Julkaistua 759 & Luettua 138 & 139 & 140: Taidevallankumousta odotellessa

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (2/16) oli esittelyni kolmesta taidepoliittisesta kirjasta. Vähän suppeaksihan tuo jäi, kun ei tila oikein kolmelle kirjalle riittänyt. Jäi kritiikkipuoli hieman vähiin:

Taidevallankumousta odotellessa

– Jussi Koitela (toim.): Suomen taidepoliittinen käsikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki 2015.

– Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson (toim.): Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015. 

– Terike Haapoja, Minna Henriksson & Jussi Koitela (toim.): Taidetta ja politiikkaa tekemässä. Omakustanne 2015. 

Eduskuntavaalit 2015 herätti melkoista vilskettä taidemaailmassakin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueet pysyttäytyivät kulttuurin ja taiteen suhteen normaaleissa puppusanageneraattoreissaan – ottamatta lukuun perussuomalaisia, jotka vaativat pelkästään kansallisen taiteen tukemista ja tuen viemistä ”postmodernilta tekotaiteelta”. Puolueet eivät 2015 vaalien alla tehneet erityisiä taidepoliittisia avauksia, mutta itse taiteen kenttä aktivoitui ja yritti haastaa poliitikkoja. 

Yksi näyttävimmistä tapahtumista oli Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin yhdessä järjestämä Taidepoliittinen huipputapahtuma. Marraskuun 10. päivänä 2014 järjestettiin performatiivisin elementein höystetty koottu huippukokous, johon saatiin myös näyttävästi poliitikkoja mukaan. Yle ja Nuoren Voiman Liitto tekivät yhteistyössä paljon näkyvyyttä saanutta Kulttuurin välikysymystä, jossa politiikkaa ja taidetta nivoutettiin toisiinsa monin tavoin – myös taiteellisin keinoin eikä pelkästään keskustellen. 

Samaan aikaan taiteilijat ovat heränneet aivan uudella tavalla peräämään oikeuksiaan ja pohtimaan suhteitaan instituutioihin. Ilmaisen työn tekemiseen ollaan kyllästytty, ja monenlaiset liikehdinnät ovat muuttamassa kentän rakenteita. Taiteilijat ovat selvästi ottamassa asioita voimakkaammin haltuunsa – kuten esimerkiksi Checkpoint Helsinki on osoittanut. Myös erilaiset osuuskuntapohjaiset toimintamuodot ovat kokeneet uuden tulemisen. Uusia ei-kaupallisia gallerioita perustetaan koko ajan. Mutta onko tämä ratkaisu markkinoiden ja yrittäjyyden kanssa toimimiseen? Voi jopa kysyä sitä, onko taide edelleenkin vain marginalisoitumassa ja ghettoutumassa. 

Odotukset ovat kuitenkin olleet korkealla. Mutta tapahtuuko mitään? Hallituksen ja eduskunnan nopeat markkinafundamentalismin huumassa tehdyt ratkaisut muuttivat joulukuun 2015 aikana kuin huomaamatta prekariaatin – mukaan lukien taiteilijat – yrittäjiksi. Päätösten seuraamuksia yritetään selvitellä epätoivon vimmalla, ja kentän valtasi hämmennys. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka vaivihkaa – itse asiassa kuin häpeillen – unohti aiemmat kunnianhimoiset kulttuurivientiajatuksensa ja hieman kärjistäen siirsi taiteen vientituotteesta hyvinvointipalveluksi. Noin vain. 

Huippukokous taisi jäädä vain ohimeneväksi performanssiksi, ja sellaisena sen tuottama Suomen taidepoliittinen käsikirjakin asian näkee: ”Alkusanoissa huippukokous määriteltiin taidepoliittiseksi performanssiksi ja poliittiseksi taide-esitykseksi. Siis esitykseksi, jonka aiheena, muotona sekä päämääränä on taidepolitiikka.” 

Mutta syntyi tapahtumasta kuitenkin kirja, ja on esimerkiksi hauska lukea paikalle saapuneiden poliitikkojen mielipiteitä kommentteineen. Sitä paitsi nyt on tarjolla myös jotain konkreettisempaa kuin vuoden 2011 vaaleista. Poliitikkojen henkilökohtaiset puheet on ikuistettu – myös se, miten kaukana heidän ajatuksensa ovat taiteen arjesta. Näin esimerkiksi Sauli Ahvenjärven jälkijättöisyys (kd.): ”Peliteollisuus on yks loistava esimerkki siitä, miten voidaan täältä Pohjolan perukoilta päästä maailman laajoille markkinoille, ja sama pätee kulttuuriin, taiteeseen noin yleensä.” 

Kirja on taustoitettu Cuporen tutkijan Olli Jakosen tasapainoisella katsauksella kulttuuri- ja taidepolitiikkamme kehityskuluista kansallisen projektin palveluksesta nykyiseen innovaatiojargoniin. Poliitikkojen puheenvuorot on julkaistu translitteroituina, ja niitä kommentoi kolme kirjoittajaa: Eeva Kemppi ja Pauli Rautiainen ja Kimmo Jylhämö. Lisäksi mukana on kaksi taiteilijan näkökulmaa: Freja Bäckman ja Hannaleena Hauru. Kirjan päättää Hanna Ojamon ja Timo Kontion ’Taide- ja kulttuuripoliittinen utopia’, jossa esitellään neljä erilaista tulevaisuuden skenaarioita ja jossa tylysti todetaan: ”Jos oletuksena on se, että nykymeno jatkuu, tulevaisuus ei ole erityisen valoisa.” 

Jotain täytyisi siis tehdä. Tähän huutoon vastaa osaltaan Art Workers, jonka myötä suomalaisten taiteilijoiden taistelu elannostaan liitettään myös kansainvälisempään kontekstiin. Emme ole yksi huolinemme. 

Moni taiteilija on innostunut Ruotsin MU-sopimuksesta, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Tätä meilläkin nyt ajetaan, mutta pelastajaksi siitä ei ole. Tätä analysoi Erik Krikortz ja varoittaa liiasta optimismista antaen käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. Eikä sovi unohtaa sitä, että iso osa taiteilijakunnasta ei tule juurikaan MU-rahaa saamaan – jos ei kutsuja museonäyttelyihin tule. 

Erityisongelmien esiin tuomisen lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua, ja ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? 

Onhan meillä tietysti Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen, mutta olen aistivinani, ettei niiden toiminta tunnu aina tavoittavan kentän ongelmia. Syytä tähän en osaa tarkasti osoittaa, mutta osa ongelmasta lienee se, että järjestöissä on tapana kuunnella liian ”herkällä korvalla” – niin kuin poliitikoilla on tapana sanoa – kulttuuripolitiikasta vastaavia viranomaisia. Varsinainen taistelu taitaa syttyä enemmän ruohonjuuritasolla. 

Tätä taisteluhenkeä osoittaa myös toinen kirja, jonka tekemisessä muun muassa Minna Henriksson on ollut aktiivinen – mukana on myös Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin aktiiveja. Taidepolitiikkaa tekemässä on pamfletinomainen kirjanen, jossa on sekä esseitä että keskusteluita ajankohtaisista taidepoliittisista aiheista. Kirja on täynnä pieniä ajatuksellisia helmiä ja hyviä kysymyksiä, mutta toimitustyö on ollut löysää, ja tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. 

Olen viime aikoina lukenut Hannah Arendtia, ja esimerkiksi Antti Majavan jotkut samasta lähteestä ponnistavat ajatukset saivat pysähtymään: ”Tarvitaan vaon havahtuminen siihen, että keskeisillä vallankäyttäjillä tai etuoikeutetuilla ihmisryhmillä ei olekaan valtaa tai auktoriteettia suhteessa markkinavoimiin eikä kykyä hoitaa järjestelmän koossa pitämisen kannalta oleellisia tehtäviä, joihin kansa uskoo heidän etuoikeuksiensa pohjaavan”. Tämän havahtumisen äärellä olemme toivottavasti juuri nyt. 

Sanalla ’kulttuurivallankumous’ on historiallisista syistä huono kaiku, mutta ehkä nyt on sen aika. Ehkä nämä kolme kirjaa pohjustavat sitä.

Julkaistua 723: Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkansa?

Eilen olin Työväenliikkeen kirjastossa, missä julkaistiin Työväentutkimus 2015 – vuosikirja, vuosikirja jonka julkaiseminen aloitettiin jo 1980-luvulla. Oli hauska olla mukana näin perinteisessä joukossa. Olin kirjoittanut vuosikirjaan pyynnöstä yhden kirja-arvostelun:

Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkkansa?

Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Edited by Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015.

Onko taiteilija yrittäjään rinnastettavissa oleva henkilö, joka saa mainostaa teoksiaan ilmaiseksi taidemuseoissa myydäkseen niitä sittemmin markkinoilla? Näin kysyy prahalainen taidetyöläisaktivisti Tereza Stejskalová pohjoismais-balttilaisten taideaktivistien tuottamassa kirjassa Art Workers, jossa yritetään hahmottaa prekariaattiin kuuluvien taidetyöläisten asemaa oikeistolaistuvassa maailmassa. 

Taiteilijan sijoittumista talouden rakenteisiin ollaan koko 2000-luvun ajan väännetty kohti yrittäjyyttä – myös opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta. Hieman kärjistäen voisi todeta, että 2000-luvulla taiteilija on siirtynyt köyhästä tai työttömästä vapaan ammatin harjoittajasta huonosti menestyväksi yrittäjäksi. Kasvavaan prekariaattiin kuuluvat taiteilijat ovat myös ajautuneet asemaan, jossa he tipahtavat eri luukkujen väliin. Taiteilijoiden sosiaali- ja eläketurva on enimmäkseen hunningolla. Tosin eläketurvassa on tapahtunut myönteistä kehitystä, mutta sekin koskee vain vuosiapurahaa saavia taiteilijoita, joiden eläkevakuutus hoituu Melan kautta. Moni jää ulkopuolelle.
Yhteiskunnalliset muutokset alkavat usein yksittäisistä epäkohdista.

Taiteilijoiden huoli on viime aikoina ollut se, että he joutuvat tekemään työtään ilmaiseksi. Olisi esimerkiksi täysin käsittämätöntä, jos Kansallisoopperan laulajien pitäisi laulaa ilmaiseksi. Toisin on Kansallisgalleriassa: taiteilijalta odotetaan ilmaista työpanosta kuin luonnostaan. 

Muutamaa huippugalleriaa lukuun ottamatta taiteilija joutuu maksamaan näyttelystään vuokran, mikä koskee myös taiteilijoiden itsensä omistamia – esimerkiksi kaikkien liittojen – gallerioita. Keski- ja Etelä-Euroopassa ei toimita näin. Jos rahavirtoja tarkastelee hieman toisenlaisesta vinkkelistä, taiteilijan saama työskentelyapuraha onkin Suomessa usein käytännössä galleristien saamaa vuokratukea. 

Toki taiteilijat saavat – eivät aina – töidensä esittämisestä Kuvasto-korvauksen, mutta se on häviävän pieni. Kyseessä ei sitä paitsi ole korvaus työstä vaan tekijänoikeuskorvaus. 

Ruotsissa on siirrytty ns. MU-sopimukseen, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Yleissopimus takaa taiteilijoille korvauksen paitsi teosten esittelystä myös tekemästään työstä valtion rahoittamissa näyttelytiloissa. Tätä mallia ajavat Suomessakin Suomen Taiteilijaseura ja Ornamo. Erik Krikortz varoittaa Art Workers -kirjassa liiasta optimismista ja antaa käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. 

Virossakin on samanlaisia kehityskulkuja: julkista rahoitusta saavat galleriat eivät vuodesta 2014 saa enää periä taiteilijoilta näyttelyvuokria. 

Minna Henriksson kuvaa tarkoin empiirisin esimerkein Suomen surkean tilanteen ja ryydittää tekstiään useammankin taiteilijan haastattelulla. Ilman kunnon empiriaa keskustelu jäisikin liian helposti teoreettiseksi käsitteistä kiistelemisen tasolle. Tämä teksti tulisi julkaista jossain myös suomeksi. 

Yksittäisten ongelmien lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua? Ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? Miten taidetyöläisten asema muuttuisi mahdollisen perustulon myötä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa taidekriitikko eli prekariaattiin lukeutuva taidetyöläinen, joka ei saa tästä kirjoituksesta minkäänlaista korvausta käytettyään siihen kaksi työpäivää.

***

Yritin olla hauska – siis kytkeä asian itse aiheeseen – kirjoittajamäärittelyssäni, mutta nyt jo hävettää. Tulee sellainen vaikutelma, että muut tekevät aatteellisesti täysin rinnoin talkootyötä ja minä vain nillitän. Että anteeksi tästä. Sen sijaan kommenttini siitä, että Henrikssonin teksti pitäisi saada suomeksi, on vakava. Sitä voisi vaikka vähän laajentaa ja julkaista pienenä pamflettina. Mieti Minna asiaa, jos luet tämän, ja tarjoa vaikka Into Kustannukselle.