16.1. kävin Galleria Sculptorissa Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) näyttelyssä Urkonzert (31.12.–18.1.):
Andersson itse tarjosi aika laajan tarttumapinnan: "Urkonzert on kokoelma teoksia, jotka ylistävät ihmiskunnan toivottomalta tuntuvaa yritystä luoda kauneutta ja tarkoitusta geometriasta ja luonnon näennäisestä kaaoksesta, maailmassa joka on täynnä epävarmuutta ja väkivaltaa. Samalla näyttely on henkilökohtainen mietiskely suhteestani omaan isääni, merikapteeniin, ja omasta roolistani esikuvana omalle pojalleni. Mitä olen saanut ja mitä annan eteenpäin?"
Andersson oli käyttänyt hauskasti lapsuutensa sota-aiheisia piirustuksia. Kolmiosainen, näyttelyn nimen antanut teos piti mukanaan myös äänen. Äänimaailman oli luonut chicagolainen äänitaiteilija Shawn Decker (s. ?), jonka kanssa Andersson on ennenkin tehnyt yhteistyötä.
En oikein saanut tematiikkoja natsaamaan toisiinsa, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. "Näennäinen kaaos" oli kuitenkin hauska. Itse Urkonzert olisi kuitenkin ehkä kaivannut hiljaisemman ja meditatiivisemman ylöspanon. Ehkä sen olisi pitänyt olla alleviivattumin yksin.
***
17.1. huomasin olevani henkisesti laiska. Talomme siirtolavalla oli tarjolla Eyvind Johnsonin historiallinen romaani Hänen armonsa aika (1962):
Jostain käsittämättömästä syystä en ottanut kirjaa mukaani. En ole koskaan lukenut sitä. Nyttemmin kadun, koska se taitaakin olla ihan kiinnostava. Lava vietiin kuitenkin jo pois.
Samana päivänä olin kuitenkin henkisesti ahkerakin. Menin käymään Punavuoren Ahvenessa, jossa valokuvaaja Jyrki Komulainen (s. ?) esitteli työskentelynsä taidehistoriallisia taustoja – muun muassa Bernd (1931–2007) ja Hilla Becherin (s. 1934) sarjallisuudelle rakentuvaa työskentelytapaa. Myös Berndin oppilas Thomas Struth (s. 1954) on tuonut innoitusta Komulaisen työskentelyyn.
Sympaattinen ja informatiivinen tilaisuus. Suuren koon palkkikameraa käyttävä Komulainen on henkinen sukulaiseni, joka on seikkailut postkommunistisessa Virossa kuvaamassa muun muassa arkkitehtuuria, kuoroja ja runoilijoita. Nyt hän on julkaissut aiheesta kirjan Restauration – Reconstruction. Tunnistin melkein kaikki paikat omilta seikkailuretkiltäni, jopa yksittäisiä taloja, joissa olin kiinnittänyt huomiotani samoihin asioihin kuin Komulainenkin.
Oma nostalgiani vie tietenkin arvostelukykyäni, mutta kirja on sekä hieno dokumentti että haikeapitoinen kurkistusluukku muistin ja historian syövereihin. Tosin minä olisin jättänyt ihmiset – kuorokuviakin on vain kolme – kokonaan pois ja keskittynyt vain arkkitehtuuriin. Olisi ollut fokusoituna paljon voimakkaampi.
Komulaisella on parhaillaan Tuglas-seuran näyttelytilassa näyttely Kirjailijakuvia (12.1.–20.2.), joten sinne vain. Itse en ole vielä ehtinyt, mutta pyhä aoikomus on.
***
18.1. kävin kolmessa näyttelyssä. Aloitin Kluuvin galleriasta, jossa oli Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttely (31.12.–18.2.). Näin itse taiteilija: "Kluuvin gallerian näyttelyni palaa siis kohtaamisiin elokuvan ja ihmisten kanssa. Teokset sivuavat tavalla tai toisella niitä hiljaisia impulsseja, jotka ovat vaikuttaneet työskentelyni taustalla yli kolmekymmentä vuotta ja olleet myös tikapuina tutkimukseen." Lapsuuden elokuva Singin' in the Rain (1952) tekee kunnia Gene Kellylle ja Debbie Reynoldsille:
Tässä Siukosen lempeän humoristinen muistuma:
Liekö alfa ja oomega? Vakavampia keskustelukumppaneita hänellä on historiastaan kolme: John Cage (1912–1992), Laurie Anderson (s. 1947) ja Vladimir Tatlin (1885–1953).
Kohteena Laurie Anderson.
Pieniä muistoesineitä, henkilökohtaisia muistoja. Vähän hassua nostalgiaa, mutta samalla aitoa kuvaa prosessista, siitä miten taiteilijan ongelmanasettelu ja ajattelu kehittyy. Minua kosketti eniten Tatlin, jonka kanssa Siukonen on käynyt keskustelua vuosia – ehkä juuri siksi, että se ei ole ollut henkilökohtaista keskustelua, jota leimaa aina tietty satunnaisuus. Pieni huone oli omistettu Tatlinin kontrareliefiteemalle:
Tämä jälkipolville säilymätön teos on ollut lukuisten tutkimusten ja rekonstruktioyritysten kohde, mitä Siukonen tuo esiin. En oikein ymmärtänyt, miten Siukosen oma vanerille printattu versio "vapauttaa sen fyysisen taustansa rajoituksista", mutta samapa tuo. Ei Tatlinkaan oppinut ihmisvoimin lentämään.
Hyvä mieli jäi.
***
Markku Arantila (s. 1960) oli esillä Galleria Huudon Jätkä 1:ssä näyttelyllään Näyttämö (3.1.–18.1.). Lähtökohta oli hauska: "Minun maalauksissani – näin ajattelen – ollaan vanhanajan seurojentalon
näyttämöllä, huojuvat kulissit ovat pahvia ja aseteltu miten sattuu,
näytelmä sujuu takellellen ja juonikin on sekava. Ei ole aina selvää
kuka kuuluu näytelmään ja kuka seisoskelee näyttämöllä muuten vain.
Yleensä tosielämässäkin asiat tapahtuvat juuri niin."
Ja muut seinät olivat sitten täynnä Arantilan mielikuvituskavereita. Hyvä jännite ja rakenne esillepanossa. On toki huomautettava, että siinä missä Arantila on akvarelleissaan äärimmäisen herkkä ja tarkka, on hän isompaa sutia ja maalia käyttäessään välillä vähän huolimattomampi. Mutta haitanneeko tuo niin kauheasti? Hänen fantasiamaailmansa on ihan omansalainen ja aina yhtä hauska.
***
Jätkä 2:ssa esiintyi Eija Hirvonen (s. ?) näyttelyllään Bonfire (3.1.–18.1.). Tässä taustaa: "Galleriatilaan rakentamani teos on saanut alkunsa leiritulilla
saksalaisessa maalaiskylässä, Wiepersdorfissa. Työskentelin siellä
taiteilijaresidenssissä neljän kuukauden ajan syksyllä 2014." Ja tässä intentiota: Huuto-galleriassa esillä oleva teokseni Bonfire lähestyy tulen ja
palamisen ideaa henkilökohtaisilla muistiinpanoilla kohtaamisesta tulen
äärellä ja toisaalta havannoi galleriatilaa ja maailmaa muutoksen
näkökulmasta."
En tiedä, oliko väsymyksellä oma osansa, mutta itse toteutus ja esillepano tuhosivat kaiken fiiliksen:
Halpa ja huolimaton, toimistomainen esillepano oli karmea:
En siis päässyt Hirvosen nuotiomaailmaan lainkaan mukaan. Sorry. Ehkä jotain jäi hiffaamatta, enkä osannut kaivaa sitä esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti