Julkaistua 487 & 488 & Näyttelykuvia 889 & Virossa 104: Tallinnan takapihoilta & Lappia villin lännen sarjakuvana

Eilen ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/13), johon olin kirjoittanut kaksi arviota, toisen tuoreesta Kalervo Palsasta (1947–1987) kertovasta elokuvasta ja toisen virolaissuomalaisesta taidehappeningista Estomania 2 (25.10–10.11.) Galleria Huudossa Jätkäsaaressa:

Tallinnan takapihoilta

Estomania 2 – kunsti kahest rannast

Galleria Huuto, Jätkäsaari, Helsinki 25.10.–10.11.

Tallinnassa ja Helsingissä vaikuttavan kuvataiteilija Johanna Sipilän kuratoima suomalais-virolainen Estomania-näyttely on ehtinyt jo toiseen osaansa. Viimevuotinen näyttely tai ehkäpä pikemminkin minifestivaali jakautui kolmeen helsinkiläisgalleriaan, mutta nyt käytössä olivat Galleria Huudon isot uudet tilat Helsingin Jätkäsaaressa. Jätkäsaari onkin osuva paikka tälle kahden rannan taidetta esittelevälle taiteilijavetoiselle tapahtumalle – lähteväthän Viroon matkaavat lautat useita kertoja ihan vierestä.  

Pelastusalus Silakka väliaikaistelakalla.

Lautta oli myös Huudon edessä jalkakäytävällä: Teemu Takatalon ja Tommi Taipaleen jätteestä ja lahjoitustavarasta rakentama Pelastusalus Silakka, joka on valmistunut vuonna 2010 ja jolla on purjehdittu pitkin Itämerta – myös Tallinnaan. Silakkalaiset ovat myös kovia manifestoimaan; he ottavat mainosmaailman sloganeita ja kommentoivat – vaikkapa: ”Art lives here on Kiasman mainos. Todellinen versio sloganista olisi Institutionalized art lives here. Kiasma instituutiona rakentaa osaltaan aitaa luovuuden ja taiteen välille ja on esimerkiksi täysin kykenemätön ottamaan tiloihinsa sisäsivuilla mainitsemaamme poliittista taidetta. Tästä menetyksestä ei tosin kärsi kukaan.”
Estomania-projekti itsekin korostaa erityistä anti-institutionaalista rooliaan: ”Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolella. Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.” 
Vähän tulee setämäinen olo, joka hymyilyttääkin. Eikö palkittu ja jo kymmenen vuotta sinnitellyt Galleria Huuto olekaan osa institutionaalista taide-elämää? Entä tapahtumaa tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Helsingin kaupunki?
Mutta sama se, oleellista lienee se, että 2000-luvulla vanhojen järjestöjen ulkopuolella uuteen kukoistukseen noussut taiteilijavetoinen ehkäpä vähän underground-henkinen – toiminta järjestää toimillaan kenttää uuteen uskoon, joka kaihtaa biennaalien ja ns. merkittävien museoiden tuottamaa sliipattua ja todellisuudessa usein varsin elitististä taide-elämää. 

Jaan Klõšeikon valokuvia (s. 1939) valokuvia ja villisti installoitu oheisvideo.

Estomania on kasvanut viime vuodesta, ja mukana oli yli 50 virolaista ja suomalaista taiteilijaa. Porukka ei myöskään ole täysin heterogeenista nuorta avantgardea: mukana oli esimerkiksi valokuvia graafiselta suunnittelijalta ja valokuvaajalta Jaan Klõšeikolta (s. 1939), josta tuli legenda jo neuvostoaikana. Sitä paitsi Klõšeikon neuvostoaikaiset valokuvat (1967–91) taustoittavat hyvin sitä absurdia maailmaa, josta virolainen taide on tottunut sikiämään. Nykyäänhän tuo generaattorina toimiva vastapooli on Virossa ja Suomessa täsmälleen sama: ahne kapitalismi, joka ei näiden taiteilijoiden pirtaan mahdu mutta jonka omanlaistaan absurdia tuottavissa rakenteissa he joutuvat työtään tekemään. Se tuottaa myös samanhenkistä jälkeä: The Outburners Virosta ja Cleaning Women Suomesta ovat kuin sivilisaation raunioilla – ja myös historian kaarta piirtäen: tuntuu siltä kuin berliiniläinen kabaree jalostuisi Andrei Tarkovskin ja Mad Maxin sekä näiden taiteilijoiden kautta postindustrialistisen ajan hajoavaan musiikkiin ja performanssiin. Ja vaikka lopunaikoja taas elettäisiinkin, on tässä tekemisessä uuden ja toisenlaisen elämän maku – ja myös lupaus. 

The Outburnersin välineistöä.

Löysästi kuratoitu ja vähän sattumanvarainen näyttely oli varsin villi, paikoin ahdistava mutta väliin hauskakin. Ripustus oli välillä karsea ja huonosti tehdyt teoskyltit repsottivat miten sattui. Mukana oli varsin keskinkertaista ja jopa huonoakin taidetta, mutta se lienee hinta, joka on maksettava siitä, että asiat tehdään toisin. Eikä se oikeasti edes haittaa katsojaa: on terveellistä silloin tällöin nähdä sitä, miten taiteilijoiden ystävyys ja sosiaaliset suhteet muuttuvat lihaksi myös keskitetyn yhdessä olemisen eli näyttelyn muodossa – tavalla joka näyttää esteettisen tuotteen sijaan elämältä. Katsoja voi kuitenkin poimia haluamansa, johon paneutua. Minä esimerkiksi nautin virolaisen taiteilijaryhmä Demodictuksen elämän, vapauden, kuoleman ja hengen pohdinnoista, jotka saivat ilmiasunsa morbideissa esinekoosteissa kuten Objekti nr. 3: ”Jane Fondalle”, tai Noolegruppin kapitalismikriittisessä mutta hauskasta installaatiosta Hyvät kaupat. 

Demodictus juhlii Jane Fondaa.

Noolegrupp tarjoaa hyviä kauppoja.

Oleellista oli kuitenkin se, että yksittäisten teosten lisäksi saattoi samalla nauttia riemukkaasta kokonaistunnelmasta – kokea jopa taiteilijat vähän kuin sijaiseläjinä, jotka näyttävät mallia siitä, kuinka me kaikki voisimme oikeastaan hullutella, väliin suoranaiseen hulluuteen asti. 

Mutta seikkailuun voi osallistua ihan itsekin: hakeutukaa ihan fyysisesti Tallinnan takapihoille, jossa taide kukkii, esimerkiksi Galerii Metropoliin (Vana-Kalamaja 46), jossa tätäkin porukkaa voi nähdä lisää – jos galleria sattuu olemaan auki. 

***

Lappia villin lännen sarjakuvana

Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Ohjaus Pekka Lehto, käsikirjoitus Iiro Küttner, tuotanto Pauli Pentti. First Floor Productions 2013.

 

Usein on ihmetelty kuvataiteen vaikeutta liikkuvan kuvan kohteena. Suomalaisista taiteilijoista on tehty kourallinen dokumenttielokuviakin, mutta ei niistä mikään ole yltänyt elämää suuremmaksi. Näytelmäelokuvista mieleen tulee Vilho Lammen elämästä kertova Heikki Heikinheimon ohjaama ja Paavo Rintalan romaaniin perustuva Jumala on kauneus (1985). 

Yksi selitys vaikeuteen on yksinkertaisesti aiheen visuaalinen haastavuus: maalausten intensiteettiä on vaikea tavoittaa toisella välineellä. Miten tehdä elävää kuvaa kuin maalauksen sisällä? Toisinaan tässäkin on onnistuttu. 2000-luvulta mieleen tulee Jan Vermeeristä kertova Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru (2003) sekä ranskalaisen Séraphine Louisin elämää kuvaava Martin Provostin Séraphine (2008). Kuvaajakin saattaa nousta ohjaajan edelle, kuten Mark Ping Bin Lee teki Gilles Bourdonin ohjaamassa elokuvassa Renoir (2012), jossa pääosan varastivat Pierre-Auguste Renoirin värit ja valot. 

Pekka Lehto otti jo vuosia sitten haasteen vastaan ja ryhtyi ohjaamaan elokuvaa Kalervo Palsasta (1947–1987). Se valmistui jo vuonna 2005, mutta elokuva-alahan on tunnettu tuotanto- ja jakeluongelmistaan, ja niinpä elokuva tuleekin teatterijakeluun vasta helmikuussa 2014 – tosin tuoreilla animaatioefekteillä varustettuna. 

Palsa on ladattu aihe, ja ennakko-odotukset ovat vastaavasti voimakkaat. Lapin hulluutta, viinaa tai sen korviketta, ahdistusta, runkkausta ja surkean elämän nopeaa loppua. Näitähän sitä odotti. Lehto on kuitenkin valinnut toisin, eikä käsikirjoittaja Iiro Küttnerkään ole tainnut pidättäytyä pelkästään Kalervo Palsan päiväkirjoissa (WSOY 1990). Tuloksena on ennakko-odotusten vastaisesti humoristinen tarina Palsan kuvamaailmasta, vaikka taustavireenä on toki mukana myös kaikki traaginen aines. 

Lehdon tavoitteena on ollut kuvata Palsan työtä Palsan itsensä tavoin. Kyseessä ei ole kronikka, ei elävöitetty dokumentti, vaan kollaasimainen kooste Palsan teemoista ja tarinoista, unien ja mielikuvituksen tuotteista, joissa sekoittuu korkeataide ja populaarikulttuuri. Elokuvassa kulkee rinnan kolme tasoa: arkinen elo, unen fantasiamaailma ja sarjakuvien maailma, joka tuo Tex Willerin Lappiin. Janne Reinikainen näyttelee sekä Palsaa että Tex Willeriä, Antti Raivio sekä isoveljeä että Kit Carsonia. Palsan isänä ja sarjakuvan intiaanipäällikkönä nähdään viimeisessä roolissaan Markku Peltola (1956–2007). Naispuolinen ymmärtäjä on Maria Järvenhelmi. 

Korkeataiteen harrastajalle voi kollaasimainen kerronta sarjakuvakohtauksineen olla kova pala, mutta kannattaa muistaa, kuinka kovan luokan sarjakuvamies Palsa todellisuudessa oli. Tuntuu siltä, että Lehto on tehnyt hänen työlleen varsin osuvasti kunniaa luomalla ”taiteilijakohtalon” kuvituksen sijaan kohteensa kuva- ja ajatusmaailman elävöittämänä oman itsenäisen ja voimakkaan teoksen. 

 

***

PS. Palsa-leffan piti tulla teatterilevitykseen jo marraskuun lopulla, ja kun yllä oleva juttu oli menossa painoon, jouduin tekemään siihen muutoksen, koska aivan viime hetkellä uutisoitiin sen siirtyvän ensi vuoden helmikuulle. Nyt vasta tajusin, että leffassa oli aika rankka joulupukkikohtaus, ja aloin miettiä, että olisiko jakelija pelästynyt joulufiiliksiä ja siirtänyt siksi ensi-illan joulun alta pois. 

Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.

Näyttelykuvia 182 & 183 & 184 & 185 & 186 & 187 & Julkista taidetta 26: Raskasta sarjaa

Maanantai oli tietysti taas kriitikon vapaapäivä, koska ei juuri mikään taidepaikka ole maanantaisin auki. Tiistaina siirryin sitten tosi raskaaseen sarjaan ja katsoin läpi koko Ateneumin taidemuseon tarjonnan. Aikaa kului, mutta ei suotta. Tämä urakka on ihan oikeasti syytä suorittaa silloin tällöin.

Varsinainen syyni mennä museoon oli valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttely (5.11.2010–20.2.2011), josta Ilkka halusi kritiikin. Palaan siis asiaan tarkemmin, kun juttu on julkaistu. Mutta sen verran kuitenkin totean, että tämän perinteisen kansatieteilijän ja toisaalta valokuvan modernistin näyttely on hieno ja tärkeä, vaikka siihen liittyykin muutamia ongelmallisia asioita, kuten osin täysin kelvoton vedostus, josta sitten lisää, kun arvostelu on ilmestynyt. Mutta itse kuvat ovat sekä kiinnostavia että osin tosi koskettavia ja poikkeuksetta varsin vaikuttavia. Kuten tämä Juhannusaamuna / Kyläkarja, Salmi, Varpakylä, 1936: 

Sitten katsoin Pieraccinien italialaisen grafiikan lahjoituskokoelmien näyttelyn Viiva Italia (1.10.2010–16.1-2011), josta tein Kauppalehteen jo aikoja sitten ennakkojutun pelkän kirjan pohjalta. Oli siis aika nähdä jo näyttelykin. Ja olihan se hieno. On kuitenkin todettava, että tietyssä mielessä näyttely oli suorastaan epäonnistunut: se oli aivan liian laaja, eikä normaali kävijä kykene keskittymään näin isoon grafiikkanäyttelyyn ilman, että iso osa teoksista jää aivan liian vähälle huomiolle. Jos ei ole ihan vannoutunut grafiikkafani, alkaa näyttely väistämättä puuduttaa jo ennen puolta väliä. Varmaankin joku Pieraccinien elvistelyhalu on aiheuttanut tämän isottelun, mutta ei pajatsoa olisi kannattanut tyhjentää ihan tällä tavoin. Mutta joka tapauksessa oli hienoa nähdä Giorgio de Chiricon (1888–1978) ja Marino Marinin (1901–1980) lisäksi kymmenittäin kiinnostavia graafikoita, joista osa oli minulle entuudestaan täysin tuntemattomia. Oli myös hauska salakuunnella yleisöä. Esimerkiksi Piero Dorazion (1927–2005) teoksista eräs keski-ikäinen mies totesi naiskumppanilleen, että onpa hienoja 1950-luvun jazzia muistuttavia teoksia. Juuri siltä minustakin sitten tuntui – liekö mieli siis vaikutuksille altis:

 Piero Dorazio, Kompositio, 1970. 

No, sitten katsoin kunnolla uuden kokelmaripustuksenkin. Vähän levoton se oli, mutta tuntui hyvältä katsoa esimerkiksi tuttuja Hugo Simbergin (1873–1917), Vilho Lammen  (1898–1936) – muun muassa nämä kaksi nimeä ovat olleet minulle erityisen rakkaita – ja muiden klassikoiden teoksia. Tämä kierros kannattaa ihan oikeasti tehdä silloin tällöin. 

Varsinainen iso kokemus tuli sitten loppupään saleissa, joista eräässä oli kaksi Juhana Blomstedtin (1937–2010) ja kaksi Ukri Merikannon (1950–2010) teosta – ikään kuin muistoryhmänä tänä vuonna kuolleiden modernistimestareiden kunniaksi:

Merikanto oli hyvä ystäväni ja Blomstedtia olen aina arvostanut suunnattomasti ja ollut hänen kanssaan tänä vuonna vielä ammatillisissa tekemisissäkin, joten tuli vähän koskettava olo. Tai itse asiassa aika paljon. Meinasi tulla tippa silmaan – ja sitten tulikin. Ja vähät siitä, ettei tätä saanut museon sääntöjen mukaan valokuvata. Oli pakko ottaa yllä oleva kuva. 

Sattumalta kävelin vielä sitten Forum-korttelin läpi ja muistin vielä Ukrin hienoimman julkisen teoksen Helsingissä, Kohtaamisen vuodelta 1984:

Jostain syystä se piti siirtää muualle korttelin remontin myötä, ja paikka näyttää nykyään tältä:

Ehkä jotain olisi sittenkin voitu tehdä?

***

Mutta vielä takaisin Ateneumiin. Siellä on myös aina pienempiä näyttelyitä. Yksi näistä keskittyi nyt Erkki Sakari Heinoseen (1933–2010) – myös tänä vuonna kuolleeseen kiinnostavaan taiteilijaan, surrealistisävyiseen graafikkoon. Hänestä on ilmestynyt myös artikkeli Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemassa kirjassa Muisto, johon kohta palaan, koska sekin tuli jo luettua.

 Erkki Sakari Heinonen, Omakuva, 1958–59.

Ateneumin jälkeen menin vielä galleriakäynnille Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryyn, jossa oli tarjolla kaksi taiteilijaa. Kati Immosen (s. 1970) Riskiperimä (22.10.–21.11.) oli juuri niin kiinnostava kuin taiteilijaan myönteisesti suhtautunut julkisuus on antanut ymmärtääkin:

Immosen Lotta-aiheiset akvarellit ovat kummallisen vinksahtaneita muotokuvia sotiemme sankarittareista. Tiedotteen mukaan "tuntemattomiksi jäävien hahmojen syvät katseet nostavat esiin sodan yksityiset ja inhimilliset kokemukset; ne tunnetilat, joihin viralliset kertomukset eivät ulotu". Ja vähän tältä teokset tuntuvatkin. Tosin se outo vinksahtaneisuus jäi vielä aika salaperäiseksi. Onko kyseessä mahdollisesti ironia? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta vaikuttavasti teosten tietty epämääräisyys jäi ainakin kutkuttamaan. Niinpä en sitten oikein jaksanut keskittyäkään enää nykyään Suomessa työskentelevän, yhdysvaltalaissyntyisen Joanne Grüne-Yanoffin (s. 1966) niin ylen nykytaiteellisen näköiseen näyttelyyn You Walk in My Heart and the Beat Goes On. Otetaan taas tiedoteteksti avuksi: "Tilallisesti kokonaisvaltaiseksi installaatioksi galleriatilaan levittäytyvät teokset muodostavat katsojalle kokemuksen fantasiamaisesta, läpi kuljettavasta 'ajatusten metsästä', jonka voi fyysisesti kokea." Mitään tällaista nämä sydämenmuodolla pelaavat tylsänpuoleiset teokset eivät ainakaan minussa aiheuttaneet:

Mutta se on kyllä mainittava, että tämän minulle entuudestaan tuntemattoman taiteilijan verkkosivut antoivat kuitenkin ymmärtää, että ihan kiinnostavasta tekijästä on kyse. Seuratkaamme siis kaikella vakavuudella hänen työtään.