Julkaistua 554: Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tämän aamun Helsingin Sanomissa ilmestynyttä juttua en olisi koskaan halunnut kirjoitaa. Tapsa oli hyvä ystäväni. Mutta onneksi toinen hyvä ystäväni, Timo Setälä, otti Tapsasta hienoja kuvia Galleria Ortonin viimekesäisen Salvelan kesä V:n ripustajaisissa ja avajaisissa. Juuri tällaisena Tapsaa on hyvä muistaa: seestyneenä ja optimistisena, hiljaa myhäilevänä.

Julkaistussa jutussa oli harmillisesti yksi virhe, jonka olen alla korjannut. Kopioin tiedon lainkaan miettimättä suoraan Hesarin aiemmasta uutisoinnista: ei Tapsa ollut kuollessaan 62-vuotias vaan 61-vuotias.

Lopun Reino-tossut voi tuntua oudolta, mutta se oli hyvin kuvaavaa Tapsan itsestään huolehtimattomuudelle, ja kerronpa tässä vielä jutun lopun, kun ei lehdessä voi liikoja jaaritella. Kun siirryimme – yhteinen ystävämme oli muuten kuvanveistäjä Heimo Suntio – Moderna Museetin näyttelystä kaupungille syömään ja vinyylikauppaan (Tapsa oli intohimoinen musiikin harrastaja), ylitimme sateessa vilkasliikenteistä Långholmsgatania Södermalmissa, mikä oli aikamoista urheilua Tapsallekin tossuissaan ja autoja väistellessään, varsinkin kun olimme juoneet muutaman calvadosin museon kahvilassa, niin eiköhän yksi tukholmalaisnainen pysäyttänyt meidät kesken kaiken, koska hän oli huomannut Tapsan tohvelit ja halusi tietää, mitä ne olivat ja mistä niitä saa ostaa. Varsinainen trendsetter tämä meidän Tapsa!

Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tapani Mikkonen 1952–2014

 

Taidegraafikko Tapani Mikkonen kuoli 61-vuotiaana Jorvin sairaalassa 10.9.2014. Hän syntyi Joensuussa 26.12.1952, ja vietti lapsuutensa Lieksassa. Siellä hän innostui nuoruutensa rockkulttuurin visuaalisuuteen ja toteutti jo varhain ensimmäisen julkisen teoksensa: paikallisen diskon sisustuksen. 

Mikkonen opiskeli Oriveden opistossa, Lahden taideinstituutissa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Työuransa hän teki ensin Helsingissä ja sitten Espoon Nallenpolun taiteilijatalossa vuodesta 2000.  
Mikkonen aloitti 1970-luvun tyyliin realistisena työläiskuvaajana, mutta 1980-luvulle tultaessa hänen suhteensa kuvataiteeseen muuttui. Hän siirtyi maisemaan, väliin miltei abstraktiin, sitten monipuoliseen symboliseen ilmaisuun ja ryhtyi käyttämään värejä Myös teoskoot suurenivat. Mikkonen itse muisteli halunneensa vedostaa niin suurelle paperille kuin mahdollista, ”nostaa grafiikan seinälle” – hänen uransa alkuaikoina grafiikkaa esitettiin yhteisnäyttelyissä usein vain vitriineissä. Mikkonen onkin yksi niistä pioneereista, jotka nostivat grafiikan tasavertaisena ilmaisumuotona muiden kuvataiteiden joukkoon. Hän oli intohimoinen grafiikan puolestapuhuja ja rohkaisi aina nuorempia kollegojaan. Hän toimi muun muassa Grafiris-työpajassa ja myöhemmin grafiikanpaja Imprimossa. 

Mikkonen näytti, että grafiikka voi olla jopa julkisten tilojen monumentaalitaidetta. Skanskan pääkonttorissa sijaitseva, kolmeen kerrokseen kohoava Vuosituhannen muistiinpanoja (2001) on edelleenkin suurin suomalainen graafinen teos. 

Mikkonen matkusteli paljon ja imi vaikutteita muun muassa japanilaisesta puupiirroksesta ja tussipiirustuksista, joita hän itsekin teki. Tärkeitä olivat myös kokemukset espanjalaisista luolamaalauksista ja 2000-luvulla afrikkalaisesta kulttuurista. Hän vieraili Länsi-Afrikassa useampaankin kertaan ja teki ison mosaiikkiteoksen suomalaiseen Villa Karon kulttuurikeskukseen Beninissä.

Mikkonen oli monipuolinen taiteilija, joka myös maalasi paljon, vaikka ei usein maalauksiaan esittänytkään. Hän oli armoton työnarkomaani ja maalasi esimerkiksi viimeisessä residenssissään, Kolin vastarannalla Vuonislahdessa talvella 2012 kahden kuukauden aikana 80 öljymaalausta. Hän kävikin lapsuutensa Pohjois-Karjalassa melkein vuosittain piirtämässä ja maalaamassa. 

Mikkonen sai vuonna 1981 Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Vuonna 2003 hän sai vastaanottaa kuvataiteen valtionpalkinnon. Hän teki useita julkisia teoksia, ja hänen töitään on kaikissa Suomen merkittävissä julkisissa kokoelmissa. 

Mikkonen oli väliin surullisen hahmon ritari eikä aina jaksanut huolehtia itsestään, ei avata laskuja tai ajaa partaansa, mutta taiteen katsojana ja keskustelijana hän oli aina intohimoinen. Eräänkin kerran lähdimme yhteisen taiteilijaystävämme kanssa Tukholmaan katsomaan J.M.W. Turnerin, Claude Monet’n ja Cy Twomblyn näyttelyä – Mikkonen tallusteli aamulla jalkoihin tökkäämissään Reino-tossuissa tammikuisia ja räntäsateisia katuja, kun siirryimme kapakkaan analysoimaan näkemäämme. 

Surumielisyys onneksi hälveni viimeisenä vuotena: hänestä tuli isoisä, täysraitis ja hän valmisteli vimmaisesti tammikuista näyttelyään, josta on nyt siis tuleva muistonäyttely.

Näyttelykuvia 647 & 648 & 649 & 650 & 651 & Katutaidetta 64: Lontoon jämät

Palaan vielä lyhyesti Lontoon matkaani 6.–11.4. Kolme mittavaa näyttelyä katsoin kunnolla, mutta muutakin tuli toki nähtyä.

Picasson jälkeen juoksin yhden näyttelyn läpi kohta toista näyttelyä, enkä todellakaan tutustunut siihen, mutta kyllä nyt vähän harmittaakin, että voimat ovat rajalliset. Tate Britainin Romantics (9.4.2010–9.4.2012) olisi nimittäin ollut ihan kiinnostava, mutta katselin vain John Constablen (1776–1937) pilvimaalaukset ja J.M.W. Turnerin (1775–1851) meren valohämyä. Mutta on ne molemmat niin hemmetin hienoja:

 John Constable: Study of Clouds, 1822.

 

J.M.W. Turner: Norham Castle, Sunrise, noin 1845.

Valitettavasti näyttely meni jo, joten en voi enää suositella sitä.

***

Tate Britainissa oli myös pieni erikoisnäyttely Turnerin viivan ja värin käytöstä. Color & Line: Turner's Experiments (2.5.2007–30.4.2012) on sekin loppumassa, mutta ei sen takia kannata Lontooseen rynnätä. Pienessä didaktisessa näytelyssä keskityttiin muutamiin yksityiskohtiin ja tarjottiin yleisölle interaktiivisia härpäkkeitä. Pitihän minunkin sitten piirtämällä kopioida Turnerin vedosta, kun kerran oli tarjolla pulpetti ja kynä:

Tiedä nyt sitten näistä museolehtoreiden ideoista.

***

Sitten hyvin toisenlaiseen maailmaan, jota ymmärrän aivan liian vähän mutta joka on vallan kiehtova. Viime tiistaina kävimme Kew Gardensissa, jättikokoisessa kuninkaallisessa kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa saattoi myös tutustua vahvaan brittiläiseen perinteeseen: kasvitieteelliseen akvarellimaalaukseen. Marianne North Gallery sisältää pysyvän kokoelman Marianne Northin (1830–1890) ympäri maailmaa maalaamia kasviaiheisia akvarelleja. Niitä on kaikkineen 833, ja näky on aika huikea:

Aika hämmästyttävää on myös se, että ainakin Kew Gardensin antamien tietojen mukaan tämä on ainoa yksittäisen naispuolisen brittitaiteilijan pysyvästi esillä oleva taidekokoelma!

South African Sundews and other Flowers.

 ***

Kew Gardensissa on myös vaihtuvien näyttelyiden tila, Shirley Sherwood Gallery, maailman ensimmäinen pelkästään kasvitieteelliselle taiteelle omistettu galleria. Tohtori Shirley Sherwood (s. joskus 1930-luvulla) on kasvitieteellisetn kuvitusten keräilijä ja myös kirjailija, jolle nimetty galleria avattiin vuonna 2008.

Nyt tiloissa oli kaksi vaihtuvaa näyttelyä. The Pressed Plant – Rachel Pedder-Smith's Herbarium Specimen Painting (31.3.–7.5.) oli aika huikea viisimetrinen kokonaisuus Kew'n omista kasveista:

  Jättimaalauksen yksityiskohta.

Rachel Pedder-Smith (s. 1975) on kasvitaiteilija, joka jatkaa kunniakkaasti tätä vanhaa perinnettä. Maalaus syntyi hänen väitöskirjaansa varten.

Kuten sanoin, en tästä lajista paljoakaan ymmärrä, mutta on se kiinnostava nähdä outoa genreä, jolla on ihan omat konventionsa ja pelisääntönsä. En minä tiedä, näinkö hyvää vai huonoa vai keskinkertaista kasvitaidetta, joten tähänkin lajiin olisi syytä vähän tutustua.

***

Toinen gallerian näyttely oli kokoelmista koottu Plants in Peril (26.11.2011–9.4.2012), joka siis meni sitten jo ohi. Uhanalaisia kasveja oli yli 30 maasta. Oikeassa reunassa muuten tässä seurassa harvinainen pastellimaalaus – kasvin valitettavasti jo unohdin, kuten tekijänkin:

***

Lontoon matka oli likipitäen täydellinen, mutta oli tarjolla yksi pettymyskin. Olen dokumentoinut katutaidetta siellä missä kuljen, mutta Lontoosta tuli tässä suhteessa täydellinen pettymys. Odotin hienoja Banksyn (s. ?) tyylisiä sapluunaduuneja, mutten nähnyt juuri yhtikäs mitään – vaikka asuimme Paddingtonissa, vierailimme Brixtonissa ja Limehousessa sekä toki Sohossa ja Chinatownissa ja kiertelimme keskustan museoiden kieppeillä.

Brixtonissa oli erään kaupan ikkunasuojassa tällainen:

Portobello Roadin lähistöllä oli kadussa pari venäläistä sapluunaa:

Satunnaisia run of the mill -duuneja sattui silmään, mutta ei niitä oikein jaksanut ryhtyä kuvaamaan. Tässä muutama hajahuomio:

Pubit menevät edelleenkin aikaisin kiinni, mutta eihän uupunut taidematkaaja paljon iltabiletystä jaksakaan. Viimeisenä iltana kävimme kuitenkin bluesklubilla, jossa meni yli puolen yön. Ain't Nothnin But... -klubilla esiintyi BluesMix:

Katutaidetarjonnan tavoin bändi oli vähän sellainen run of the mill -akti, mutta kosketinsoittaja ja fonisti Bob Morgan kyllä soitti vallan hienosti, vaikka olikin ihan pöllyssä. Tästä linkistä yksi studiobiisi bändin tuoreelta albumilta.

Että se Lontoosta tällä erää.

Näyttelykuvia 553 & 554 & 555 & 556: Taidetta risteillymatkailijoille

Elämä on ollut viime aikoina yhtä Guggenheimia ja myös vähän liikaa kirjoitushommia, joten blogipäivitykset ovat taas jäljessä – siinä määrin kun nyt olen edes taidetta seurannut. Palaan kuitenkin vielä viime viikolle ja tiistaihin, jolloin pääsin hetkeksi pois suomalaisesta taide-elämästä.

Lähdin nimittäin Guggenheim-seminaarin jälkeen kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan, jossa tavoitteena oli Moderna Museetin Turner, Monet, Twombly – Sent måleri (8.10.2011–15.1.2012) – eikä oikeastaan mikään muu. 

Niinpä matkustimme läpi yön laivalla Tukholmaan ja otimme heti aamulla satamasta taksin suoraan museoon, jotta saisimme jonot minimoitua.

Selvisimmekin hyvin ennen jonojen kasvua, ja niinpä saimme paneutua rauhassa J.M.W. Turnerin (1775–1851), Claude Monet'n (1840–1926) ja Cy Twomblyn (1928–2011) kunkin myöhäisemmästä tuotannosta koottuun näyttelyyn, jossa oli haettu erilaisten ulkoisten teemojen kautta muun muassa subliimia, vanhenemista ja luopumista.

Kriitikkokin leikkii joskus lapsellisia leikkejä. Kiertäessäni näyttelyn viimeistä kertaa mietin, että minkäköhän työn ottaisin mieluusti omalle seinälleni. Voittajaksi selvisi Twomblyn Wilder Shores of Love (1985). Enkä taatusti osaa eritellä syytä tähän valintaan. Aika lähelle tuli Turnerin pieni skissi Tyyni meri ja etäisiä harmaita pilviä (1840–5?):

  
Monet'sta en ole ole koskaan ollut ihan hullaantunut, mutta Turner ja Twombly tekivät minuun tosi voimakkaan vaikutuksen. On mainittava, että en koskaan esimerkiksi ole kunnolla tutustunut Lontoon laajaan Turner-tarjontaan, ja Twomblyäkin olen aiemmin nähnyt ainoastaan yksittäisinä töinä. Oli sitä paitsi hienoa nähdä maalausnäyttely, joka oli kuratoitu vähän oudommasta näkökulmasta ja joka sai ihan uudenlaisia tyylisuuntien rajoja ylittäviä siltoja aikaiseksi.

Heimo Suntio (s. 1955) ja Tapani Mikkonen (s. 1952) ihastelemassa Twomblyn jättimäistä neliosaista teosta Quattro Stagioni (1993–95).

Ja kun aikaa oli tarpeeksi, Suntio innostui kuuntelemaan myös sitä tapaa, miten Modernassa lapsille maalaustaiteen katsomista opetettiin.

Tuli taas vähän kateellinen olo. Kaiken Guggenheim-hypetyksen jälkeen herää niin yksinkertainen kysymys: miksi meilläkin ei voisi olla tällaista hyvää taidemuseota, jonka substanssi vastaisi itsekseen kaikesta brändäyksestä ja pakottaisi ihmiset tulemaan luokseen katsomaan vain taidetta? Tallinnan Kumukin alkaa olla jo samanlainen. Miksei Helsingin taidemuseokin voisi olla tätä?

Tätä mietiskelin juodessani espressoa ja grappaa. 

***

Vaan eiköhän Suntio huomannut, että tuollahan on vielä joku valokuvanäyttely (emme olleet siis suorittaneet ennakkoon mitään tiedustelutoimintaa vaan lähdimme pelkästään ex tempore katsomaan yhtä näyttelyä). Ja niinpä siellä olikin aika raju kattaus: salikaupalla jättimäistä kokoelmanäyttelyä En annan historia – Fotografi ur Moderna Museets samlingar (1.2.2011–19.2.2012):

Näyttely oli vähän liikaa keskittymiskyvylleni, koska olin käynyt Turner etc. näyttelyn jo kolmesti läpi, mutta toisaalta oli hauska vaellella saleissa ja poimia sieltä täältä vanhoja ja uusia mestareita. Ja niitähän piisasi 1840-luvulta näihin päiviin asti. En minä itse asiassa ole koskaan nähnyt elämässäni näin hienoa valokuvanäyttelyä, jossa oli ihan kaikkea: August Sanderista (1876–1964) Hiroshi Sugimotoon (s. 1948) tai vaikkapa Irving Pennistä (1917–2009) Diane Arbusiin (1923–1971). Modernassa kokoelmat muodostavat vankan kulmakiven museon toiminnalle.

***

Ja tulihan sitä ohimennen nähtyä Cecilia Edelfalkin (s. 1954) pieni Moment-näyttely (20.9.2011–12.2.2012), jossa taiteilija kuvaa itseään ja omaa oeuvreaan monitasoisesti: 
 

***

Ja jaksoin katsoa vielä Ulf Rollofinkin (s. 1961) Moment-näyttelyä (8.11.2011–12.2.2012), jossa oli varsin väkivaltainen mutta oudon kaunis tunnelma:

Suntio lähti vielä viidenteenkin näyttelyyn (Ynglinggatan 1, 25.11.2011–22.2.2012), jossa esiteltiin legendaarisen ysärigallerian toimintaa, mutta minulta loppuivat voimat, ja otin Mikkosen kanssa cavan baarissa. On se kummallista, että yhdessä museossa voi olla näin paljon taidetta.

Sitten levykauppaan (Micke's), josta löysin sikahalvalla Wilson Pickettin Atlantic-vinyylin Hey Jude (1969; kuunnelkaa nimibiisi tästä linkistä):

Sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään ja sitten takaisin laivalle. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä kannelta Sugimoton kunniaksi valokuvan:

Taide siis voi todellakin olla "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten Janne Gallen-Kallela-Sirén Guggenhem-seminaarissa hehkutti. Se voi olla sitä jopa risteilymatkailijoille ja jopa Ruotsissa.

Julkaistua 47: Onko kuvankäsittely käsityötä?

Tuoreimmassa Taide-lehdessä (4/10) ilmestyi myös arvioni japanilaissaksalaisen Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) näyttelystä Mikkelin taidemuseossa. Joskus oikein pelottaa, että kuinkakohan paljon laiskalta helsinkiläiseltä jää maakuntien mielenkiintoisia näytelyitä näkemättä. No, onneksi tuli tämä nähtyä:

Onko kuvankäsittely käsityötä?

Hiroyuki Masuyama

Mikkelin taidemuseo 26.3.–5.9.

Valokuvaan liittyvistä sekä taiteellisista että teknisistä perusasioista varmaan kaikki on tavalla tai toiselle jo kyseenalaistettu nykytaidekeskusteluiden myötä. Osa syystäkin ja ikään kuin aidosti, osa pikemminkin diskursiivisen temppuilun kautta. Valokuvan alaa on väliin pienennetty – esimerkiksi totuusarvon kyseenalaistamisella – ja väliin laajennettu, esimerkiksi nykyään niin usein toistuvalla puheella ”valokuvan maalauksellisuudesta”.

Tavallaan juuri valokuvan maalauksellisuuteen liittyy myös Mikkelin taidemuseon oma löytö: he ovat nimittäin itse tuottaneet ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvän japanilaissyntyisen mutta Saksassa nykyään vaikuttavan Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) näyttelyn.

On suorastaan vähän hupaisaa, että Masuyama valmistui taidemaalariksi Tokion taideakatemiasta mutta matkusti sitten Düsseldorfiin ja Kölniin opiskelemaan valokuvaa ja mediaa. Suomalaiset maalarithan, kuten vaikkapa Werner Holmberg (1830–1860), matkasivat aikoinaan Düsseldorfin koulukunnan jalkain juureen nimenomaan maisemamaalauksen oppiin.

1800-luvun klassikoihin on Masuyamakin tarttunut. Hän on tehnyt omintakeisella tekniikalla versioita Caspar David Friedrichin (1774–1840) ja J.M.W. Turnerin (1775–1851) teoksista. Masuyama on matkustellut paikoissa, joissa Friedrich ja Turner aikoinaan matkustelivat maalatessaan, ottanut tuhansia valokuvia ja sitten kuvankäsittelyohjelmalla rakentanut kuvanpalasista omia versioitaan sellaisista klassikoista kuin esimerkiksi Friedrichin Das Eismeer (1823–24). Tosin on kylä mainittava, että eihän Friedrich kai Oulussa ja Kemissä käynyt maalaamassa niin kuin Masuyama kuvaamassa. Mutta ei kai sitä niin pikkumainen ehkä tarvitse olla. Japanilaistaustaiselle kuvaajalle Kemin ahtojäät taitavat kuitenkin olla aika raju juttu.

 Hiroyuki Masuyama: Das Eismeer, 2007.
  

Samalla pikkumaisuuden välttämisen halulla en myöskään vaivautuisi näkemään Masuyaman projektia sen filosofisempana kuin se on. Toki tässä yhteydessä pitäisi puhua ”ajan ja paikan problematiikasta” valokuvaajan keskeisinä teemoina, mutta en minä tätä asiaa kovin syvähenkisesti viitsisi lähestyä. Masuyaman idea on ollut hauska ja kuvia on hauska katsoa. Valolaatikoihin installoidut huolella laaditut montaasit ovat upeita, ja se riittää ainakin minulle.

Aivan yhtä hauskoja ja myös huikean hienosti toteutettuja ovat Masuyaman muutkin leikittelyt ajalla ja paikalla. Teoksessa Sakura (2006) hän esimerkiksi kuvasi yhtä saksalaista (juuri hauskaahan tämäkin on!) kirsikkapuuta tammikuusta toukokuuhun – kukintaa edeltävästä ajasta terälehtien putoamiseen saakka – ja koosti sitten useasta sadasta otoksesta yhden intensiivisen kuvan. Aivan samalla tavalla Masuyama kokosi erilaisten luonnonkukkien elämänkaarta: tuhannet otokset päätyivät yhdeksi oudon vaikuttavaksi montaasiksi teoksessa Flowers (2004).

 Hiroyki Masuyama: Flowers, 2004, yksityiskohta.

Yhden tavallaan vähän filosofisen perusjuonteen näyttelystä löysin. On jotenkin paradoksaalista, että tietokoneen avulla tehty kuvankäsittely – tai siis pikemminkin katsojalle annettu yksityiskohtainen tieto siitä – tuottaa varsin vahvan käsityöläisen tunteen katsojassa. Olen joskus miettinyt sitä, että itse kiveä hakkaavan kuvanveistäjän kädenjäljen näkyminen on usein vain illuusio, mutta silti voimakas sellainen. Masuyaman töistäkin henkii jokin vahvalla tavalla manifestoituva käsityöläisen rakkaus, vaikka ne ovatkin niin high tech. Aika kummallista.

On muuten hienoa, että maakunnallinen museokin uskaltaa tehdä omia löytöjä maailmalta. Mikään Bonanza-näyttely tällainen näyttely ei Mikkelissä varmaan voi olla, mutta uskon ja toivon, että rohkea ja omaperäinen näyttelypolitiikka tuottaa kuitenkin jonain päivänä ainakin osan ansaitusta palkkiosta. Toivottavasti ainakin hyvät yöunet sitten kun näyttely on purettu.

Näyttelykuvia 141 & Luettua 43: Hiroyuki Masuyama

Perjantaina matkustin Mikkeliin ja Mikkelin taidemuseoon kahdestakin syystä. Menin tapaamaan amanuenssi Paula Hyvöstä neuvotellakseni joistain kuvanveistäjä Johannes Haapasalon (1860–1965) kipsiluonnosten lainaamisesta näyttelyyn, jota kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Galleria Sculptoriin elokuuksi. Toiseksi menin katsomaan japanilaissyntyisen mutta nykyään Saksassa vaikuttavan kuvataiteilija Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) valokuvanäytelyä (26.3.–2.5.), joka oli saanut lisäaikaa (5.9. saakka) kuvanveistäjä Harry Kivijärven (1931–2010) näyttelyn peruunnuttua tämän kuoleman johdosta. Kirjoittaakseni Masuyamasta juttua Taide-lehteen. Oli minulla vielä kolmaskin asia: olisin tavannut Hyvösen kumppanin, tutkija (väitellyt futisfanittamisesta) ja valokuvataiteilija Harri Heinosen (s. ?) ja keskustellut hänen uudesta valokuvaprojektistaan, josta on tulossa näyttely Helsinkiin, mutta juna-aikataulut olivat sekaisin, ja minulle tuli aivan liian kiire takaisin.

Liki puoli vuotta on tietysti aika pitkä näyttelyaika, mutta olipa Mikkelille sattunut onnenpotku, että he olivat Masuyaman maailmalta löytäneet ja että kyseessä on näyttely, joka pitkän lisäajan mainiosti myös kestää. Itse asiassa näyttely on varsin terveellinen muistutus siitä, että Helsingin ukopuolellakin on taidemuseoita ja että nekin tekevät ihan omaa salapoliisityötään siitä, mitä maailmalta on löydettävisä. Tämä vierailu on Masuyaman ensiesiintyminen Suomessa. Nyt siis joukolla Mikkeliin!

Mukana näyttelyssä on sekä videoita että digitaalisesti työstettyjä valokuvia, joissa Masuyama on muun muassa koostanut sadosta ja sadoista valokuvista hitaalla ja vaivalloisella tekniikalla J.M.W. Turnerin (1775–1851) ja Caspar David Fiedrichin (1774–1840) maalausten kopioita. Olihan häkellyttävän hienoja! Tässä malliksi Friedrichin Jäämerta (1824) kuvaava konstruktio LED-valokaapissa. Se on koottu 780 valokuvasta, jotka Masuyama on ottanut muuten oululaisissa ja kemiläisissä maisemissa:

Tässä reproduktio Friedrichin originaalista:

Erotatteko öljymaalauksen ja sadoista digitaalisista valokuvanpalasista tehdyn koosteen? On tämä siis vähän vitsikästäkin. Mutta on Masuyamalta esillä muutakin. Tässä esimerkkinä yksityiskohta (oma huono kuvani) teoksesta, jossa hän kuvasi satoja kuvia eräästä saksalaisesta kukkivasta kirsikkapuusta (sakura) – joilla on siis Japanissa aivan erityinen kulttuurinen merkitys – viiden kuukauden ajan ja koosti tuloksista sitten yhden kuvan, jossa näkyy kirsikankukkien keväinen herääminen ja sitten nopea lakastuminen:

Matkalla takaisin Helsinkiin luin junassa vielä pienen näyttelyluettelon Turner- ja Friedrich-kuvista:

Hiroyuki Masuyama: Caspar David Friedrich – Joseph Mallord William Turner. Sfeir-Semler Gallery 2007. [Tekstit: Anna Grosskoplf, Carl Friedrich Schröer]

Kaksikielisessä (saksa ja englanti) luettelossa käydään läpi Masuyaman Friedrich- ja Turner-sarjat, reprotaan työt ja näytetään myös yksistyiskohtia kuvista. Schröerin taidefilosofinen johdanto taustoittaa Masuyaman työn käsitteellisiä ulottuvuuksia. Kiinnostava pieni luettelo.

***

Koko valtakunnan ja VR:n aikataulut olivat palatessakin sekaisin, ja niinpä seisoimme esimerkiksi jossain pöpelikössä Kouvolan lähistöllä ties kuinka kauan. Kun en muutakaan keksinyt, otin Masuyaman innoittamana junan ikkunasta ties kuinka monta kymmentä pöpelikkökuvaa, joista ajattelin tehdä Photoshopilla koosteen. Enhän minä sellaiseen koskaan jaksa ryhtyä. Kunhan mainitsen tämänkin seikan vain esimerkkkinä siitä, kuinka monella tapaa hyvä näyttely voi inspiroida katsojaa. Tässä yksi satunnainen pöpelikkökuva: