Julkaistua 783 & Virossa 183 & Arkkitehtuuria 59: Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Kesän alussa ilmestyi suomalaisen arkkitehtuurin kaksivuotiskatsaus Finnish Architecture 2016 (Alvar Aalto Museum/Museum of Finnish Architecture/SAFA 2016). Arkkitehtuurimuseossa on vielä päällä kaksivuotisnäyttely (15.6.–2.10).

Minulta tilattiin julkaisuun artikkeli, aihe ja käsittelytapa vapaa. Tässä se suomeksi, itse kirja on ilmestynyt vain englanniksi. Mainittakoon, että käännökset kannattaa ihan oikeasti aina tarkastaa. Nyt en kiireessäni tehnyt sitä, kun juttu pintapuolisesti vaikutti hyvältä. Ilmestymisen jälkeen huomasin, että olisi pitänyt. Englanninkielisessä jutussa kerron opiskelleeni taidehistoriaa yliopistolla, mikä ei pidä paikkaansa. Olen itseoppinut (?). 

Kuvituksenkin sain valita itse, ja valitsin omia vanhoja kuviani ja annoin itselleni luvan vähän hupailla – niin kuin kirjoittajamäärittelyssäkin.

Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Unelmoin koko lukioaikani tulevani arkkitehdiksi, vaikka tajusinkin, että lyhyellä matematiikalla se olisi ollut miltei mahdotonta. Se johti kuitenkin siihen, että olen koko elämäni tuntenut lukkarinrakkautta arkkitehtuuria kohtaan.

Olen pitkään toiminut ammatikseni taidekriitikkona, mutta vaikka arkkitehtuuri on esimerkiksi Helsingin yliopistossa taidehistorian opetuksessa olennainen osa, ei taidekriitikoilla juurikaan ole tapana puhua arkkitehtuurista. Arkkitehtuuri on alue, joka jätetään yleensä erikoisasiantuntijoiden vastuulle. 

Yleissivistyksellisistä syistä hankin käsikirjastooni ja luin John Summersonin (1904–1992) itsekin jo klassikoksi muodostuneen kirjan The Classical Language of Architecture (1963). Ja toki tutustuin Andrea Palladioon (1508–1580), hänen ajatuksiinsa mittasuhteista ja symmetrisyydestä.

Joka kerta, kun kirjoittaja lähtee Tallinnaan ja palaa sieltä, hän näkee Jorma Hautalan värisuunnitelman Wärtsilän telakan allashalliin (Arkkitehtitoimisto Erkko Wirkkunen, 1975).

Myöhemmin opin ajattelemaan palladiolaisesti myös tilaa rakennuksen ympärillä ja tajusin, että rakennuksia oli tarkasteltava eri puolilta – ei pelkkinä fasadeina, niin kuin maallikoilla on usein tapana tehdä, ja johon toisaalta tiivis kaupunkirakenne myös toisinaan saattaa pakottaa. Tuolloin opin ajattelemaan myös rakennusten massoittelua ja pääsin jo kuvataiteenkin äärelle miettiessäni rakennuksen mahdollista ”veistoksellisuutta”, josta vieläkin on toisinaan tapana puhua, vaikka en olekaan täysin vakuuttunut ilmaisun mielekkyydestä. 

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista on mielekästä puhua – enkä pelkästään siksi, että arkkitehtuuria nimitetään toisinaan suomenkieliselläkin termillä, vaikkakin enää harvemmin: se on ’rakennustaidetta’. Syy on lähinnä se kompleksinen suhde, joka ns. puhtaalla taiteella ja arkkitehtuurilla on ollut, ja joka kaikkien mahdollisten ratkaisuyritysten jälkeen on vieläkin varsin kompleksinen. Tämä suhde tuntuu palaavan sitä paitsi uuden akuutin keskustelun aiheeksi, koska ns. prosenttiperiaate on Suomessa jälleen noususuhdanteessa – siis periaate, jonka mukaan julkisessa rakentamisessa tietty rahasumma, ideaalisesti ehkä juuri tuo 1% mutta käytännössä usein paljon vähemmän, käytetään rakennukseen liittyviin taidehankintoihin. Yksi prosenttiperiaatteen ongelmista on luonnollisesti se, missä vaiheessa taide asettuu osaksi arkkitehtuuria: onko se jotain, jota tehdään yhdessä arkkitehdin kanssa, vai onko taide vain jälkikäteen hankittua pinnallista koristelua, jolla valmis rakennus somistetaan asianmukaisen tyylikkäällä tavalla. Tätä keskustelua on Suomessakin käyty ainakin 1960-luvulta saakka.

On tiettyjä tekstejä, joihin tulee palattua usein. Yksi tällainen on kuvanveistäjä Raimo Utriaisen (1927–1994) essee ’Monumenttitaiteesta’ (Taide 3/1962). Utriainen totesi muun muassa: ”Monumenttitaiteen on luotava henkinen, kohottava komponentti sille arkiselle elämänpoljennolle, joka sykkii kaupungin jokapäiväistä tarvetta palvelevan arkkitehtuurin viitoittamissa puitteissa. Ellei se siihen kykene, ilmeistä on, että  ennen pitkää arkkitehtuuri riistää monumenttitaiteen osuuden ja muuntuu tarvittaessa itse palvelemaan ko. tarkoitusperiä; pyrkiessään yhteisyöhön uuden arkkitehtuurin kanssa symbolistisena taideteoksena, joka elää pintajännitteen, muotojen vastakohtaisuuden sekä tilojensa rytmin varassa, ei monumentti voine loukata sitä kohdetta, jonka kunniaksi se on pystytetty.” Mainittakoon, että Utriaisella oli takanaan myös arkkitehtiopintoja ja että hän on yksi niistä harvoista kuvanveistäjistä, jotka Suomessa ovat aktiivisesti toimineet yhdessä arkkitehtien kanssa. Toinen tällainen oli Kain Tapper (1930–2004), mutta hänen arkkitehtuurin liittyvät työnsä jäävät selvästikin jähmeämmiksi hänen ns. vapaisiin töihinsä verrattuina.

Kirjoittaja on tehnyt Virossa arkkitehtuuriseikkailuja koko 2000-luvun ajan. Yksi merkittävimmistä kohteista on ollut Valve Pormeisterin (1922–2002) pohjoismaisesta orgaanisesta arkkitehtuurista vaikutteita saanut Kurtnan siipikarjankasvatuksen koeaseman päärakennus vuodelta 1966. Koska arkkitehtuurikokemus täydentyy vasta sisältä koettuna ja eletyksi elämäksi muuntuneena, vietti kirjoittaja hääjuhlansa tässä 1960-luvun kolhoosiarkkitehtuurin helmessä kesällä 2014.

Tuntuu siltä, että arkkitehdit ja taiteilijat eivät ole oppineet yhteistä kieltä – niin taiteilijoita kuin molemmat ovatkin ja niin pitkään kun keskusteluyhteys on ollutkin olemassa. Itsekin arkkitehtuurin kanssa monumenttimaalarina toiminut Unto Pusa (1913–1973) opetti pitkään arkkitehtejä Teknillisessä korkeakoulussa, ja hänen työtään – sekä oppejaan – piti samassa oppilaitoksessa yllä myöhemmin kuvanveistäjä Raimo Heino (1932–1995). Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, ja esimerkiksi suomalaisen arkkitehtuurin grand old man, Markku Komonen, samaisen oppilaitoksen myöhempi arkkitehtuurin professori, kertoi minulle äskettäin asiasta keskustellessamme, että hän hakeutui opiskeluaikanaan myös Vapaaseen Taidekouluun, silloisen kuvataiteen modernismimme huippuoppilaitokseen, koettuaan tarvitsevansa lisää tietoa kuvataiteesta, minkä hän koki oleelliseksi arkkitehtiopinnoissaan.

Kaikki tämä liittyy tietysti voimakkaaseen modernistiseen perinteeseen. Palaan vielä Utriaiseen, joka vuoden kuluttua kirjoitti uuden artikkelin samalla nimellä ja samaan lehteen (Taide 3/63). Niin kuvataiteella kuin arkkitehtuurillakin on taipumus tyyliytyä ja sitä kautta ajautua stagnaatiotilaan. Utriainen otti esiin Bauhausista ja Walter Gropiuksen (1883–1969) ajattelusta ulottuvuuden, joka lienee vaipunut vähän unholaan – Bauhausinkin nyt myöhemmin ikään kuin tyyliydyttyä: ”Bauhausin olemus kehittyi alati kehittyvästä tapahtumasta, ei niinkään uuden ’tyylin’ luomispyrkimyksestä. Se noudatti orgaanista ideaa, joka saattoi mukautua alati vaihtuviin elämän vaatimuksiin ja joka ei myöskään ollut sidottu aikaan, paikkaan tai kansallisuuteen.” 

Utriainen viittasi myös kollegaansa Constantin Brâncușiin (1876–1957) ja tämän ajatuksiin pelkistämisen väistämättömyydestä: ”… siihen päädytään melkoisen varmasti, kun lähestytään esineiden, ilmiöiden olemusta, ydintä.” Tämä kaikki kiteytyy Utriaisen mukaan Alvar Aallon (1898–1976) arkkitehtuurissa: ”Katsellessaan Alvar Aallon rakennusten kolmiulotteisia julkisivupoljentoja, pintajuoksutuksia, tilojen liukuvaa suhdetta toisiinsa, massojen keskeisiä rytmijännitteitä yhtyy varauksetta käsitykseen hänen asemastaan ei ainoastaan konstruktiivisena ja orgaanisena arkkitehtinä – vaan yhtä paljon herkästi vaistoavana taiteilijana.”

Syy, miksi olen viipynyt niin pitkään historiassa, on kahtalainen. Ensinnäkin Utriaisen aloittama keskustelu on jäänyt Suomessa pahasti kesken. Toiseksi se on mielestäni sellaisenaankin vielä täysin ajankohtaista puhetta, joka on suotta unohdettu ja josta voisimme vihdoinkin jatkaa. 

1960-luvulta nykyhetkeen on toki tapahtunut paljon, ja arkkitehtuuri on kokenut erilaisia tyylejä. Postmoderni ei ehkä ensin ollut tyyli vaan historian vaiheistuksen vaatima uusi tapa ajatella, mutta väistämättä tyyliydyttään sekin on ajautunut omaan umpikujaansa tuottaen lopulta loputtoman määrän arkkitehtuuria muistuttavia epigonimaisia ratkaisuja ja päätyen siihen, jota on toisinaan ollut tapana pilkallisesti kutsua ”pohjanmaalaiseksi autokauppapostmodernismiksi”. Olen nähnyt lukuisia sellaisia rakennuksia – olivat ne sitten auto- ja huonekalukauppoja, kunnantaloja tai paloasemia.

Onpa wau-arkkitehtuurikin kuulemma jo ajautunut väistämättä historiansa loppuun, vaikka jotkut Helsingin Guggenheim-intoilijat jaksoivat vielä ennätysmäisessä – 1715 osallistujaa – kansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa vielä sellaista odottaa. Jo ikoniseksi muodostunut Frank Gehryn Bilbaon Guggenheim (1997) lienee kulminaatio ja cul-de-sacin viimeinen portti. Helsingin keskustelussa käsite ’Bilbao-efekti’ on kuitenkin pulpahtanut esiin tuon tuostakin. Ja oireellista kyllä: kysehän ei ole lainkaan kuvataiteesta vaan pelkästä arkkitehtuurista. Eivät ne siis vieläkään oikein tahdo kohdata toisiaan tasavertaisella maaperällä. 

Kirjoittaja harrastaa kolhoosibongailua, joka ei useinkaan ole ennakko-odotusten mukaista camphuumoria. Vilen Künnapun suunnittelema Kehran kolhoosin päärakennus (1984–90) on silkkaa metafysiikkaa. 

Olen puhunut toistaiseksi lähinnä vain muodosta, mutta en usko, että kaikista mahdollisista tyyliytymisen ja mahdollisesti vanhanaikaiseksi tulkituksi tulemisen myötä syntyneistä umpikujistaan huolimatta arkkitehtuurin muotokieli olisi kulunut loppuun – vaikka se olisikin muuttunut universaaliksi, kuten jo Gropius huomautti. Tätä seikkaa on vahvistanut esimerkiksi 2000-luvun alusta asti harrastaneeni arkkitehtoniset seikkailuretket Tallinnassa, jossa Neuvostoliiton väliintulo katkaisi kukoistavan funkisperinteen. Moni Tallinnan arkkitehdeistä on jatkanut tuota perinteitä – osin jopa taidokkaan ovelasti jo neuvostoaikana 1970-luvulla ja jalostaen sitä vielä edelleenkin. Kyse ei ole edellä viittaamastani postmodernismin kaltaisesta rappioitumisesta eikä pelkästä retrotrendistä vaan siitä, mihin Utriainenkin viittasi: oivaltavasta tavasta yhdistää konstruktiivista ja orgaanista käyttäen ehkä lisätaustana pohjoismaisen orgaanisen arkkitehtuurin taustaa, jossa yhtenä reunaehtona on kuitenkin aina ympäröivä luonto. Tämä lienee asia, joka ei vanhene koskaan.

Niinpä kuvittelenkin mielessäni uuttaa arkkitehtuurin nousukautta, jossa vertailukohta kuvataiteeseen ei olekaan pelkkä veistoksellisuus vaan pikemminkin ”veistotaiteen laajentunut kenttä”, josta taidehistorioitsija Rosalind Krauss alkoi puhua jo vuonna 1979 (’Sculpture in the Expanded Field’, October, kevät 1979). Ja kuvittelen vielä pidemmälle – osin Joseph Beuysin (1921–1986) ajatteluun ”sosiaaliseen veistotaiteeseen” liittyen – arkkitehtuurin tulevaisuutta osana sekä ympäristö- että yhteisötaidetta. Mahdollisuuksia on loputtomasti, ja wau-efektien sijaan voimmekin ehkä odottaa takaisin ihmisen kokoista ja yhteisöllisesti muovattua arkkitehtonista ympäristöä, jossa reunaehtoina on myös se kaikki tieto, mitä me fenomenologisen ajattelun – jota Suomen arkkitehtikunnan keskuudessa on propagoinut esikuvallisesti Juhani Pallasmaa lukuisilla kirjoituksillaan –  myötä olemme oppineet eletyn ja koetun tuottamasta. Ja näinhän siellä sun täällä maailmalla on alettu jo toimiakin, vaikka se ei usein ylitäkään kiiltävien arkkitehtuurilehtien julkaisukynnystä. 

Yhteisöllisyys vaatii myös nöyryyttä arkkitehdeilta ja rohkeutta maallikoilta. Nerous on jo pitkälti unohdettu asia, mutta varmaankin osin kaupallisista syistä sen on korvannut tähtikultti – niin kuvataiteissa kuin arkkitehtuurissakin, mutta eiköhän näillekin asenteille häämötä jo se väistämätön umpikuja. En minä esimerkiksi jaksaisi nähdä enää yhtään Zaha Hadid -epigonia – jos saan olla rehellinen. Niitäkin edellä mainittu Guggenheim-kilpailu tarjoili valikoimissaan.

Mutta palaan mainitsemaani yleisön rohkeuteen. Meidän on murrettava se ajattelu, että arkkitehtuuri on tekniikkaa ja taidetta yhdistäessään liian vaikea laji maallikolle ja että siitä puhuminen on jätettävä asiantuntijoille.
Palasin kouluaikojeni arkkitehtuuriharrastukseen vasta 2000-luvun alussa, jolloin aloin seikkailla Tallinnassa ja sittemmin muuallakin Virossa. Kirjoitin silkassa harrastemielessä ja samalla lomaillen kolme opaskirjaakin Tallinnaan liittyen ja päädyin siihen, että seikkailevalle turistille keskeisimmät kohteet ovat arkkitehtuuri ja baarit. Aloin myös varsinkin Pallasmaan innoittamana arvioida rakennuksia pelkän katseen sijaan menemällä sisään kaikkialle, minne vain pystyin. Halusin kokea arkkitehtuurin liu’uttaen kättäni kaiteella, nousten rappusia ja haistellen ilmapiiriä. Istuen jossain tarjolla olevassa tuolissa. Jos kyseessä oli julkinen sauna – Tallinnassa on muuten varmaankin maailman hienoin art deco -sauna – oli se toki koettava saunoen, jotta arkkitehtoninen kokemus olisi täydellinen. 

Saunan arkkitehtuuri on koettava myös saunoen, ja saunaksi Aleksander Vladovskin (1876–1950) suunnittelema art deco -tyylinen Kalma saun (1928) Tallinnassa alun perin suunniteltiinkin.

Kirjoitin ensimmäiseen kirjaani Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa (2005): ”Jos arkkitehtuuriin liittyvät kommenttini eivät aina tunnu asiantuntevilta, on kyse jokamiehenoikeudesta. Arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, minäkin olen yksi heistä. Jokaisella on oikeus arvioida ympäristöään ja jokaisen meistä olisi myös syytä tehdä niin. Koska arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, on myös syytä miettiä sen ihmisläheisyyttä, viihtyvyyttä, toiminnallisuutta yms.”

Yksi tapa kehittää arkkitehtuuria olisikin sen saattaminen paljon voimakkaammin julkisen keskustelun kohteeksi. Nykykuvataide on esimerkiksi lähestynyt enemmän ja enemmän ihmisten arkea, tavallisuutta, toisinaan emansipatorisena liikehdintänä marginaalien nostamisena keskiöön. Arkkitehtuuri voi ihan hyvin ottaa oppia tästä. Ja onhan näin tehtykin, mutta harvoin tällaisiakaan projekteja noteerataan näyttävästi. Kuvataiteessa ne ovat kuitenkin jopa trendikkäitä. 

Olisi ehkä vihdoinkin syytä tunnustaa, että esteettisessä mielessä kaikki on jo tehty. En usko, että olen kovinkaan paljoa väärässä kun väitän, että postmodernin vietyä muotokokeilunsa loppuun, jäljelle jäi vain pinta ja sitä kautta värit sekä uudelleen henkiin herännyt ornamentiikka, joka usein on kuitenkin vain mekaanista toistoa, jolla on taiteen kanssa varsin vähän tekemistä.

Värin uuden tulemisenkin opin ensin Virossa ja varsinkin Tallinnan laita-alueilla. Erityisesti liike- ja teollisuusalueille alkoi ilmestyä rakennuksia, joissa väri oli korvannut muodon efektinä: omituisia ja toisinaan suorastaan ällöttäviä keltaisia ja oransseja sekä iljettävän vihreitä rakennuksia. Nyt tämä sama ilmiö on rantautunut Suomeenkin. Tuoreimpana esimerkkinä juuri valmistuva Helsingin Jätkäsaari, jonne tuntuu ilmestyvän uusia riitasointuisia värejä ilman mitään kokonaissuunnitelmaa. Koen ne kaikessa näennäisessä puhtaudessaan ehkä nimenomaan likaisina. Mieleeni tulee itse asiassa antropologi Mary Douglasin käsitys liasta, joka hieman yksinkertaistaen on se, että lika on ainetta väärässä paikassa. Lika on ensisijaisesti symbolista. Taide on tietenkin ollut aina innokasta rikkomaan luokituksia ja symbolisia järjestelmiä, mutta sitä ei meille – julkisia teoksia lukuun ottamatta –  yleensä pakoteta. Lisäksi julkiset taideteokset muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi arkipäiväistyessään, mutta ruman värinen – siis yhteisöllisesti rumaksi tulkittu – rakennus ei sitä välttämättä tee, koska se dominoi paljon laajemmin ympäristöään. 

Kysyin keskustelussani Markku Komosen kanssa, että olenko mahdollisesti oikeassa siinä tulkinnassani, että kun muotokikkailujen aika oli jo päätynyt umpikujaansa, sitä jatkettiin suoraan pelkässä pinnassa – ja ilman mitään jatkumoa perinteeseen. Hän ei vastannut suoraan kysymykseeni, mutta hänen hymystään tulkitsin, että olin ainakin lähellä totuutta.

Värikin on projekti, joka kuvataiteen ja arkkitehtuurin osalta jäi Suomessa kesken. Eniten arkkitehtuurin värisuunnitelmia kuvataiteilijoistamme on tehnyt varmaankin konstruktivistiemme grand old man Jorma Hautala, muista mainittakoon ainakin Anitra Lucander (1918–2000), Timo Aalto (1941–2003), joka teki ainakin yhteen lähiöön lähinnä toteuttamattoman kokonaissuunnitelman, ja nuoremmasta polvesta ahkerimpana Markku Pääkkönen, muun muassa Männistön kirkossa Kuopiossa Juha Leiviskän kanssa. Perinne on aika kapea ja tuntuu olevan katkeamassa. Tämän perinteen haluaisin elvyttää: taidemaalarit ja arkkitehdit olisi syytä saattaa taas läheisempään keskusteluyhteyteen, varsinkin kun maalaustaidekin tuntuu alituisesta kuolleeksi julistamisestaan huolimatta löytävän jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. 

Onneksi Helsinki on kuitenkin täynnä kalkkimaalattuja taloja, jotka pintaremontin jälkeenkin istuvat yleensä väriharmonisesti yhteiseen kaupunkikuvaansa. Perinteisessä kalkkauksessa ei nimittäin voi käyttää lainkaan synteettisiä pigmenttejä, ainoastaan oksideja ja maavärejä, eikä niitäkään liikaa, joten värimaailma pysyy silmälle ja sen kautta sielulle rauhallisena. Eiköhän tätäkin perinnettä voisi elvyttää yhdessä uudemman pieninyanssisemman muotokielen kanssa – varsinkin kun kyse on sekä aikaa että ekologiaa kestävästä, luonnollisesta ja helposti ylläpidettävästä perinteestä?

Jorma Hautalan sanoin (’Yhteinen kieli taiteelle ja arkkitehtuurille’ hänen kirjoitusvalikoimassaan Pinnassa ja tilassa, 2001): ”Ympäristömme fyysisten suunnittelijoiden tulee nähdä ihminen luonnon ja historian osana.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataidekriitikko, joka asuu onnellisena Arvo Aallon ja hänen kumppaneidensa piirtämässä 1930-luvun funkistalossa seinällään Arvo Aallon pojan Timo Aallon hieno serigrafia ja ulkoseinällään juuri uusittu klassinen maavärinen kalkkauspinta.

Näyttelykuvia 621 & 622 & Julkista taidetta 52: Retki Tampereelle

Sunnuntaina 11.3. tein retken Tampereelle, missä minulla oli yleisöesitelmä Sara Hildénin taidemuseossa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyssä. Tästä olen jo aiemmin raportoinut. Enrothin lisäksi oli onneksi vielä aikaa käydä kylillä kahdessa muussakin näyttelyssä.

Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.

Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu. 

Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:

Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:

Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?

***

Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:

Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:

Vaeltaja värimeren yllä

Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

***

Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:

Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua:

Julkista taidetta 33: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Viime sunnuntaina matkustin kauas Etelä-Pohjanmaalle, Alavudelle, tapaamaan äitiäni kaiketikin elämäni ensimmäisen kerran – olen jo 54-vuotias! – äitienpäivän kunniaksi. Oli minulla vähän työasiaakin, sillä kävin hakemassa vanhempieni vanhan Opel Astran (vm. 1995) itselleni kesäautoksi, jotta voisin seilata Mäntässä väliaikaisen kesäpaikkani ja Mäntän kuvateideviikkojen näyttelypaikan Pekilon väliä ripustaessani näyttelyä. Eikä se tietenkään mennyt pikaisesta katsastusyrityksestä läpi, ennen kuin isäni luottomekaanikko Ristolainen oli vaihtanut siihen uuden katalysaattorin:

Yöni nukuin lapsuudenkodissani, (vanhan ja aikoja sitten kuolleen) Alavuden Säästöpankin komeassa talossa vuodelta 1930. Sen on suunnitellut Hanna-Liisa Kalliala, josta en nopeasti löytänyt juuri mitään tietoja:

Äitienpäivän kunniaksi nukuin tietenkin äitini Kaarina (Janne) Kantokorven (s. 1935) maalausten alla:

Kävin toki myös kurkistamassa isäni Voitto Kantokorven (s. 1935) pikkutyöhuonetta – veistoksia hän tekee vanhassa navetassa, josta on talviaikojen työskentelyllään hankkinut kuvanveistäjälle niin ominaisen nivelrikon. Oven päällä muuten hänen Suomen Taideakatemian koulun (nyk. Kuvataideakatemia) aikainen omakuvansa:

Iltaoluesta haaveileminen on näissä taantuvissa pikkukaupungeissa sunnuntai-iltana turhaa: toinen pubi on avoinna vain pe–la ja toinen ti–la. Niinpä jouduin tyytymään kävelyyn ja tarjolla olevaan julkiseen taiteeseen.

Johannes Haapasalo (1880–1965) on veistänyt Alavuden keskustan ainoaan varsinaiseen risteykseen säveltäjä Toivo Kuulan jähmeähkön muistomerkin – Kuula on nimittäin syntynyt Alavudella: 

Osin alavutelaisia oli myös Stenbäckien merkittävä pappissuku, jota juhlistaa kummisetäni Raimo Heinon (1932–1995) abstrakti monumentti:

Veistos on tökerösti montteerattu, eikä sen vesielementtikään ole enää toiminut pitkään aikaan. Mutta näinhän tapahtuu Helsingissäkin. Sitä paitsi on todettava, että Heino oli pikemminkin mitalien ja pienoisveistosten tekijä. Julkinen veistotaide on erittäin vaikea laji.

Ja suurmiehiä löytyi vielä lisääkin. Huhtamäki Oyj:n kantaisä Heikki Huhtamäki oli alavutelainen leipurinpoika, jonka Heikki Nieminen (s. 1926) on ikuistanut rantapuistoon maailmallelähtötamineissaan:

Ettei olisi suorastaan vähän sympaattinen veistos!

Ja Alavudella on tietenkin sankarihautausmaakin, jonka kappelissa on Bruno Tuukkasen (1891–1979) lasimaalaus, tässä plexin läpi kuvattuna: 

Ja löytyi kyliltä vielä ITE-taidettakin – oikein Kiasmassa vieraillutta. En nyt kuollaksenikaan muista tämän alavutelaisen ITE-taiteilijan nimeä, mutta kaikki hänen veistoksensa ovat valkoiseksi maalattuja:

Ja sitten uudella autolla Mäntän kautta kotiin Helsinkiin. Mäntässä katselin kuinka Pasi Karjula (s. 1964), Antti Keitilä (s. 1966) ja Juha van Ingen (s. 1963) installoivat Forest Campin arvoituksellista teosta Mänttää varten:

Kyllä taas taidetta yhdelle lyhyelle reissulle piisasi.

PS. Päivän mittaan tuli tuohon alas pari kommentia, joista unohtamani ITE-mieskin selvisi. Kyseessä on Juha Vanhanen (s. 1957). Lukekaa lisää tästä kristillisestä ITE-taiteilijasta tästä Nykykansantaidesivustosta. Kiitos Ripsalle ja beettiskalle.