Julkaistua 801 & 802 & 803 & Näyttelykuvia 1047 & 1048 & 1049: Örkkinsä kullakin & Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta & Tomaattiuden vakavuudesta

Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa. Ensin hilloan tänne kaiken tässä välillä julkaisemani. Aloitan Galleria Ortonin taiteilijaesittelyistä, joita on jäänyt väliin kaikkineen kuusi. Tässä kolme ensimmäistä taiteilijaa – marraskuusta tammikuuhun: Markku Arantila (s. 1960), Pertti Kekarainen (s. 1965) ja Tiitus Petäjäniemi (s. 1983)

Örkkinsä kullakin

Taiteilijoita on tapana luokitella monin tavoin. Toisinaan esimerkiksi puhutaan erikseen ”värimaalareista”, vaikka kaikki maalarit käyttävät väriä. Tarkkaa määritelmää ilmaisulle ei ole, mutta lähtökohta lienee se, että värimaalarille juuri väri on se keskeinen asia maalauksessa. Liittyy tähän vähän arvottamistakin: vain erityisen onnistuneita väriin keskittyneitä taidemaalareita tavataan kutsua värimaalareiksi.

Pakanamaan kartta, 2016, akvarelli.

Vesiväreillä työskentelevä taidemaalari Markku Arantila (s. 1960) puhuu omasta työskentelystään ”fantasiamaalauksena”. Hän on siis ehkä fantasiamaalari. Ainakin hän on keskittynyt fantasiaan. Termi tulee antiikin kreikasta ja tarkoittaa ”näkyväksi tekemistä”. Nykyään fantasia liitetään lajina usein populaarikulttuuriin, yliluonnollisiin asioihin ja scifiin. Usein se on kuvittamista. Arantila ei kuvita populaarikulttuurille tyypillisiä asioita vaan tekee näkyväksi omaa mielikuvitusmaailmaansa.

Arantilan mielikuvitusmaailma on varsin lapsekas. Kun tarkemmin asiaa mietimme ja kun uskallamme päästää oman mielikuvituksemme irti, huomaamme, että varsin lapsekasta se tuppaa meillä kaikilla olemaan. Emme kuitenkaan usein uskalla päästää mielikuvitustamme irti – ainakaan julkisesti. Suljemme helposti portin, joka johtaisi fantasian lähteille. Onneksemme Arantila ei ole tehnyt näin: ”Maalaukseni näyttävät lapsekkailta, koska lapsuudessa on portti minun mielikuvitukseeni, ja olen siitä asiasta hyvilläni. Sama portti avaa tien komiikkaan.”

Jättiläiset, 2016, akvarelli.

Vaikka Arantilan maalaukset olisivatkin hänen henkilökohtaisen fantasiamaailman maisemia ja seikkailuita, ei niitä ole sivullisenkaan vaikea katsoa. Niihin on helppo samastua, koska meillä kaikilla sisäistä maailmaamme hallitsevat hyvinkin samankaltaiset hahmot, vaikka kunkin örkeillä olisikin erilaisia erisnimiä. Tämän Arantilakin tietää: ”Maalaus kertoo minulle samalla myös sen, mikä on suhteeni siihen sisäiseen maailmaan, jonka olemassaoloon uskon, ja joka haluaa arkielämässä pysytellä kätkettynä. Sisäinen maailmani ilmaisee itsensä jokseenkin yleisinä symboleina, jotka ovat kenen tahansa nimettävissä. Samalla kun symbolini ovat aitoja ja henkilökohtaisia, ne ovat yllättävänkin epäpersoonallisia. Ihmisten mielten prosessit ovat sukulaisia, samankaltaisia mutta eivät samoja.”

Samalla kun Arantila tekee näkyväksi omaa salattua maailmaansa, hän antaa katsojalle mahdollisuuden upota omaansa, rohkaisee sen esiintuloa. Arantilan maalausten kanssa on kenen tahansa hedelmällistä ja yllättävänkin helppoa käydä vuoropuhelua. Kunhan vain uskaltaa samastua ja vertailla. Örkkinsä kullakin – mutta kaikilla niitä on.

Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta

Valokuvataide on hakenut paikkaansa taiteen kentällä monin keinoin. Jossain vaiheessa se yritti irtautua dokumentaarisuudesta ja totuusarvosta ollakseen jotain enemmän kuin pelkkä ”otettu” kuva – siis tehtyä taidetta. Viime vuosina on myös puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta”. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemat ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman ratkaisut. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat maalauksia. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa kuva kovia kokeneen varastorakennuksen seinästä, jonka sopivasti rajatussa pinnassa on helppo nähdä abstraktin maalauksen ainekset. 

TILA (Spatial changes 51), 2016, Archival pigment print, Diasec.

Kun näin jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Pertti Kekaraisen (s. 1965) Tila-sarjan avanneita kuvia, törmäsin samalla häneen itseensä teostensa äärellä. Totesin sen suuremmin miettimättä: ”Hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia.” Kekarainen vastasi: ”Älä unohda, että minulla on alun perin taidemaalarin ja kuvanveistäjän koulutus.”

Mutta ei Kekarainen kuvissaan varmaankaan maalauksellisuutta tavoittele. Ei hän pyri siihen, että hänen kuvansa muistuttaisivat hollantilaisen taidemaalari Piet Mondrianin (1872–1944) maalauksia. Oletan, että hänen tavoitteensa kuitenkin muistuttavat jollain tavoin Mondrianin tavoitteita: pyrkiä eri tavoin ja teknisin ratkaisuin kiinni niihin asioihin, joita kuvan takana on. On kuitenkin muistettava, että Mondrian oli teosofi, mitä Kekarainen ei varmaankaan ole. Kekarainen ei kuitenkaan todennäköisesti vastustaisi näitä Mondrianin sanoja: ”Kun aine, materia, vähitellen tulee tarpeettomaksi, niin samoin käy aineellisen maailman esittämiselle kuvina. Saavutamme tason, jolla voimme taideteoksessa tuoda esille todellisuuden muita ominaisuuksia, kuten niitä lainalaisuuksia, joiden voimasta aine pysyy koossa. Nämä ovat suuria, yleispäteviä ja muuttumattomia totuuksia.”

TILA (spatial changes 33).

Kekarainen kuitenkin poikkeaa ratkaisevasti Mondrianista yhdessä suhteessa: en oleta hänen etsivän muuttumatonta totuutta vaan nimenomaan muuttuvaa totuutta. Kekaraisen keskeinen teema on ehkä tila ja sen problematiikka – monessakin suhteessa aina fyysisestä tilasta mielentilaan – erilaisine muuttujineen, mutta aiheena on yhtä vahvasti itse katsomiskokemus, jolla jo pelkästään modernin taiteen myötä on oma katsetta ohjaava historiansa. Tätäkään Kekarainen ei pelkästään kuvaa vaan tuo mukanaan erilaisia häiriötekijöitä: kohinaa, katkoksia, epäloogisuutta – siis sitä vieraannuttamista, joka myös taiteen tehokeinona on tuttu. Kaikki tämä tekee katsomisen vaikeammaksi, ja juuri niin pitää ollakin. Ihmisen on syytä vieraannuttamisen pitkittämän ajatuksenlennon myötä miettiä sitä, mitä hän näkee ja miten hän näkee. Suurten asioiden äärellä tässäkin ollaan – venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (1828–1910) sanoin: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”

Jotenkin näin haluaisin tarkastella Kekaraisen kuvia, joiden pintatason viileä analyyttisyys muuntuu kuitenkin myös oudoksi poetiikaksi, joten voisi niitä perustellusti sanoa kauniiksikin.

Tomaattiuden vakavuudesta

Tiitus Petäjäniemi (s. 1983) on ahkera maalari. Hänen ilmaisurekisterinsä on myös laaja, eikä hän tunnu kokevan esimerkiksi abstraktin ja esittävän kuvan välillä kovinkaan häiritsevää jännitettä. Hän liikkuu vaivattomasti erilaisten kuva-aiheiden välillä eikä tunnu piittaavan lajityypeistä.

Petäjäniemen maalaukset tuntuvat muuttuvan kerronnallisiksi vasta töiden nimeämisen jälkeen, mutta niiden syntyhistoriassa ei taida kerronallisuutta juurikaan olla. Uskallankin kutsua häntä ensisijaisesti värimaalariksi, vaikka hänen näyttelynsä eivät siihen perinteisessä mielessä antaisikaan oikeutta. Hän ei selvästikään syvennä ja tihennä väriajatteluaan, niin kuin jotkut modernismin mestarit, vaan pikemminkin antaa mielikuvituksensa tarjota vapaasti aineksia uusille kokeiluille. Hän ei siis maalaa tiukasti taiteellisten konventioiden suurten tarinoiden kontekstissa vaan suhtautuu perinteeseen ja itse pigmenttien maailmaan ikään kuin Pelle Pelottoman menetelmin. Hän etsii ja löytää itse eikä oikeuta tekemistään suurten edeltäjiensä esimerkkien kautta. Näin ollen uskaltaisin luokitella hänet metamodernistiksi. Olen vasta viime oppinut tämän taidemaailmassa viime vuosina käyttöön tulleen uuden ismi-ilmaisun – jotkut puhuvat samaan asiaan viitaten ’uusvilpittömyydestä’. Suhtauduin termiin ensin lievällä skeptisyydellä, mutta Petäjäniemen tuotantoa pohtiessani olen päätynyt siihen, että juuri Petäjäniemi taitaa olla metamodernisti par excellence. Hänellä on nimittäin harvinaisen suora, avoin, utelias ja kyselevä suhtautuminen tekemiseensä, mutta hänen kokeilunsa eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan hän tuntuu myös paneutuvan niihin – muun muassa erilaisten pigmenttien käyttäytyminen –  ammattitaiteilijan vakavuudella ja epäilemättä taiteen lähihistoriaa tuntien, onhan hän myös taiteilijan poika.

Suuri tomaatti, 2016, akryyli kankaalle ja LED-valo.

Petäjäniemeltä puuttuu kokonaan postmodernille tyypillinen ironia, mutta tämä ei tarkoita huumorin puutetta. Huumori astuu mukaan kuvaan, kun hän nimeää töitään – antaen niille samalla kokonaan uuden tulkintakehikon. Hän on myös varsin tietoinen tästä ulottuvuudesta: ”Nimeämällä pystyn luomaan merkityksen abstraktillekin muodolle. Ja tämä annettu merkitys koskettaa katsojaa emotionaalisella tasolla eri tavalla kuin pelkkä abstrakti muoto.” Nimiään hän antaa naivistista huumoria mustuttavalla tavalla: suuri punainen muoto saattaa saada nimekseen Suuri tomaatti. Käyristyvä ruskea muoto voi vastaavasti olla ’makkara’. Nähtyäni Petäjäniemen töitä paljon ja luettuani teosten nimiä huomaan, että minua myhäilyttää jatkuvasti, vaikka niissä ei mitään varsinaista vitsiä olisikaan. Niissä on selittämätöntä deadpan-huumoria, joka saa minut nimittämään Petäjäniemeä Suomen taidemaailman teosten nimeämisen Buster Keatoniksi.

Ankka myrskyssä, 2016.

Värien lisäksi Petäjäniemen maalauksissa on mukana aina eksistenssi ja pohjimmiltaan tunne. Näin Petäjäniemi itse: ”Maalaus on ajattelun väline, pinta, joka keskustelee kanssani. Asetan väriä pinnalle ja katson mitä tuo jälki minussa herättää, lisään toisen kerroksen, ja tuo tunne tai asia muuttuu muuksi. Toistan tätä liikettä ja reflektoin. Lopulta maalaus tuo näkyväksi ajatuksia, joita en aloittaessani tiennyt ajattelevani.”

Kaikki tämä on myös mahdollista katsojalle. Nimet vain lisäävät tunnekirjoa. Pitääkö tuon tomaatin tomaattiuteen suhtautua vakavasti? Ja jos näin on, niin millä tavoin? Aika vinkeä tunne.

Näyttelykuvia 949 & 950 & 951 & 952 & Luettua 134: Lisää rästejä

Jatkan tammikuun rästien purkua.
16.1. kävin Galleria Sculptorissa Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) näyttelyssä Urkonzert (31.12.–18.1.):

Andersson itse tarjosi aika laajan tarttumapinnan: "Urkonzert on kokoelma teoksia, jotka ylistävät ihmiskunnan toivottomalta tuntuvaa yritystä luoda kauneutta ja tarkoitusta geometriasta ja luonnon näennäisestä kaaoksesta, maailmassa joka on täynnä epävarmuutta ja väkivaltaa. Samalla näyttely on henkilökohtainen mietiskely suhteestani omaan isääni, merikapteeniin, ja omasta roolistani esikuvana omalle pojalleni. Mitä olen saanut ja mitä annan eteenpäin?"
Andersson oli käyttänyt hauskasti lapsuutensa sota-aiheisia piirustuksia. Kolmiosainen, näyttelyn nimen antanut teos piti mukanaan myös äänen. Äänimaailman oli luonut chicagolainen äänitaiteilija Shawn Decker (s. ?), jonka kanssa Andersson on ennenkin tehnyt yhteistyötä.
En oikein saanut tematiikkoja natsaamaan toisiinsa, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. "Näennäinen kaaos" oli kuitenkin hauska. Itse Urkonzert olisi kuitenkin ehkä kaivannut hiljaisemman ja meditatiivisemman ylöspanon. Ehkä sen olisi pitänyt olla alleviivattumin yksin.

  

***

17.1. huomasin olevani henkisesti laiska. Talomme siirtolavalla oli tarjolla Eyvind Johnsonin historiallinen romaani Hänen armonsa aika (1962):

Jostain käsittämättömästä syystä en ottanut kirjaa mukaani. En ole koskaan lukenut sitä. Nyttemmin kadun, koska se taitaakin olla ihan kiinnostava. Lava vietiin kuitenkin jo pois. 
Samana päivänä olin kuitenkin henkisesti ahkerakin. Menin käymään Punavuoren Ahvenessa, jossa valokuvaaja Jyrki Komulainen (s. ?) esitteli työskentelynsä taidehistoriallisia taustoja – muun muassa Bernd (1931–2007) ja Hilla Becherin (s. 1934) sarjallisuudelle rakentuvaa työskentelytapaa. Myös Berndin oppilas Thomas Struth (s. 1954) on tuonut innoitusta Komulaisen työskentelyyn. 

Sympaattinen ja informatiivinen tilaisuus. Suuren koon palkkikameraa käyttävä Komulainen on henkinen sukulaiseni, joka on seikkailut postkommunistisessa Virossa kuvaamassa muun muassa arkkitehtuuria, kuoroja ja runoilijoita. Nyt hän on julkaissut aiheesta kirjan Restauration – Reconstruction. Tunnistin melkein kaikki paikat omilta seikkailuretkiltäni, jopa yksittäisiä taloja, joissa olin kiinnittänyt huomiotani samoihin asioihin kuin Komulainenkin. 

Oma nostalgiani vie tietenkin arvostelukykyäni, mutta kirja on sekä hieno dokumentti että haikeapitoinen kurkistusluukku muistin ja historian syövereihin. Tosin minä olisin jättänyt ihmiset – kuorokuviakin on vain kolme – kokonaan pois ja keskittynyt vain arkkitehtuuriin. Olisi ollut fokusoituna paljon voimakkaampi.

Komulaisella on parhaillaan Tuglas-seuran näyttelytilassa näyttely Kirjailijakuvia (12.1.–20.2.), joten sinne vain. Itse en ole vielä ehtinyt, mutta pyhä aoikomus on.

***

18.1. kävin kolmessa näyttelyssä. Aloitin Kluuvin galleriasta, jossa oli Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttely (31.12.–18.2.). Näin itse taiteilija: "Kluuvin gallerian näyttelyni palaa siis kohtaamisiin elokuvan ja ihmisten kanssa. Teokset sivuavat tavalla tai toisella niitä hiljaisia impulsseja, jotka ovat vaikuttaneet työskentelyni taustalla yli kolmekymmentä vuotta ja olleet myös tikapuina tutkimukseen." Lapsuuden elokuva Singin' in the Rain (1952) tekee kunnia Gene Kellylle ja Debbie Reynoldsille: 

Tässä Siukosen lempeän humoristinen muistuma:

Liekö alfa ja oomega? Vakavampia keskustelukumppaneita hänellä on historiastaan kolme: John Cage (1912–1992), Laurie Anderson (s. 1947) ja Vladimir Tatlin (1885–1953).

Kohteena Laurie Anderson.

Pieniä muistoesineitä, henkilökohtaisia muistoja. Vähän hassua nostalgiaa, mutta samalla aitoa kuvaa prosessista, siitä miten taiteilijan ongelmanasettelu ja ajattelu kehittyy. Minua kosketti eniten Tatlin, jonka kanssa Siukonen on käynyt keskustelua vuosia – ehkä juuri siksi, että se ei ole ollut henkilökohtaista keskustelua, jota leimaa aina tietty satunnaisuus. Pieni huone oli omistettu Tatlinin kontrareliefiteemalle:

Tämä jälkipolville säilymätön teos on ollut lukuisten tutkimusten ja rekonstruktioyritysten kohde, mitä Siukonen tuo esiin. En oikein ymmärtänyt, miten Siukosen oma vanerille printattu versio "vapauttaa sen fyysisen taustansa rajoituksista", mutta samapa tuo. Ei Tatlinkaan oppinut ihmisvoimin lentämään. 

Hyvä mieli jäi.

***

Markku Arantila (s. 1960) oli esillä Galleria Huudon Jätkä 1:ssä näyttelyllään Näyttämö (3.1.–18.1.). Lähtökohta oli hauska: "Minun maalauksissani – näin ajattelen – ollaan vanhanajan seurojentalon näyttämöllä, huojuvat kulissit ovat pahvia ja aseteltu miten sattuu, näytelmä sujuu takellellen ja juonikin on sekava. Ei ole aina selvää kuka kuuluu näytelmään ja kuka seisoskelee näyttämöllä muuten vain. Yleensä tosielämässäkin asiat tapahtuvat juuri niin."

Ja muut seinät olivat sitten täynnä Arantilan mielikuvituskavereita. Hyvä jännite ja rakenne esillepanossa. On toki huomautettava, että siinä missä Arantila on akvarelleissaan äärimmäisen herkkä ja tarkka, on hän isompaa sutia ja maalia käyttäessään välillä vähän huolimattomampi. Mutta haitanneeko tuo niin kauheasti? Hänen fantasiamaailmansa on ihan omansalainen ja aina yhtä hauska.

***

Jätkä 2:ssa esiintyi Eija Hirvonen (s. ?) näyttelyllään Bonfire (3.1.–18.1.). Tässä taustaa: "Galleriatilaan rakentamani teos on saanut alkunsa leiritulilla saksalaisessa maalaiskylässä, Wiepersdorfissa. Työskentelin siellä taiteilijaresidenssissä neljän kuukauden ajan syksyllä 2014." Ja tässä intentiota: Huuto-galleriassa esillä oleva teokseni Bonfire lähestyy tulen ja palamisen ideaa henkilökohtaisilla muistiinpanoilla kohtaamisesta tulen äärellä ja toisaalta havannoi galleriatilaa ja maailmaa muutoksen näkökulmasta."

En tiedä, oliko väsymyksellä oma osansa, mutta itse toteutus ja esillepano tuhosivat kaiken fiiliksen:

Halpa ja huolimaton, toimistomainen esillepano oli karmea:

En siis päässyt Hirvosen nuotiomaailmaan lainkaan mukaan. Sorry. Ehkä jotain jäi hiffaamatta, enkä osannut kaivaa sitä esiin.

Näyttelykuvia 658 & 659 & 660 & 661 & Luettua 111 & 112 Katutaidetta 65: Normaalisunnuntai

Viime sunnuntaina tein normaliin tapaan taas pienen kierroksen. Aloitin Galleria Sculptorista, jossa oli Paavo Paunun (s. 1965) näyttely (30.3.–15.4.):

Paunulla on aina ollut vaikeuksia pitäytyä pelkässä kankaassa, kun hän maalaa. Ennen hänen maalauksensa levisivät hauskalla tavalla eräänlaisiksi tilallisiksi näyttämöiksi, mutta nyt hän on vapauttanut itsessään asuvan pienen veistäjän kokonaan. Sculptor oli siis täynnä veistoksia. 

Martta Heikkilä kirjoittaa tiedotteessa kauniisti: "Paunun kuvat heijastavat kokemusten ainutkertaisuutta ja ihmisen suhdetta maailman tuntemattomiin ulottuvuuksiin: luontoon, mielen syvyyksiin, taiteilijan ja katsojan mielikuviin."

Joutopuuhun veistetyissä figuureissa piisasi ihmeteltävää:

Paunu on yhtäaikaisesti sekä taidokas että pikkupoikamaisen suora ja naiivi, mikä sopii tällaisiisn teoksiin mainiosti. Varmuuden ja ihmettelyn tuottama yhteisjälki oli vallan hienoa. Katsojakin sai hämmästellä taiteen maailmaa ja taiteen kautta laajemminkin ihmisten jakamaa maailmaa. Tuli oikein hyvä olo.

***

Vähän samanlainen tunne tuli Markku Arantilan (s. 1960) näyttelyssä Alaskalan kuuma kesä (28.3.–15.4.) tm-galleriassa. Arantilan akvarellit ovat nekin sekä taidokkaista että tosi lapsellisia – siis hyvällä tavalla. Arantila luo kerronnalista ja vähän absurdia maailmaa, jossa mennään unen ja valveen sekoituksessa väliin varsin huikeisiin sfääreihin. Teoksissa on myös paljon kuvallista tarttumapintaa – ja myös luettavaa:

Itse asiassa tämänkin tarinan pitäisi ilmestyä kirjana. Mutta kuka loisi meille sellaiset markkinat, että tällaisia kirjoja myös kannattaisi tehdä?

Sen verran voisin kuitenkin antaa sapiskaa taiteilijalle, että kahdentoista samankokoisen akvarellin ripustaminen riviin ei ehkä ollut ihan riittävää – jotain pikku jippoa tai rytmiä olisi voinut kehitellä. 

Vaan hyvä mieli jäi näistäkin kuvista:

Alaskalan kuuma kesä, 2011.

***

Galleria Amassa on Nanna Hännisen (s. 1973) näyttely Plants/Objects/Trees/People/PAINT (31.3.–22.4.). Hänninen kuvaa, maalaa ja kuvaa uudelleen, enkä kyllä oikein ymmärrä miksi. Hänen maalausjälkensä ei ole erityisen kiinnostavaa, eikä valokuvan viimeaikainen trendikäs "maalauksellisuus" tästä miksikään muutu – jää vain päälleliimatuksi:

Central Park I, 2011.

Sovitaan vaikka niin, että minä en saa otetta.

***

Hännisen kanssa hieman samanlaista tekniikkaa käyttää newyorkilainen katutaiteen konkari Ghost (s. 1964), joka esiintyy Make Your Mark Galleryssä näyttelyllään Then and now (6.4.–29.4.):

Tämä vanhan koulun konkari, joka maalasi 1980-luvulla New Yorkin metrovaunuja on osassa töistään käyttänyt pohjana kuvia 1980-luvulla maalaamistaan metrovaunuista ja laittanut päälle uutta. Näin syntyvä kerroksellisuus on ihan kiinnostavaa, ja kertoo myös katutaiteen muutoksista. Toki Ghostillakin on näiden maalareiden tavoin taipumus rankkaan maneeriin, mutta lajilla kuin lajilla on omat kirjoittamattomat sääntöjärjestelmänsä. 

Jos haluaa tutustua erään lajityypin aineksiin, on siihen siis nyt mahdollisuus:

Ja minähän innostuin ostamaan vielä galleriasta halvalla Ghostin urasta kertovan kirjan:

Ket: Ghost – RIS Crew. From Here to Fame Publishng 2010.

Tämän lajityypin kirjoilla on taipumus tehdä kohteestaan aina vähän liian suuri mestari, uniikki ja voimakkaasti muista erottuva. Mutta jos genre on outo ja jos haluaa hyvän kuvan yhden kokeneen graffitintekijän urasta, tämä on mainio pieni kirja. Kentän rakenne ja jännitteet sekä alan yleisempikin kulttuurihistoria aukenee hyvin, ja duunejakin on sitten parempi tarkastella.

***

Ja luin minä sitten vielä Petri Hytösen (s. 1963) näyttelyn yhteydessä julkaistun tabloidin, jonka löysin hautautuneena yöpöydälleni:

Hytösen näyttely oli mainio, ja niin oli tämä kaunokirjallisia ambitioita osoittava tekstivalikoimakin. Siinä hän avaa väliin absurdia ja väliin yhteiskuntakriittistä kuvamaailmaansa. Hytönen ei turhista älyllisyyden vaatimuksista piittaa, ja tekstin raikkaus on siksi huomattavaa – jos kohta yhteiskuntakritiikki voisi olla vähän jäsentyneempää (enkä nyt ihan tarkoita ihan sitä, mitä Matti Apunen vaatii Palefacelta). Toki on sanottava, ettei Hytönen tällä vielä Sofi Oksaseksi nouse. Hytösellä on sen verran ITE-meininkiä, että viimeistely jää vajaaksi. Hieman hiontaa (mahdollisesti kustannustoimittamista tai ateljeekritiikkiä), niin tästähän uutta uraa urkenee.

Hei, mitä on olla vapaa?

Vapaassa Taidekoulussa arkikin on kiehtovaa.

Perjantaina 9.4. vietin aamupäivän Vapaassa Taidekoulussa. Syy vierailuun oli se, että minua pyydettiin kirjoittamaan lehdistötiedote koulun loputyönäyttelyyn toukokuussa sekä myös avaamaan kyseinen näyttely. Kävin työhuoneissa, juttelin kaikkien neloskurssilaisten kanssa ja katselin heidän töitään. Tämän haluan tuoda esiin siksi, että koen työhuoneilla viettämäni ajan yhdeksi keskeisimmistä tavoista, joilla olen oppinut ymmärtämään taiteen tekemisen prosesseja. Nytkin sain oppilailta vaikka kuinka monta innostavaa ajatusta, jotka tulevat taatusti pullahtamaan esiin jossain uudessa hedelmällisessä yhteydessä. Näin on käynyt koko urani ajan. 

On myös mainittava, että koulussa tuntui tällä hetkellä vallitsevan varsin innostunut maalaamiseen kannustava henki, ja siksi onkin surullista, että koulu elää samalla myös melkoisessa säästöpaineessa. Tämä tuli selväksi illalla, jonka vietin jälleen samassa paikassa, sillä kuulun koulun kannatusyhdistykseen, ja meillä oli kokous. Oli hauska vaihtaa kokouksen jälkeen ajatuksia taiteesta muun muassa Markku Arantilan, Carolus Enckellin, Pekka Hepoluhdan, Timo Setälän, Pertti Summan ja Reijo Viljasen kanssa. Puhuimme myös paljon kirjoista – minut valittiinkin kokouksessa perustettuun uuteen julkaisuneuvostoon. Täytyy siis yrittää aktivoitua, jotta koulun hieno julkaisutoiminta saataisiin kukoistamaan uudelleen. Helppoa se ei tule olemaan.