Julkaistua 602 & Näyttelykuvia 954: Haurauden esittäminen on poliittista

29.1. olin Suomen valokuvataiteen museossa avajaisissa. Poliittisen taiteen festivaali (PVF) (30.1.–12.4.) avattiin. Kuraattorit, valokuvataiteilija Sanni Seppo (s. 1960) ja museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger olivat väsyneitä mutta onnellisia:

Kirjoitin Kansan Uutisiin (6/14) näyttelystä jutun, joka ilmestyi viime perjantaina. Olin vähän innostunut näyttelystä, huolimatta sen tietystä vaatimattomuudesta, mutta toissapäivänä tapasin nuoren taiteilijaystäväni, joka sanoi sen olleen "järkyttävän huono". En kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaan ajattelin näin – ja ajattelen vieläkin:

Haurauden esittäminen on poliittista

Tätä on odotettu. Että joku taas uskaltaisi taiteen kentällä käyttää sanaa ’poliittinen’ ja yrittäisi myös määritellä sen alaa. 1970-luvun puoluepolitisoitunut taide on jättänyt pitkän varjon. Vanha taistelu yritti jälkijättöisesti nostaa päätään vuonna 2007, jolloin kuvataiteilija Osmo Rauhala näki Nykypäivä-lehdessä Berndt Arellin ja Janne Gallen-Kallela-Sirénin ”uuden ajan museonjohtajina pysähtyneen vasemmiston valtakunnassa”. Vuonna 2009 Rauhala kirjoitti Aamulehdessä: ”Suomen taide-elämää on 70-luvulta lähtien hallinnut pieni maolaisten valtaklikki”.
Arell on poistunut Ruotsiin ja Gallen-Kallela-Sirén sukunimestään kaksi tarpeettomaksi käynyttä osaa poistaneena Yhdysvaltoihin. Rauhalakin on rauhoittunut. Yritys ajaa taidetta vanhojen rajalinjojen poteroihin epäonnistui kaikessa tragikoomisuudessaan.
Onko taide-elämämme siis vajonnut takaisin pysähtyneeseen vasemmistolaisuuteen? Harva uskaltaa myöntää julkisesti sitä, että miltei kaikki nykytaide on kuin määritelmällisesti vasemmistolaista tai vihervasemmistolaista, mutta ei tällä seikalla ole mitään puoluepoliittisia kytkentöjä taustanaan. Kuvataiteilija Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 
Mäki on oikeassa, mutta sitäkään eivät kaikki uskaltaisi helposti tunnustaa, koska Mäki nimittää itseään kommunistiksi. Valtaosa maailman uhreista on kuitenkin uskonnollisen fundamentalismin sijaan globaalin talousfundamentalismin uhreja. Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä.

 ”En ole ollut yhteydessä äitiini noin kolmeen vuoteen. Syy on hänen homofobiansa. Hän sanoi, että sellaiset kuin minä pitäisi tappaa, heittää polttouuniin tai kastroida. Se horjutti kaikkea sitä, mitä tiesin äidistä ja mitä tunsin häntä kohtaan. On kummallista, että minut on kasvattanut tuollainen ihminen. Miten hän on ylipäänsä voinut synnyttää minut?”  
TatjanaVinogradova (s. ?), Sarjasta Melankolisia aikoja. 

Helsingissä juuri toimintansa aloittanut Poliittisen valokuvan festivaali (PVF) on kolmivuotinen projekti, joka näyttää meille toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla olevien haurauden ihmisten elämää – sekä suruja että iloja. Se nimittää itseään poliittiseksi, vaikka vaihtoehtojakin mietittiin. Ensimmäisen näyttelyn kuraattorit, Suomen valokuvataiteen museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger ja valokuvataiteilija Sanni Seppo avaavat käsitettä näin: ”Kun valokuvafestivaali määritellään poliittiseksi, painotetaan valokuvien yhteiskunnallista ulottuvuutta. Antiikin Kreikan kielen sana politikos merkitsee ’kansalaisia koskevaa’. Politiikka merkitsee siis vaikuttamista toisiin ihmisiin yksilöllisellä, kansallisella ja maailmanlaajuisella tasolla.” 

Yksi Farzana Wahidyn (s. 1984) afgaaninaisista. 

He toteavat myös, että ”valokuvan poliittisuus on sidoksissa sekä esitettyihin asioihin että katsomisen kontekstiin”. Tämä on hyvä muistaa, sillä valokuvien esittäminen taidemuseossa luo kuville oman kontekstinsa, joka poikkeaa kuvajournalismina esitettävistä, usein samankaltaisista valokuvista. 
Dokumentin ja taiteen rajapinta alkaa valokuvan osalta olla kulunut puhki, ja hyvä näin, sillä se vähentää omalta osaltaan sitä elitistisyytä, joka leimasi valokuvaa sen kamppaillessa paikastaan taiteen keskiössä. Paikka on ansaittu, eikä kukaan enää kiistä valokuvan olevan taidetta. Nyt voidaan rauhassa palata vaikkapa dokumentaarisuuden juurille. Tämä näkyy myös PVF:n ensimmäisen näyttelyn – nimenä Kolmanteen polveen – ripustuksessa ja kuvien valmistuksessa. Katsoja jää ehkä kaipaamaan näyttävyyttä ja shokeeraavuutta, mutta ennen pettymystä kannattaa miettiä sitä, että ratkaisu on instituution suorittama oma poliittinen, erityisesti ekologinen teko. Kuvat eivät ole jättimäisiä eikä niitä ole pohjustettu kalliille materiaalille – osa vedoksista on naulattu suoraan seinään. Tällaisina niitä on helppo siirrellä kansainvälisestikin. Valokuvamaailmassakin on jouduttu miettimään omaa hiilijalanjälkeä. Ja katsojan voitoksi tämä lopulta koituu: se tarkentaa katseen tehokkaammin itse kuviin, niiden tarinoihin ja lopulta melko emotionaaliseen kanssaihmisen kohtaamiseen.
 

Sara Hornig (s. ?), Leipäjono.

Poliittisen taiteenkaan ei aina tarvitse heristellä ja osoitella sormella. Se voi kertoa myös hyvästä elämästä olematta falskia sosialistista realismia. Esimerkiksi afganistanilaisen Farzana Wahidyn kuvat kertovat yhtäaikaisesti naisia sortavasta kulttuurista ja naisten arkisesta elämästä, jossa on myös ilonsa ja yhteisöllisyytensä. Aivan saman tekee italialainen Alex Masi, joka on kuvannut intialaisen Bhopalin vuoden 1984 jälkeisen massiivisen myrkkykatastrofin jälkeistä elämää, 30 vuotta sitten syntyneitä seuraamuksia vammoineen ja neurologisine häiriöineen. Venäläinen Tatiana Vinogradova puolestaan näyttää meille varsin surumielisiä ja sumeita muotokuvia sekä sanallisia tarinoita venäläisistä homoseksuaaleista. Hänen valintansa on sekä esteettinen että poliittinen: ”Visuaalinen konsepti heijastaa todellisuutta; Venäjällä homous ei ole sateenkaaren värittämää elämää. 
Taiteilijoita on kaikkineen seitsemän; suomalaisista Meeri Koutaniemi kuvaa ugandalaista tyttöjen silpomiseen liittyvää maailmaa, Tuomas Linna ja Sara Hornig ihmisten sijaan sarjallisesti asioita: Linna huostaan otetuilta lapsilta takavarikoituja esineitä ja Hornig leipäjonossa seisovien ihmisten kasseja. 
Poliittisuus risteilee estetiikan ja kantaaottavuuden välillä monin tavoin.

David Magnussson (s. 1983), sarjasta Purity. Olisin tietysti jutussani voinut sanoa, että Magnusson oli ihan joutavanpäiväinen valinta tähän näytteyyn, mutta fiilis oli sen verran hyvä, että annoin olla. Siveysvalan vannoneiden jenkkitypyjen ja heidän isiensä laaja muotokuvasarja jäi tässä porukassa lähinnä vitsiksi. Onhan tämäkin omalla tavallaan ihan hauska sarja, mutta paljon painavampaa tavaraa olisi taatusti ollut tarjolla. Siis oikeasti: totaalisen huti valinta.

***

PS. Olin hetken ylpeä kommentistani: "Valtaosa maailman uhreista on kuitenkin uskonnollisen fundamentalismin sijaan globaalin talousfundamentalismin uhreja. Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä." Kommenttini on epäilemättä hirveän totta, mutta jälkeenpäin ajatellen olisin voinut olla vielä vähän tarkempi: "Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä – jos ei sitten käytetä omien kokoomuslaisten uusliberalistiemme hienoa eufemismia: vastuullinen talouspolitiikka." Sillä tapetaan ja kurjistetaan ihmisiä paljon ja joka puolella.