Näyttelykuvia 866 & 867 & Virossa 102 & Katutaidetta 108: Ja taas joukolla Tallinnaan

Olin juuri toipunut Helsingin taidemuseon johtokunnan Tallinnan matkasta, kun taas piti lähteä reissuun. Espoon Taiteilijakilta oli värvännyt minut järjestämään heille syysseminaarin ja toimimaan matkaoppaana. Matka aloitettiin laivan kokoustilassa, missä minun piti tehdä kuvallinen esitys vieraaseen kulttuuriin – tässä tapauksessa siis Viro – tutustumisen projektista historiatietoisuuden ja taiteen kautta. Jouduin näyttämään kaikki kuvat yhdellä kertaa nostamalla nämä tikut ilmaan – vasemmassa tikussa on vähän runollisempia kuvia ja oikeassa proosallisempia:

M/S Starissa on nimittäin niin hienot konferenssifasiliteetit, että tykin VGA ei keskustellut minun Macini kanssa, ja välipala ei ilmeisesti kuulu asianmukaisiin fasiliteetteihin. Tallink on aina ollut paskafirma.
No, minähän sitten puhuin toista tuntia ilman kuvia ja vaihdoin aihettakin: yritin antaa hyvät taustat virolaisesta taide-elämästä ja sen institutionaalisesta rakenteesta.
Ja kun syysseminaarin teemana oli historiatietoisuus, ensimmäinen kohteemme oli Kadriorgin taidemuseo, missä oli parhaillaan näyttely Taiteilija ja Kleio – kuvia Baltian historiasta ja historiatietoisuudesta (7.9.2013–9.3.2014). 1800-luvun balttitaiteesta kootussa näyttelyssä kohtaavat "historian tapahtumat ja paikat, sankarit ja esikuvat".

Nykyajan sankari Ilppo Alho (s. 1954) kohtaa Artūrs Baumaniksen (1867–1904) kuurinmaalaiset soturit polttamassa kuolleita taistelijoita.

Tällainen 1800-luvun historiamaalaus ei ole ihan minun lajiani, joten ei asiasta enempää. Ihan kiinnostava pieni näyttely kuitenkin oli.

Osa porukasta juoksi viereisen Kumun salamannopeasti läpi ennen seuraavaa kohdettamme, joka oli ratikkamatkan päässä F-hooneessa odottava Leonhard Lapin (s. 1947), jolle olin antanut tehtäväksi kertoa virolaisen neuvostoajan taiteen ja nykytaiteen historiatietoisuudesta:

Jutustelimme siellä liki pari tuntia. Matkalla ratikkapysäkille törmäsimme katutaideduuniin jonka täytyy olla suomalaista tekoa:

Eiköhän tämä ole EGS (s. ?)?

Sitten Viron Nykytaiteen Museoon (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, EKKM), missä yksi paikan puuhamiehistä, taidehistorioitsija, kriitikko ja kuraattori Anders Härm kertoi meille paikan toiminnasta sekä Viron taide-elämästä ja sen institutionaalisista rakenteista:

Siihen loppui virallinen ohjelma, mutta osa porukasta lähti vielä kanssani ratikalla Koplinniemen kärkeen käymään baarissa. Koplin rapistuneessa työläisympäristössä odotti hauska yllätysnäyttely:

Ilppo Alho ja Mildred Lehtinen (s. 1956) tutustuvat yllätysnäyttelyyn luonnon helmassa.

Myöhemmin sain selville, että Koplin vanhoja kuvia ympäriinsä installoinut taho on Professorite Küla Selts (aluetta nimitettiin aikoinaan Professoreiden kyläksi, koska Tallinnan teknillisen korkeakoulun proffat asuivat vanhan telakan toimihenkilörakennuksissa silloin, kun telakan pääkonttori oli korkeakouun käytössä). Tämä lienee osa tuhoutuvan työläismiljöön puolesta käytävää epätoivoista taistelua. Luksusta sinne kuitenkin joskus nousee.

Hieno näyttelyidea, mutta vähän haikea olo tuli, koska vanhoja työläisparakkeja oli poltettu taas lisää.

***

Hyvä matka jälleen ja korkea työmoraali kaikilla – me emme suinkaan käyttäneet tätä telinettä tyhjäksi paluumatkalla:

Näyttelykuvia 362 & 363 & 364 & 365 & 366 & 367 & 368: Jälleen työn sankarina

Polvisärky jatkui perjantaina, mutta päätin silti tehdä pienen näyttelykierroksen. Ensin kävin kuitenkin Viiskulman levykaupoissa katsomassa, että löytyisikö niistä hyvää soulia lohdukseni. Ensin Eroselle:

Ja sieltähän löytyi Mavis Staplesin kaksi ensimmäistä – vuosilta 1969 ja 1970 – albumia pakattuna samalle 2-CD:lle:

[Illalla jo sitten päätin innostuneena lähteä ensi kesänä Imatra Big Band Festivalille 7.7. kuuntelemaan Staplesia livenä. Kuunnelkaapa tästä linkistä Since I Fell For You vuodelta 1970, niin voitte myös innostua mahdollisesta Imatran-retkestä.]

Digeliuksesta en löytänyt levyä, mutta ikkunasta sain jo aloittaa näyttelykierroksen:

Kyseessä oli Martti Vattulaisen (s. ?) Baobab – kuvia Tansaniasta (huhtikuun loppuun). Ja baobabhan on suomeksi tunnettu apinanleipäpuuna. Ja Vattulaisen veikkaan Digeliuksen omistajan Emun tavoin olevan lintuharrastaja. Ja siis myös valokuvauksen harrastaja. Vähän postikorttimaiseksi nämä puut jäivät, mutta hyvä näinkin – oli niitä kiva katsella. Vähän niitä raikkaampiakin kuvakulmia voisi kuitenkin joskus miettiä.

***

Sitten ratikalla Sculptoriin. Siellä oli Milla Toivasen (s. 1972) Silmän ääni (30.3.–17.4.):

Toivanen on kiinnostunut sekä taidehistoriasta että uskonnollisuudesta, ja yhdistelmänä syntynyt harras tunnelma vetää katsojan tietysti vähän vakavaksi. On kuitenkin sanottava, että aikaisemin näkemiini Toivasen näyttelyihin verrattuna nyt jäi tunnelma vähän ohueksi. Enkä tarkoita maalin määrää, joka kaikessa ohuudesaan olisi ihan hyvin voinut olla vieläkin ohuempaa, vaan jotain maneerisuuden tuottamaa ulkokohtaisuutta. Joistain teoksista tuli epämääräinen tunne, että duuni yrittää näyttää juuri siltä kuin sen pitäisikin näyttää. Toisin kuin tiedotteen kirjoittanut Hanna-Mari Mantere, en kokenut kaikkien teosten olevan "rehelisyydessään rohkeita ja haavoittuvia".

***

Viereisessä Johan S.:ssä oli kaksi näyttelyä. 

Ilppo Alho (s. 1954) on jo vanha kettu, jonka näyttely (6.–30.4.) jatkaa vanhoja tuttuja tummia sävyjä:

Kun googletin Alhoa, löysin oman arvosteluni juuri hänen vuoden 2009 näyttelystään. Olin muuten unohtanut koko jutun. Aika tyytyväisenä siteeraan itseäni, koska se tuntuu sopivan tämänkin näyttelyn suhteen: "Kuvataiteilija Ilppo Alho on melko harvinainen tapaus: maalatessaan hän on abstrakti maalari, joka onnistuu samalla olemaan jotenkin pateettinen." Mutta ei ollut nyt niin komea näyttely kuin viimeksi, enkä ole ollenkaan varma tuon keltaisen lisävärin tuomaista uusista tuulahduksista. Se lisää mielestäni vain tiettyä koristeellisuutta.

***

Alhon kanssa Johan S.:ssä oli tekstiilitaiteilija Annukka Mikkolan (s. 1960) näyttely (6.–30.4.), jossa oli sekä tekstiiliteoksia että maalauksia:

Sain voitettua minua vaivaavan tekstiilitaidefobian (jota en itsekään ymmärrä) ja jouduin tunnustamaan itselleni, että olipa oivaltava ja hauska näyttely. Muutaman työn olisin iloisesti voinut kuvitella omallekin seinälleni, kuten vaikkapa tämän Leikin lopun: 

 ***

Sitten vielä Galerie Forsblomiin, jossa oli kolme näyttelyä. Ihan siinä hintajärjestyksessä kuin muistaakseni Helsingin Sanomissa taannoin vitsailtiin: kellarissa halvinta ja ylhäällä kalleinta.

Kellarissa oli nuoren ja minulle entuudestaan tuntemattoman Reima Nevalaisen (s. 1984) näyttely (8.4.–8.5.):    

Nevalainen tuntuu tietävän mitä tekee. Ja myös ajattelevan sitä aika pontevasti: "Maali- ja kollaasikerrokset ja niiden eläminen kuvassa ovat kerrokset meissä. Kerros tuhoaa edellisen, eikä uuden syntymää voi olla ilman vanhan kuolemaa, muutos ja siitä seuraava elämä on väistämätön. Materiaalin taltutus on keskittynyttä työtä, jossa näennäinen kauneus ei ole syy pysähtyä yhteen olomuotoon, eikä rumuus syy matkata pois toisesta. Luontainen hiljaisuus tulee siis vain keskittymällä kokonaisuuteen, takertumatta näkyvään kerrokseen."

Tähän luontaiseen hiljaisuuteen hän tuntuu pääsevän oikein mallikkaasti. Teokset ovat yhtäaikaisesti sekä aika rankkoja että samalla taiteilijan taidolla kesyttämiä. Tätä nuorta miestä kannattaa seurata.

***

Ihan ikäloppu ei ole Forsblomin katutasossa esiintynyt Fanny Tavastilakaan (s. 1977), jonka näyttely Litet cirknofält (8.4.–8.5.) on toinen häneltä näkemäni näyttely:

Hänen Galleria Ortonissa pidetyn näyttelyn yhteydessä kirjoitin (olen siis vähän jäävi esiintymään tässä kriitikkona): "Luokitusten ja raja-alueiden maastossa liikkuva maalari on tekemisissä ikiaikaisten kulttuuristen kysymysten kanssa, sillä ovathan rajat, siirtymät, ristiriidat ja kaikki maalarin eteen avautuvat määrittelemättömän avarat alueet juuri sitä maastoa, joka jatkuvasti tuottaa ihmiselle keskeistä symboliikkaa."

Juuri näillä alueilla Tavastila liikkuu sangen kiinnostavasti. Hänen oudossa kerronnallisuudessaan on jotain samaa kuin Anna Tuorissa (s. 1976). Enkä puhu nyt niinkään maalaustyylistä vaan jostain mihin-tahansa-tarttumisen-kyvystä, joka on aika hauska mutta joka myös tuottaa sen, että katsoja saattaa jäädä kaipaamaan suurempaa keskittyneisyyttä ja ehkä joiden teemojen syventämistä vaikkapa sarjallisemmin. Saahan sitä kaivata. Mutta on Tavastilan utuisen ekspressiivisessä jäljessä kiinnostava tunnelma.    

***

Forsblomin yläkerrassa oli sitten tarjolla Siperiasta Pietarin taideakatemiaan opiskelemaan siirtyneen Tanya Akhmetgalievan (s. 1983) näyttely (8.4.–8.5.), joka oli ehkä päivän paras taidekokemus:

Häneltä oli esillä erilaisia "ommellen tehtyjä maalauksia" sekä kaksi videota. Sotia, edipemioita, vallankumoksia... Koskettavan henkilökohtaisesti. Aika pateettinen Akhmetgalieva on naiseksi, mutta minuun tällainen on aina purrut. Tunnustan, että hänen tematiikkansa tulee esiin aika agitpropmaisen suoraan ja naiivisti, mutta on sillekin aikansa. Ja juuri nyt tuntuu taas olevan sen aika. Siltä minustaa tuntuu, kun katselen uutisia.

***

Ja sitten polvi olikin jo taas niin kipeä, että kiroillen menin lopupäiväksi makaamaan sänkyyn ja lukemaan. Saatana.