglianin tähänastiseen huikeaan ennätyshintaan 170,4 miljoonalla dollarilla ja maksamalla ostoksensa ohimennen American Express -kortillaan – päästen kuulemma samalla toiseenkin ennätysten kirjaan maailmanhistorian suurimmalla luottokorttiostoksella.

Kuka ihmeessä on Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani?

Joillekin taidemaailma on listojen maailmaa. Taidetta listataan saavutettujen hintojen mukaan. Museoitakin listataan kävijämäärien osoittaman suosion mukaan. Taidemaailmassa valtaa käyttäviäkin listataan vallan määrän mukaan. Art Reviewin auktoriteettina noteeratulla Power 100 -listalla vuoden 2013 ykkönen monille oli varmaankin vähän yllätyksellinen ollessaan kolminkertaisesti toinen, arabi, muslimi ja nainen: Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani. Tämä vuonna 1983 syntynyt moguli on Qatarin kuningashuoneen jäsen – entisen emiirin tytär ja nykyisen emiirin sisar – ja arkiselta toimeltaan Qatarin museotoimen johtaja. Syy, miksi hän esiintyy taidevallankäyttäjien listalla, on yksinkertainen: Qatarin jättimäiset taidemäärärahat, jotka ovat olleet viime vuosina ylittämättömiä. Vuosibudjetti on arvioitu miljardiksi dollariksi. Jos Al-Mayassa on halunnut jonkun teoksen, on hän sen myös ostanut – oli kilpailu kuinka kovaa tahansa. 

Al-Mayassa al-Thani.

Maailman kolmesta kalleimmasta myydystä teoksesta kaksi on päätynyt viime vuosina Qatarin holveihin: Paul Gauguinin (1848–1903) Nafea Faa Ipoipo (1892) viime vuonna yksityisenä myyntinä noin 300 miljoonalla dollarilla ja Paul Cézannen (1839–1906) Kortinpelaajat (1892–93), joka myytin myös yksityisesti Qatariin vuonna 2011 noin 272 miljoonan dollarin hinnalla. 

Paul Cézanne, Kortinpelaajat, 1892–93.

Kiinalaisten lisäksi siis arabeista on tullut merkittäviä pelureita taidemaailmassa. Se kolmas jäi kuitenkin totuttuun länteen, kun levy-yhtiömoguli David Geffen myi yhdysvaltalaiselle hedge fund -bisnesmies Kenneth C. Griffinille (nettoarvo 5,5 miljardia dollaria) omistamansa Willem de Kooningin (1904–1997) maalauksen Interchange (1955) noin 300 miljoonalla dollarilla. 

Arabien öljyrahan vaikutuksessa taidemaailmaan ei ole kyse pelkästään Qatarin rikkaasta kuningashuoneesta, vaan paljon laajemmasta pohjasta, mikä näkyy muun muassa siinä miten kaksi suurinta huutokauppahuonetta ovat laajentaneet toimintaansa Lähi-itään ja miten myös johtavat galleriat laajentavat toimintaansa samaan suuntaan. Christie’s on jo jonkin aikaa järjestänyt huutokauppoja Dubaissa (Yhdistyneet arabiemiirikunnat) ja näyttelyitä Dohassa (Qatar). Sotheby’s on järjestänyt huutokauppoja Dohassa vuodesta 2008. 

Damien Hirstin (s. 1965) pronsseja Dohassa.

Taiteilijatkin ovat löytäneet uusia suoramarkkinointikanavia: esimerkiksi Damien Hirst myi Dohaan vuonna 2013 monumentaalisen 14:n pronssiveistoksen sarjan arvioiden mukaan noin 20 miljoonalla dollarilla. Siellä hän piti myös ison retrospektiivisen näyttelyn. Samoilla apajilla on menestynyt myös vähemmän kaupallisena tunnettu Louise Bourgeois (1911–2010), jonka Dohaan hankittu ikoninen hämähäkkiveistos Maman (1999) maksoi sekin varmaankin enemmän kuin 10 miljoonaa dollaria – vaikka onkin ed. 6. 

Ja sitten tietenkin emiirikunnista vielä pinta-alaltaan suurin eli Abu Dhabi, jonne sekä Louvre että Guggenheim ovat levittämässä toimintaansa – surullinen G-projekti ei tosin ole juurikaan edennyt, vaan on vieläkin pelkkä monttu hiekassa. Sopimus tehtiin vuonna 2006, mutta luvattu valmistumisvuosi on siirtynyt hiljalleen: 2011, 2013, 2015, 2017. Ei taida tuoreinkaan toteutua.

Miksi rahalla olisi väliä?

Kaunosieluinen taiteenharrastaja voi ajatella, että eihän rahalla ja taidetta sen voimalla taidetta harrastavalla 1% eliitillä ole niin väliä. Näin se ei kuitenkaan mene. Raha tulee sisältöihin ja taidemaailman käytänteisiin monin tavoin. Yksi on tietenkin instituutioiden toiminta. Ennen oli varmaan aika helppoa poimia rusinoita pullasta ja esittää omavalintaisesti muuta maailmaa sopivina trendikkäinä annoksina: vuorollaan postsovjeettista itää, Etelä-Amerikkaa, Kiinaa, Afrikkaa jne. Jatkossa tulemme näkemään toisenlaisia ratkaisuja. Tuoreena esimerkkinä vaikkapa maineikkaan Pace Galleryn (New York, London, Beijing) uusi näyttely Beijingissä: Soll LeWitt & Zhang Xiaogang (28.9.–19.11.).

Yhdysvaltalaisella käsitetaiteellisen minimalismin sankarilla Sol LeWittillä (1928–2007) ja kohtuullisen nuorella kiinalaisella symbolistilla ja surrealistilla Zhang Xiaogangilla (s. 1958) ei luulisi olevan yhtään mitään yhteistä, mutta taidepuheella kaikki onnistuu: Pace on korostanut näitä yhteyksiä ”installoimalla läpinäkyvän seinän jakamaan taiteilijoiden töitä. Se luo visuaalisen törmäyksen mutta samalla havainnollistaa harmonisen ja käsitteellisen rinnakkaiselon.” 

Raha muuttaa taidetta. Puhe muuttaa taidetta. Ainakin tapoja katsoa taidetta. Eikä se välttämättä ole pelkästään huono asia. Katsojakin joutuu vähintäänkin miettimään sitä, mitä hänelle esitetään ja miksi.

Kirjoittaja ei hänkään muista suurinta osaa omassa jutussaan mainituista nimistä enää ensi viikolla.

Julkaistua 751: Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Olen poissa kotoa, Virossa, missä yritän ilmeisen turhaan vähän lomailla. Tänään tuli ulos viime viikolla ennakkoon lukemani Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumni:

Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Taiteella harrastetaan rahanpesun lisäksi valkopesua. Taide tuottaa vaikeasti määriteltävää lisäarvoa. Se ikään kuin pyhittää. Taiteesta on tullut globaalin kapitalismin valtaverkostojen pelinappula: miljardöörit kilpailevat taidekokoelmillaan ja nostavat huutokauppaennätyksiä järjettömiin summiin.

Monet taiteilijat ovat yhteiskuntakriittisiä, mutta suurin osa heistä lienee tyytyväisiä saatuaan töitään ns. merkittäviin kokoelmiin. Kokoelmat esittelevät niitä ylpeinä – riippumatta siitä, mitä oikea käsi tekee jossain muualla veroparatiisien kautta. Kuvio on absurdi: ensin taiteilija tekee taidetta maailman hädästä – ”sovitustaidetta” niin kuin eräs kuvanveistäjäystäväni asian viime viikolla ilmaisi – ja sitten hätää aiheuttava taho ostaa sitä kalliilla tehden näin omaa sovitustyötään. 

Taiteenkeräilijät edustavat ihmisryhmää, jolla on nykyään oma nimikin: HNWI eli high-net-worth-individual eli ”korkean nettoarvon omaava yksilö” – ihmisiä joiden likvidi omaisuus ylittää miljoona dollaria. Sitten on vielä ultra-etuliitteellä varustettuja, joiden arvo on yli 30 miljoonaa dollaria. Niillä on vieläkin paremmat taidekokoelmat. Mutta ei kaikilla heilläkään olisi ollut varaa ostaa Willem de Kooningin abstraktia maalausta Interchange (1955), josta yhdysvaltalainen sijoittaja Kenneth C. Griffin maksoi viime vuonna 300 miljoonaa dollaria. Miljardöörit ovat siis vielä ihan oma lukunsa. Heitä on maailmassa lähes 2 000, mutta määrä on lisääntymään päin. Useimmat heistä keräävät taidetta tai antiikkia. Se kuuluu asiaan.

Maksaisitko tästä maalauksesta 300 miljoonaa dollaria? Osasikohan itse Willem de Kooning (1904–1997) aavistaa?

Tämä kaikki koskee museoitakin. Museot havittelevat johtokuntiinsa taidetta kerääviä rikkaita ja esittelevät usein heidän kokoelmiaan, joissa usein on yhteiskuntakriittistä taidetta. Meillä tätä tehdään pienemmässä mittakaavassa, mutta kehityskulku on tunnistettavissa. Paraikaa sitä voi todistaa Helsingin Taidehallissa, jossa UHNWI Poju Zabludowicz esittelee kokoelmiaan. Siellä ei tosin nähdä satojen miljoonien töitä, koska Zabludowicz osaa sijoittaa ennakoivasti: ”Noin 3000 teosta 500 taiteilijalta sisältävä kokoelma on tullut tunnetuksi siitä, että se keskittyy uransa nousuvaiheessa olevien nykytaiteilijoiden teoksiin”, todetaan Taidehallin tiedotteessa. ”Uran nousuvaihe” liittyy tietenkin taiteilijan huutokauppa-arvon kohoamiseen, josta tällaiset näyttelyt puolestaan muodostavat merkittävän osan. Joistain taiteilijoistakin tulee aikanaan HNWI-ihmisiä. Mutta ei kovin monesta.

Punkbändi Sex Pistolsin managerin Malcolm McLarenin pojasta Joe Corrésta tuli UHNWI punkin ja sen muotiutumisen ansiosta. Hänen punkmuistoesinekokoelmansa arvosta on esitetty arvioita 5–8 miljoonan punnan välillä. Nyt hän ilmoittanut polttavansa kokoelman vastalauseena sille, että brittiläiset instituutiot aina kuningatarta myöten ovat tuotteistaneet punkin ja tehneet siitä etabloidun juhlakalun Sex Pistolsin ensimmäisen singlen ilmestymisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Corrén mielestä nykyään eletään samassa tilanteessa, johon punk aikoinaan vastalauseena syntyi. 

Corré ei joudu kuitenkaan rahapulaan. Monessa bisneksessä mukana oleva aktivisti myi esimerkiksi alusvaatemerkkinsä 60 miljoonalla punnalla. 

Voisiko Carrén polttouhria tarkastella eräänlaisena ”sovitusaktivismin” muotona? 

Riiko Sakkinen (s. 1976), sarjasta Minstrel Show. Tässä linkki Sakkisen blogikirjoitukseen.

Yhteiskuntakriittisen taiteen tekeminen alkaa olla yhä vaikeampaa. Raha syleilee sen kuoliaaksi, mutta omatkin koirat alkavat purra. Espanjassa asuva suomalaistaiteilija Riiko Sakkinen sai kokea tämän viime viikolla, kun hän ehti toimia vajaan päivän ilmaisjakelulehti Voiman kyljessä toimivan Häiriköt-päämajan bloggaajana. Hän teki rasismiin liittyvän taideprojektin ja kirjoitti siitä jutun otsikoiden sen ”Häiritsevät neekeriukot”. Muutamassa tunnissa räjähti käyntiin some-keskustelu, jossa muun muassa Kalikwela Bai totesi: ”Miten voi olla niin saatanan vaikeeta tehdä anti-rasistista taidetta käyttämättä rasistista symboliikkaa? Vaikka pointti on herättää keskustelua jne, eikö sitä mitenkään voi tehdä tavalla joka ei hyödynnä jo sortaviksi todettuja stereotypioita ja ilmaisuja?” Sakkinen oli tilannut espanjalaiselta lakupekkafirma Conquitosilta kustomoituja maskotteja varustettuna mustien aktivistien nimillä. Hän jakoi niistä kuvia Instagramissa, ja eiköhän firmakin tykännyt niistä! Näin markkinatkin syleilevät kriitikkonsa kuoliaaksi. Voima yritti paikata ja nimesi kirjoituksen uudestaan: ”Makeisten rasismi”. Sakkinen sanoutui päivän päätteeksi irti bloggajan urastaan. 

Jos nyt sanoisin jotain kriittistä Sakkisesta, hän kokisi sen vain maineensa kasvattamiseksi ja hymyilisi minut kuoliaaksi. 

Joskus siis tekisi mieli vain vaieta ja mietiskellä sitä, olisiko puhdas ja anonyymi aktivismi ilman taiteen tai edes tällaisten kolumnien valkopesua se paras vaihtoehto, kun maailmanmeno ei vastaa omaa moraalia.

Guggenheim Helsinki 66: EVVVK vs. Venceremos!

Tänään on ollut taas Guggenheim-päivä. Olen tehnyt kuitenkin armottomasti omia keskeneräisiä töitäni, jotta pääsisin joskus – toivottavasti kohta – lomalle, enkä kyennyt lähtemään sen paremmin arkkitehtuurikilpailun tulosten julkistamiseen kuin Sanomatalossa pidettyyn keskustelutilaisuuteenkaan.
Eräs mökillään oleva taidemaailman toimija lähetti minulle viestin ja kysyi, olenko menossa tilaisuuteen. Vastasin, että olen totaalisen G-väsymyksen vallassa ja muutenkin väsynyt. Häneltä tuli jatkoviesti: "Otso, juuri nyt ei saa väsyä." Ja onhan se näin: G:n epätoivoinen sisäänujutus saa arkkitehtuurikilpailun kautta tietysti lisäpotkua ja ennen kaikkea kääntää keskustelua voimakkaammin väärille urille. Ei puhuta siitä, että tarvitseeko tai haluaako taide-elämämme tällaista museota tai siis pikemminkin taidehallia. Ymmärrän, että hotelli- ja ravintola-ala sitä haluaa, mutta niille on aivan sama, mitä siellä sisällä on. Yksi syy väsymykseeni on se, että eihän G oikeastaan edes kuulu minun maailmaani. Ei tässä taiteesta ole kyse. Kyse on turisti- ja brändibisneksestä, ja sellaisena se taiteen nimiin kaavutettuna tulisi taatusti viemään tulevaisuuden resursseja – sekä valtion että kunnan tasolla – pois taiteen sisältölähtöisiltä toimijoilta ja projekteilta – marginaaleilta ja niiden innovaatioilta, joita omat instituutiomme sentään joskus muistavat tukea. Tässä suhteessa se siis kuitenkin valitettavasti kuuluu maailmaani – varsinkin koska olen myös poliittinen ihminen.
Taide on tässä tapauksessa taatusti aivan yksi lysti Pajusellekin – ehkäpä Viljasellekin. En minä ainakaan ole heidän suustaan koskaan mitään taidevisioita kuullut. Siis en koskaan, ja työkseni kuitenkin tätäkin prosessia olen joutunut seuraamaan.  

Voittoisa Moreau Kusunoki.

Minulle soitettiin päivällä Helsingin Sanomista ja kysyttiin mielipidettä. Olin jo sanomassa EVVVK:ni, minkä muuten Checkpoint Helsingin Eva Neklyaeva samassa haastattelussa teki, mutta sanoin sitten kuitenkin jotain. Näin toimittaja tiivisti sanani: "Voittaja näyttää hauskalta, mutta tämähän on ollut turhanaikainen kilpailu. Rahoitukseen jää tolkuttomasti klappia, enkä ymmärrä, miten kaupunki ja valtio voisivat lähteä mukaan tällaiseen. Kiasmaakaan ei voi pyörittää kunnolla nykyisellä rahoituksella, ja sama koskee Tennispalatsia. Ei yksityisiltä kerätty kymmenen miljoonaa ole kokonaissummassa paljoakaan." 

Mutta koska kesä pikkuhiljaa alkaa, en jaksa nyt miettiä asiaa enempää. Palataan sitten syksyllä täysissä voimissa ja kaadetaan koko hanke. Venceremos!

Tai yksi huomautus vielä. Keskustelussa on ollut yksi outo piirre. Vastapuoli tuntuu aina päättelevän vastapuolensa motiivit syvällisesti, vaikka argumenteissa ei niistä olisi halaistua sanaakaan. Tähän syyllistyi yllättäen tänään kollegani Heikki Kastemaakin, joka Facebook-seinällään totesi: "Myös äärivasemmistolaiset ja persut vastustavat ankarasti kaikkea 'amerikkalaista' ja 'ei-suomalaista'." En tietysti tiedä, mihin Heikki viittaa "äärivasemmistolla", mutta ei Vasemmistoliitosta vasemmalla keskusteluun ole osallistuneet kuin ainoastaan Yrjö Hakanen ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) SKP:sta. En minä ainakaan ole kuullut mitään amerikanvastaisia tai nationalistisia äänenpainoja heidän suustaan. Ja jos Heikki tarkoittaa äärivasemmistolla Vasemmistoliittoa, mihin leiriin minäkin asetun, asianlaita on täysin sama. Olen ollut yksi aktiivisista vassarikeskustelijoista, joten mietin toki, että tarkoittaakohan Heikki nyt sitten minua. Syksyn taisteluita odotellessa toistettakoon siis kuitenkin vielä kerran: en ole pätkääkään amerikanvastainen, en ole pätkääkään nationalisti. Olen kasvanut tällaiseksi kuin olen yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin hapattamana ja rakastan nuoruuttani vieläkin – vaikkapa Lou Reediä sekä William Friedkiniä ja Robert Altmania. Olen myös vanhemmiten oppinut rakastamaan yhdysvaltalaista kuvataidetta – vaikkapa Mark Rothkoa (1903–1970) ja Willem de Kooningia (1904–1997). Ja mitä tulee nationalismiin tai kansallismieliseen sisäänpäinkääntymiseen – siihen mitä jotku nimittävät myös impivaaralaisuudeksi –, olen nuoresta pitäen ollut täysin kansainvälisesti orientoitunut, ja nyt vanhemmiten olen ilahtunut erityisesti siitä, että minua nuoremmat taiteilijat ovat täysin ja luonnollisesti kansainvälisiä, muun muassa resedenssitoiminnan ja muun ruohonjuuritason sekä taiteilijalähtöisten juttujen kautta. Kansainvälistymiseen ei mitään Guggenheimia tarvita. Suomen taidemaailma on täysin kansainvälinen, todennäköisesti paljon kansainvälisempi kuin keskiverto amerikkalainen taidemaailma, joka tuskin edes tietää Helsingin sijaintia. 

Guggenheim edustaa mielestäni vain vastenmielisen elitismin, markkinoiden ja rahanvallan lisääntymistä taidemaailmassa. Sitä en halua olla tukemassa millään tavoin. Oikeastaan näin yksinkertainen on vastustukseni perimmäinen syy. Se on toki vasemmistolainen.

PS. Ai niin, yksi G-asia sai minut tänään tosi vihaiseksi. Pirkko Kotirinta, jota olen aina intuitiivisesti – en siis tunne häntä tarkemmin – pitänyt arvossa, lopetti Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 'Taidetta "vain" turisteille' näin: "Toivotaan myös, että Guggenheim pitää brändinsä kunnossa ja pystyy selättämään Abu Dhabiin rakenteilla olevaan museoon liittyvät kiusalliset vierastyövoima-asiat, joita kriitikot pitävät esillä." Jos saisin jakaa vuoden paskimman kulttuurijournalistisen sammakon palkinnon, voisi se olla juuri tämä jutun lopetus – ja lopetuksellahan on aina tietty erikoisasema tekstissä. Minun on pakko esittää syvä halveksuntani tällaisen kommentin takia.
Kyyninen riisto on juuri sitä, mitä Guggenheim ja muu globaali brändimarkkina-ajattelu muualla maailmassa tekee. Ei ei-eurooppalaisten työläisten huono kohtelu – tai suoranainen tuhansien teurastaminen kuten Qatarissa nyt tapahtuu – ole mikään "kiusallinen vierastyövoima-asia", jota hankkeiden kriitikot voivat sopivasti käyttää hyväkseen. Näissä asioissa ollaan globaalin brändibisneksen ytimessä – oli sitten kyse jalkapallosta, formuloista tai eliitin taiteesta. Aasialaisen vierastyövoiman järjestelmällisen huono kohtelu voi olla pelkästään kiusallista kyyniselle kapitalistille, mutta ei maailmanmusiikkia rakastavalle toimittajalle. Hyi saatana!

PPS. seuraavana aamuna. Kiukkuni ei ole yhtään laantunut. Lukekaa vaikka tästä linkistä yhdysvaltalaisen taiteilijan ja kirjoittajan Molly Crabapplen (s. 1983) 4.4.14 julkaistu raportti Vice-lehdestä matkastaan Saadiyat Islandin (= Onnen saari) rakennustyömaalle.

Crabapple kuvasi Saadiyatin työläisiä parturissa.

Julkaistua 514 & Näyttelykuvia 910: Tyhjän kankaan mestari

Viime maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin Reino Hietasen (s. 1932) näyttelyn (4.–28.3.) avajaisia. Talo oli täynnä porukkaa ja tunnelma hieno. Itse mestarikin oli vallan tyytyväinen:

Vasta tänään ehdin kirjoittamaan gallerian verkkosivuille esittelytekstin:

Tyhjän kankaan mestari

Taidemaalari Reino Hietanen (s. 1932) kuuluu siihen sukupolveen, joka 1960-luvun alussa oli murtamassa suomalaisen maalaustaiteen tiukimpia modernistisia perinteitä. Uusi vapaamuotoisempi maalaus, jota informalismiksi nimitettiin, teki varsinaisen hyökyaallon Suomeen ARS 61 -näyttelyn myötä, mutta Hietanen oli tutustunut uusin tuuliin jo edellisenä vuonna Venetsian biennaalissa.

Vuonna 1961 Suomen Taideakatemian koulusta valmistunut Hietanen piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä legendaarisessa Galleria Agorassa vuonna 1963, ja seuraavana vuonna hän oli mukana maaliskuulaisten ensimmäisessä näyttelyssä Helsingin Taidehallissa. Tämä yli kymmenen taiteilijan löyhä ryhmittymä ei toiminut yhteisten tunnusten alla, mutta juuri informalismi on myöhemmässä taidehistoriassa muodostunut heidän tunnusmerkikseen. 

Hietasta lienee kuitenkin turha niputtaa informalistien joukkoon. Itse asiassa kun tarkastelee hänen jo seitsemälle vuosikymmenelle – hän osallistui Nuorten näyttelyyn ensimmäistä kertaa vuonna 1958 – levittäytynyttä uraansa ja hänestä kirjoitettuja tekstejä, on aika häkellyttävä lukea niitä lukuisia tyylejä ja ismejä ja hengenheimolaisuuksia, jota hänen tuotannossaan on nähty. Informalismin lisäksi on puhuttu ekspressionismista, spontanismista ja tasismista; sukulaissieluiksi on luonnehdittu amerikkalaista abstraktia ekspressionistia Willem de Kooningia (1904–1997) ja myöhemmin aivan muulta suunnalta italialaisen metafyysisen maiseman mestaria Giorgio de Chiricoa (1888–1978). 

Taiteilijalle itselleen erilaiset tyyliluonnehdinnat taitavat olla aika merkityksetön asia. Taiteilija elää omaa elämäänsä eri asioita kokeillen ja löytää joskus mahdollisesti sen omimman juttunsa – erilaisten kriisien jälkeen. Hietanenkin on kokenut omat taiteelliset kriisinsä, ja hän esimerkiksi poltti vuonna 1971 kaikki kesällä maalaamansa taulut. 

Juuri jonnekin 1970-luvun alkuun asettuukin kohta, jolloin Hietanen löysi sen omimpansa. Hän oli työskennellyt Amsterdamissa aivan uudenlaisessa työhuoneen ylävalossa, muuttanut Lahteen – missä vieläkin asuu – Lahden taidekoulun johtajaksi, ja vuonna 1973 hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi. 

Vaippa, 1973.

Valon, avaruudellisuuden ja niukkojen asetelmien mestari jatkaa tutkimusmatkaansa aktiivisesti. Nyt Galleria Ortonissa nähtävät työt ovat tuoreita – tuoreimmat tämän vuoden alusta. Hietanen esitti vuonna 1973 klassikkoteoksensa Vaippa, ja teoksesta alkanut tyhjän kankaan arvoitus, illuusion ja toden vuorovaikutus, ei tunnu tyhjenevän. Olen kirjoittanut vuonna 2003, että ”Hietasen onnistui tehdä tyhjästä kankaasta tyhjä kangas”. Jotkut ovat nähneet Hietasen kankaissa, vaipoissa ja liinoissa viittauksia jopa sakraaliin maailmaan, mikä kertoo siitä, kuinka hyvässä taiteessa vähästä tulee aina paljon. Lainaan vielä itseäni kymmen vuoden takaa: 

”Hietanen on materiaalikokeiluillaan kyennyt usein luomaan illuusion illuusiosta todellisuuden keinoin. Kokemus on ristiriitainen, yhtä aikaa vapauttava ja rajoittava. Hietasen työskentely kaksinapaisessa liikkeessä on juuri tällaisten vastakohtien ykseyttä ylittävien ristiriitojen vuoropuhelua. Syntyy uutta, mutta liikkeen kautta syntyy myös jatkuva tarve uuteen.”