Taas on tullut oltua ahkerana. Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa (6/11) minulta oli peräti viisi juttua – tosin kaksi niistä oli vain lyhyitä silmäilyuutisia syntyvistä ja kuolevista gallerioista:
Kadulta galleriaan
Katutaide alkaa olla Suomessa jo täysi-ikäinen astuakseen galleriamaailmaan. Toki meillä on jo aiemminkin nähty gallerioissa graffiti-ilmaisusta ponnistavaa taidetta, mutta nyt asialla ovat omaehtoisesti kadun taiteelliset kasvatit itse.
Helsingin Suvilahteen on tämän vuoden maaliskuussa perustettu Make Your Mark Gallery. Toimintaa pyörittää kaksi jo neljännesvuosisadan työskennellyttä konkaria, Trama ja Umut Kiukas. ”Graffitin kurkoksi” nimetty ja kansainvälisestikin tunnettu Trama (Voima 4/11) piti huhtikuussa jo oman näyttelynkin.
”Keskitymme katutaiteeseen, mutta muukin ilmaisu on meitä kiinnostavaa” sanoo Kiukas. Ja kun haastattelen häntä, onkin seinillä parhaillaan Hannaleena Heiskan ja Rauha Mäkilän näyttely.
”Keskitymme katutaiteeseen, mutta muukin ilmaisu on meitä kiinnostavaa” sanoo Kiukas. Ja kun haastattelen häntä, onkin seinillä parhaillaan Hannaleena Heiskan ja Rauha Mäkilän näyttely.
”Näyttely vaihtuvat kuukausittain, ja tarkoitus on tuoda Suomeen pari ulkomaalaistakin tekijää vuosittain. Ensi vuonna näyttelyn pitävät ruotsalainen Kaos ja myöhemmin keväällä newyorkilainen pioneeri Ghost, jo vanha äijä.”
Kiukas on varsin optimistinen tulevaisuuden suhteen ja kertoo ostajienkin jo löytäneen gallerian. Toimintaa vahvistaa kauppa, jossa myydään graffititarvikkeita.
Uusitalo hävisi kun tuhka tuuleen
Moni helsinkiläinen taiteenystävä kummasteli syyskauden alussa galleriakierroksen kaventumista, kun Galleria Uusitalo oli yllättäen hävinnyt katukuvasta.
Galleria Uusitalo edusti Helsingin B-sarjan gallerioiden kärkeä – näin ainakin voisi päätellä Helsingin galleriakenttää tutkineen Alina Mänttäri-Butlerin pro gradusta viime vuodelta.
Laman keskellä vuonna 1992 toimintansa Galleria Ullakkona aloittanut Galleria Uusitalo muutti uusiin tiloihinsa Lönnrotinkadulle vuonna 1998. Alkava uusi taantuma taisi nyt kellistää galleristin, joka vuonna 2006 hätkähdytti tuomitsemalla City-lehdessä (6/06) taiteilijavetoisten gallerioiden toiminnan: ”Niiden toiminta vääristää taidekenttää. Taiteen tekeminen on ammatti, eli millä taiteilija sitten elää, jos ei yhtään työtä myydä.”
Galleria Uusitalon paikalla myydään nykyään virolaisia huonekaluja.
Uusitalon lopettaminen tuli kaikille täytenä yllätyksenä. Valitettavasti näin kävi myös hänen taiteilijoilleen. Haastattelemani taiteilijat haluavat pysyä nimettöminä, mutta he kertovat, ettei mitään yhteydenottoja koskaan tullut. Osa taiteilijoista ihmettelee myynnissä olleiden teosten kohtaloa, osa suree menetettyä vaikkakin jo sovittua näyttelyä.
Tekniikkaa, taidetta vai visuaalista kulttuuria?
Painavat kivet
Ateneumin taidemuseo, Helsinki 14.10.2011 – 15.1.2011
Taidegrafiikan yksi suurimmista ongelmista on epäilemättä ollut sen ghettoutuminen erityiseksi ”tekniikkalajiksi” verrattuna muihin kuvataiteen tekniikoihin. Tämä vähän koomisiakin piirteitä saanut ongelma on tiedostettu jo ainakin 1970-luvulta asti, jolloin teostensa väriä ja kokoa lisänneet taidegraafikot – muun muassa tässäkin Ateneumin litografianäyttelyssä monumentaaliteoksellaan mukana oleva uranuurtaja Tapani Mikkonen – aloittivat stereotypioiden murtamisyritykset.
Stereotypiat elävät kuitenkin sitkeästi, mikä tuottaa taidegrafiikalle vähän samanlaisen seuraamusilmiön kuin maalaustaiteelle, jota pitää nykyään tehdä videon ja valokuvan kanssa flirttaillen. Muistan hyvin elävästi sen, kun edellisen kerran kävin Tallinnan grafiikkatriennaalissa ja hämmästelin sitä, miten vähän ”varsinaista” taidegrafiikkaa siellä oli tarjolla. Grafiikaksi kun voi nykyään tulkita niin monenlaisia asioita.
Tästä ”taidegrafiikan laajentuneesta kentästä” huolimatta taidegrafiikka tuntuu ainakin osin edelleenkin elävän hiljaisessa umpiossaan ja omien teknisesti määrittyneiden rajojensa sisällä. Otetaan ihan konkreettinen esimerkki. Tuntuu täysin luontevalta, että Ateneumissa järjestetään litografianäyttely, mutta kuvitelkaapa, että museo järjestäisi vaikkapa akryylimaalauksista koostuvan näyttelyn ja että taustamateriaalista saisimme lukea, että ”akryyli valmistetaan polymeroimalla metyylimetakrylaattia (C5H8O2)”.
No, nyt minä luen näyttelyn toisena kuraattorina toimineen Erkki Anttosen – toinen kuraattori on Heikki Malme – tekstistä, että ”arabikumi on kokkareina tai jauheena myytävä, veteen liukeneva kasvikumi, jota saadaan akasiapuusta”.
On pakko tunnustaa, että ajatus pelkistä litografisesti toteutetuista teoksista isossa näyttelyssä tuntui ennakkoon miltei puistattavalta. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Ensin pitää tietenkin kerrata tekniikkaa. Litografia on painomenetelmä, jonka synty on varsin käytännönläheinen. Müncheniläinen näytelmäkirjailija Alois Senefelder (1771–1834) halusi löytää huokean tavan painaa omia näytelmiään ja omin keinoin. Lukuisten erilaisten kokeilujen jälkeen hän löysi kalkkikiven. Edelleen Anttosen sanoin: ”Senefelder havaitsi, että sekä vesi että rasva imeytyivät yhtä hyvin kalkkikivilaattaan. Sen sileälle pinnalle saattoi kirjoittaa rasvaa sisältävällä värillä, ja kun kiven pinnan kasteli, vesi imeytyi muihin kuin piirrettyihin pintoihin. Koska vesi ja rasva hylkivät toisiaan, kostutetulle kivelle levitetty rasvainen painoväri tarttui vain piirrettyihin viivoihin. Painettava kuva tai teksti on siis laatan pinnan tasossa. Tästä tulee nimitys laakapaino. Senefelder itse kutsui keksimäänsä painotekniikkaa ”kemialliseksi”. Nimitystä litografia (kreik. lithos = kivi) alettiin käyttää vasta myöhemmin.”
Näyttelyä katsellessa tekniikka unohtui kuitenkin nopeasti. Painavat kivet osoittautui nimittäin miltei lumoavaksi näyttelyksi. Ei siksi, että se olisi niin hyvä taidenäyttely tai että se niin opettavaisesti ja samalla kiinnostavasti kertoisi meille siitä, mitä kaikkea teknistä litografian tekemiseen liittyy ja miten ongelmia kunakin aikana on ratkaistu. Se on toki täynnä hyvää ja kiinnostavaa taidetta, se on huolella laadittu ja taustoitettu ja sen salitekstit ovat napakan ytimekkäinä sekä informatiivisia että sopivan kokoisia.
Henri de Toulouse-Lautrec: Mademoiselle Lender, 1895.
Mutta ennen kaikkea Painavat kivet on tärkeä ja hieno näyttely laajentaessaan taidegrafiikan maailmaa muuhun aikansa visuaalisen kulttuuriin, johon se on saumattomasti liittynyt. Esimerkkinä tällaisen laajennuksen tarpeellisuudesta on vaikkapa yksi näyttelyssäkin esillä oleva merkittävä taiteen ja muun visuaalisen kulttuurin saumakohta: Henri de Toulouse-Lautrecin (1864–1901) maineikkaat kabareejulisteet, joita olemme tottuneet ihailemaan taideteoksina. Ja onhan meillä kotimainen klassikkokin: ensimmäisen suomalaisen taidelitografian tekijä Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), joka suunnitteli muiden julisteiden lisäksi myös oman klassikkojulisteensa: autoliikkeelle tehty Bil-Bol.
Aivan oma lukunsa tällä saralla on kamariherra Hjalmar Linderin keräämä mittava kokoelma ensimmäisen maailmansodan propagandajulisteita. Tärkeää on juuri se, että kyseessä on isompi kokoelma eikä vain yksittäinen esimerkki. Näin sotaan kantaaottava kuvakieli asettuu vähän laajemminkin mahdollisen analyysin kohteeksi. Mukana niin patriotismia kuin hygienian välttämättömyyttä. Tätä samaa on monin tavoin esillä myös suomalaisissa koulutauluissa, joita näyttelyssä on mukana.
Georges Dorival: Il faut vaincre la tuberculose comme le plus malfaisant des reptiles, 1918.
Joku katsoja voi lumoutua vanhoista kartoista, joiden runsas kuvakieli ja osin imaginäärinen sisältö on aika häkellyttävää. Minä uppouduin muistelemaan työskentelyäni 1980-luvulla antikvariaatissa, jolloin muun muassa ”lahdattiin” vanhoja litografioita sisältäviä kuvakirjoja, kuten vaikkapa Finland framstäldt i teckningar (1845), jotta yksittäisiä kuvia voisi myydä kehystettäväksi seinille. Vähän hävettikin moinen brutaalius, joka kuitenkin kertoo omaa kulttuurihistoriallista tarinaansa kuvien käyttötarkoituksen muuttumisesta aikojen saatossa.
Joan Miró: Ihmisiä puutarhassa, 1951.
Painavat kivet ei siis ole varsinaisesti taidenäyttely – ja hyvä niin. Itse asiassa minulle kävi pikemminkin niin, että mukana olevat taiteen mestarit – muun muassa Pablo Picasso, Joan Miró ja Henri Matisse – jäivät jopa vähän sivurooliin. Muutenkin Ateneumin taidemuseossa on viime vuosina uskallettu panostaa enemmän kulttuurihistorialliseen suuntaan, jolloin taidekin kontekstualisoituu monipuolisemmin.
Aivan mainio näyttely siis, mutta kyllä museoiden taloudellinen ahdinko alkaa olla jo hälyttävän katastrofaalista. Juuri tällaisesta näyttelystä olisi syytä saada aikaan myös mallikas julkaisu – varsinkin kun materiaali on niin monipuolista ja runsasta ja museolla olisi omastakin takaa asiantuntevia tutkijoita ja kirjoittajia. Rahapula sen tässäkin tapauksessa esti.
Jos haluaa tarkastella litografian nykyistä elämää ja elinvoimaa Suomessa, kannattaa matkustaa myös Hanasaaren ruotsalais-suomalaiseen kulttuurikeskukseen, jossa on 15.1.2012 saakka rinnakkaistapahtumana myöskin Anttosen ja Malmen kuratoima näyttely suomalaisesta nykylitografiasta. Yhteistyössä Pro Litografia ry:n kanssa järjestetyssä näyttelyssä on mukana 16 taiteilijaa.
Keskinkertaisen taiteen erinomaisuudesta
Ilona Harima
Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–19.2.2012
Timo K. Mukka
Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–12.2.2012
Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila toi vuonna 2006 museoon tullessaan mukanaan hyvän idean, jota on toteutettu jo siis viiden vuoden ajan. Museossa järjestetään kokoelmanäyttelyn yhteydessä pieniä Fokus-näyttelyitä, joissa syvennytään lähemmin johonkin kokoelmiin liittyvään teokseen, taiteilijaan tai aihepiiriin. Hyvän syyn tällaiseen toimintaan tarjoaa tietenkin tuore lisä kokoelmiin. Nyt tarjolla on peräti kaksi lahjoitusta niihin liittyvine näyttelyineen.
Nuorena kuollut Timo K. Mukka (1944–1973) on kaikkien kulttuurinharrastajien tuntema kirjailija, mutta hänellä oli myös kuvataiteellista koulutusta ja aiheeseen liittyviä ambitioita. Hän viipyi hetken aikaa Suomen Taideakatemian koulussa ollessaan vasta 16-vuotias, mutta surkeat olot ja kirjailijankutsumus veivät voiton.
Timo K. Mukka: Omakuva, 1971.
Mukka kuitenkin maalasi ja piirsi koko elämänsä ajan, mihin varmaan myös vaikutti kotona asunut ymmärrys – onhan hänen leskensä Tuula Mukka aktiivinen taiteilija edelleenkin.
Mukan perikunta on lahjoittanut Ateneumin taidemuseolle hänen kuvataiteellisen jäämistönsä. Yli sadan taideteoksen kokoelma sisältää lähinnä omakuvia ja kuvia kirjailijan lähipiiristä, muun muassa useita herkkiä tutkielmia vaimosta.
Olisi älyllisesti epärehellistä pitää Mukkaa unohdettuna kuvataiteilijanerona, vaikka hänen huikea kirjallinen uransa sellaiseen houkuttelisikin. Mukan intiimit ja lämminhenkiset teokset saattavat pikemminkin rikastaa – ja ehkä vähän puhdistaakin – kuvaa hänestä kirjailijana ja kulttuurihistoriallisena hahmona. Poikkeuksellinen kirjailijalahjakkuus sai julkisuudessa kuitenkin turhan värittyneen kohumaineen ja seksuaalimystikon leiman – varmaankin osittain tullessaan pohjoisten hullujen maailmasta, jossa tovereina olivat Kalervo Palsa ja Reidar Särestöniemi.
Osa Mukan maalauksista on varsin kömpelöä ja värimaailmaltaan onnahtelevaa jälkeä, mutta varsinkin piirustuksissaan hän tavoittaa hienosti intiimin arjen monine sävyineen.
Onkin kulttuurihistoriallisesti ensiarvoisen tärkeää, että Ateneumin taidemuseo uskaltaa näyttää saleissaan myös vähän keskinkertaisempaa taidetta. Toinen vaihtoehtohan olisi se, että kokoelmasta poimittaisiin tarvittaessa esiin pari parasta teosta, joita näyttämällä pidettäisiin yllä vain mytologiaa. Tällaisesta laajemmasta kokonaisuudesta tulee katsojallekin lämmin olo. Inhimillinen ja tavallinen korostuvat nekin kaikessa tärkeydessään.
***
Melkein samaa voisi sanoa toisesta Fokus-näyttelystä. Ilona Harima (1911–1986) on täysin unohdettu taiteilija, joka piti urallaan vain muutaman yksityisnäyttelyn. Minä en esimerkiksi ollut koskaan törmännyt edes hänen nimeensä.
Harima oli itäisiä vaikutteita imenyt pienten ja herkkien, usein eri tavoin valaistumiskokemusta kuvaavien kuvien tekijä. Hänen buddhalais-hindulainen maailmansa oli ilmeisen eklektinen, kuten myös taiteellisten vaikutteiden kirjo, mutta lopputuloksena syntyneiden pienten maalausten tunnelma on varsin intensiivinen.
Ilona Harima: Kirkastunut, 1939.
Harimaakaan ei voi hyvällä tahdollakaan pitää erityisen merkittävänä kuvataiteilijana, mutta hänen pieni tuotantonsa valottaa hyvin sitä laajempaa itämaisten vaikutteiden kirjoa, joka suomalaisessa kulttuurissa on eri aikoina ollut toisinaan muodikasta, toisinaan unohdettua, mutta joillain tahoilla kaikkina aikakausina varsin elinvoimaista.
Tätä kaikkea taustoittaa hyvin myös Kuvataiteen keskusarkiston julkaisema pieni kirja, jossa Erkki Anttonen antaa lukuohjeita Hariman esoteeriseen, okkultistiseen, hindulaiseen ja buddhalaiseen kuvakieleen. Maallikkokatsojalle usein ”vain” pelkältä satukuvitukselta näyttävät kuvat saavat näin kunnon taustoituksen, ja kuviin liittyvä, uskontojen lisäksi taas myös laajempi kulttuurihistoriallinen kokonaiskuvio täydentyy mielekkäällä tavalla. Uutuutena on myös se, että kirja on pdf:nä ilmaiseksi tarjolla kaikille kiinnostuneille näyttelyyn liittyvän verkkojulkaisun (www.fng./harima) kautta.
Denise Ziegler: Kolme aitaa
Kolme aitaa on kolme aitaa
Denise Ziegler: Kolme aitaa
Helsingin Konala, Hilapellon puisto
Viime vuoden lokakuussa helsinkiläisessä lähiöpuistossa paljastettiin Denise Zieglerin teos Kolme aitaa (2010). Kyseessä on siinä mielessä poikkeuksellisesti teos, että teoksen sisältö vastaa miltei jäännöksettä nimeään: kyseessä on kolme aitaa, jotka eivät esitä mitään muuta kuin kolmea aitaa.
Jotain aivan erityistä teoksessa silti on. Ziegler on tutkinut erilaisia aitoja ja niiden asettumista kaupunkirakenteeseen, niiden funktioita ja ulkoista olemusta. Hän on valinnut teokseensa kolme erilaista aitaa – Kallion kirjaston edustalta ”vanhanaikainen” kivistä ja ketjusta koostuva aita, vähäeleinen funkisaita Töölön Topeliuksenkadulta sekä Meilahden sairaalan 1960-luvun aita, jossa on myös ajalleen tyypillistä teräsverkkoa – ja siirtänyt ne eräänlaisina replicoina aivan uudenlaisen paikkaan. Voisi siis jopa sanoa, että tietyssä mielessä Kolme aitaa on ankaraa näköistaidetta.
Jotain aivan erityistä teoksessa silti on. Ziegler on tutkinut erilaisia aitoja ja niiden asettumista kaupunkirakenteeseen, niiden funktioita ja ulkoista olemusta. Hän on valinnut teokseensa kolme erilaista aitaa – Kallion kirjaston edustalta ”vanhanaikainen” kivistä ja ketjusta koostuva aita, vähäeleinen funkisaita Töölön Topeliuksenkadulta sekä Meilahden sairaalan 1960-luvun aita, jossa on myös ajalleen tyypillistä teräsverkkoa – ja siirtänyt ne eräänlaisina replicoina aivan uudenlaisen paikkaan. Voisi siis jopa sanoa, että tietyssä mielessä Kolme aitaa on ankaraa näköistaidetta.
Tämän vuoden helmikuussa Ympäristötaiteen säätiö nimesi Kolme aitaa Vuoden ympäristötaideteokseksi. Aidanpätkät olivat näin muuttuneet jopa veistotaiteeksi: ”Ilmaisultaan yksinkertaiset, keskenään erilaiset aidat eivät dominoi tilaa, ne voi myös kokea erikseen veistoksellisina elementteinä.” Oleellisempaa kuitenkin oli epäilemättä se, miten ne ”vapaasti tilassa, ilman aidalle kuuluvaa rajaamisen tai estämisen tehtävää myös herättävät kysymyksiä”.
Vailla erityistä symbolisisältöä Zieglerin teos herättääkin yllättävän monenlaisia kysymyksiä: miltä aita näyttää missäkin ympäristössä, miltä aita näyttää ikään kuin sellaisenaan, miten aita synnyttää paikan hengen ja voiko se sen ylipäänsä tehdä, mikä on aidan paikka eli miltä aita näyttää ”väärässä” ympäristössä?
Mitä kaikkea vaatimaton aidanpätkä voikaan laukaista! Retkikumppanini ryhtyi muistelemaan lapsuuttaan ja yksinäistä keinumista ja tasapainottelua Kallion kirjaston edustan aidan ketjulla ja minä ryhdyin heti kuvittelemaan sitä konalalaislasta, joka aikuisena muuttaa Kallioon ja tunnistaa yllättäen lapsuutensa lähiön pulkkamäen huippua koristaneen aidan keskellä kantakaupunkia. Näin varsin yksinkertainen teos kykenee hauskalla tavalla sitomaan kaupungin henkisen ilmapiirin säikeitä tiiviimmäksi.
Mitä kaikkea vaatimaton aidanpätkä voikaan laukaista! Retkikumppanini ryhtyi muistelemaan lapsuuttaan ja yksinäistä keinumista ja tasapainottelua Kallion kirjaston edustan aidan ketjulla ja minä ryhdyin heti kuvittelemaan sitä konalalaislasta, joka aikuisena muuttaa Kallioon ja tunnistaa yllättäen lapsuutensa lähiön pulkkamäen huippua koristaneen aidan keskellä kantakaupunkia. Näin varsin yksinkertainen teos kykenee hauskalla tavalla sitomaan kaupungin henkisen ilmapiirin säikeitä tiiviimmäksi.
Ja mitä minulle tapahtui? Teos muuttui jopa toiminnalliseksi, koska lähdin välittömästi retkelle Töölöön ja Kallioon tutkimaan alkuperäisiä aitoja. Ja arvatkaapa, tulenko tarkastelemaan Helsinkiä vähintäänkin seuraavat pari viikkoa aivan uudella virityksellä. Missä minkäkinlaisia aitoja oikein onkaan? Ja mitä kaikkea ne voivat kertoa?
