Julkaistua 296: Saako koskea?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Hilda Kozarin (s. 1964) näyttelystä:

Saako koskea? 

Taiteilijan pistekirjoitukseen ei ainakaan.

Moniaistisuus on kuvataiteessa vaikea asia, koska yksi aisteista on useimmiten institutionaalisesti kielletty: museoissa ja gallerioissa ei erityistapauksia lukuun ottamatta saa koskea taideteoksiin. Minä rikon tätä sääntöä usein, koska esimerkiksi moni veistos suorastaan kerjää kosketusta.

Moniaistisuus on harvoin kuvataiteen käyttövoima. Yksi poikkeus suomalaisessa taidemaailmassa on jo pitkään ollut unkarilaissyntyinen, Suomessa vuodesta 1997 vaikuttanut Hilda Kozari (s. 1964), joka on tullut tunnetuksi nimenomaan hajujen ja tuoksujen käyttäjänä.

Kozari on työskennellyt työpajoissa näkövammaisten nuorten kanssa, ja sitä kautta hänen töihinsä on tullut mukaan uusi elementti: pistekirjoitus. Tuoreimmassa näyttelyssä myös tuoksuu – muun muassa unkarilaisittain paprika ja tokajinviini – ja kankaat havisevat. Monissa teoksissa on käytetty pistekirjoitusta, ja niinpä katsojalle onkin tarjolla pistekirjoitusaakkosto. Ja kuitenkaan teoksiin ei saisi koskea. En tiedä, onko efekti tahaton, mutta oli oikeastaan aika kouluttavaa opetella pistekirjoitusta visuaalisena aakkostona kyetäkseen lukemaan teoksissa olevia tekstejä. Näin tein ja koin sen itse asiassa aika metkana – oli se sen verran vaikeaa, että tunsin itseni hetken aikaa lukutaidottomaksi ja varsin avuttomaksi teosten äärellä. Kävin minä koskemassakin kiellosta huolimatta, mutta eihän liian isoon pistekirjoitukseen koskeminen samastumista voi tuottaa.

Olo jäi hämmentyneeksi, mutta jokin siinä kutkutti.

Näyttelykuvia 662 & 663 & 664: Viime hetkellä

Olen miltei koko viikon istunut Suomen valokuvataiteen museon kirjastossa ja penkonut Polaroid-historiaa. Ja meinasipa käydä huonosti. Olen koko ajan myös ollut menossa Timo Kelarannan (s. 1951) näyttelyyn Outo rakkaus (1.2.–29.4.), kun yhtäkkiä huomasin, että sehän ei pitkään enää jatku. Niinpä sitten sinne viettämään ruokatuntia:

Kelaranta on hieno kuvaaja, jota on luonnehdittu minimalistiseksi. Ja näin varmaan osin onkin, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi käyttää moista määrettä ja lokeroa. Kelarannan kuvia leimaa kuitenkin sellainen runollisuus, että sitä on vaikea yhdistää minimalismin tiettyihin perusulottuvuuksiin. 

En tiedä onko tämä vähän kerettiläistä, mutta minulle tulee Kelarannan kuvien edessä vähän samanlainen olo kuin taidemaalari Juhana Blomstedtin (s. 1937–2010) töitä katsellessani. Niissä yhdistyy tarkkuus, ankaruus ja runollisuus käsittämättömän hienolla tavalla. Toisin kuin minimalismi, ne ovat voimakkaasti merkistysisältöjä luovia, toisinaan kulttuurihistoriallisia tai kirjallisia tarttumapintoja, mutta ne jättävät tarinansa aina hyvin viitteellisiksi eivätkä houkuttele liiallisiin tulkintoihin. Ne ovat aina myös nimenomaan visuaalista runoutta.

Siltatyöt, 1994.

Näyttely on siis vielä viikon päällä. Menkää ihmeessä käymään, jos olette vähääkään kiinnostuneita suomalaisesta valokuvataiteesta tai ylipäänsä kuvataiteesta. Tässä on tarjolla selkeästi yksi nykyklassikko.

***

Museolla on myös tarjolla ihan toisenlaista valokuvaa. Nuorena kuollut toimittaja ja valokuvaaja Karl-Gustav Roos (1937–1976) kuvasi ihmislähtöistä dokumenttikuvaa sekä Helsingissä että myös Sisiliassa, josta kertova kirja jäi kuitenkin julkaisematta. Helsingistä hän onneksi sai aikaan kirjan Ihmisten Helsinki (1961, Jörn Donnerin tekstit). Näyttelyssä Mafia, Marimekko, Mannerheim (1.2.–29.4.) on tarjolla sekä Roosin dokumenttityyppistä materiaalia että myös Marimekolle tehtyä mainoskuvaa:

Onhan nämä retromuotijutut ihan hauskoja, mutta kyllä juuri se dokumentaarinen aines on niin vahvaa, että pelkästään sen vuoksi kehotan museomatkalle. Jos Helsinkiä rakastaa, rakastaa tätä näyttelyä.

Helsinki 1956–58.

*** 

Ja sitten vielä päivän päälle toiselle puolelle kaupunkia. Galleria Sculptorissa oli Hilda Kozarin (s. 1964) näyttely Aistipaja (18.4.–6.5.):

Kozari on harvoja suomalaisia moniaistisuuteen vetoavia taiteilijoita, joka on käyttänyt teoksissaan myös hajuja ja tuoksuja. Nyt hän on ollut tekemisissä näkövammaisten kanssa, ja on lisännyt elementteihinsä myös pistekirjoituksen. Tosin täytyy sanoa, että pistekirjoitus, jonka vieressä luki, että "taideteokseen ei saa koskea" tuntui vähän absurdilta – lieneekö vahinko, vitsi tai yksi kokemisen elementti lisää. No tankkasin minä pistekirjoitusaakkostosta, että tässä lukee "terve":

Tätä täytyy miettiä. Ja mietinhän minä, koska olen kirjoittamassa näyttelystä vielä tänään lyhyttä juttua Kauppalehteen. Palaan siis asiaan.

***

Ja ehdin minä vielä piipahtamaan ravintolassakin. Ravintola Salven henkilökunta oli juuri saanut Galleria Ortonin kanssa järjestettävän kesänäyttelyn t-paidat. Salvelan kesä toimii nyt siis jo kolmatta kertaa. Tänä vuonna kantajengin kutsuma vieras on Tampereelta asti, Teemu Saukkonen (s. 1954):