Näyttelykuvia 22: Kaupunki täynnä Caravaggion haamuja

Torstain 15.4. näyttelykierros loppui sitten onneksi joskus, mutta vasta sen jälkeen, kun uudet kenkäni olivat hangannut vasempaan jalkaani rakot ja ne vielä puhki. Viimeinen kohde oli Antti Linnovaaran (s. 1960) näyttely (8.4.–2.5.) Galleria Uusitalossa. 

Linnovaara on aina ollut mielestäni kelpo maalari, mutta en koskaan ole oikein – niin sanotusti "henkilökohtaisesti" – hänen töistään innostunut. Niin kävi nytkin. Näyttelykokonaisuus oli hajanainen, jotkut duunit olivat jopa vaikuttavia, mutta joissain kerroksellisen syvyyden luominen oli mielestäni toteutettu jotensakin suttuisen tunkkaisella päällemaalaamisella. Sitten tapahtui jotain tosi outoa. Päätin itsekseni, että en minä jaksa näitä sen enmpää katsoa, ja lähdin aika nopeasti ja vähän tympääntyneenäkin pois. Olin jo ulkona, kun joku sai minut kuitenkin pysähtymään ja miettimään. Se oli päähän jäänyt kuva isosta punaisesta akrylimaalauksesta Caravaggion tie. Enköhän sitten ottanut ja palannut galleriaan katsomaan sitä uudestaan. Kyllä se vain oli aika hieno. Katsoin näyttelyn uudestaan, mutta nyt ohitin ne duunit, jotka minua olivat ärsyttäneet. Fiilis oli heti paljon parempi. Oli myös hauska pohdiskella sitä, miten erilaisella tavalla Linnovaara suhtautuu omaan Caravaggiooonsa kuin samaan aikaan toisaalla Antero Kahila.

Sitten oli vielä joidenkin mielestä varmaan hauska, joidenkin modernistishenkisempien mielestä ehkä markkinahumuisen tympeä idea laittaa yksi duuneista Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kanssa tehtynä diilinä huutonetin kautta myytäväksi – osin hyväntekeväisyyteen. Yllä oleva pieni Caravaggio-teemainen-maalaus oli nyt sitten sellainen. Homma menee niin, että maalaus esitellään kuukausiliitteessä (tässä EMMA:n johtajan Markku Valkosen esittelyteksti) ja sitten teos on normaalisti huutokaupassa. Puolet tuotosta menee taiteilijalle, puolet Kirkon ulkomaanavun Naisten pankille. Tätä kirjoitettaessa hinta oli noussut jo 3 300 euroon, joten kaipa homma sitten toimii.
Kai minun on kuitenkin tunnustettava, että minun fasistinen puhtauskäsitykseni ei pidä siitä, että näyttelyssä on maalauksen vieressä huolimattomasti seinään lätkäisty lehtileike.

Pelastetaan Frame!, osa 3

Viime aikoina vellonut keskustelu Näyttelyvaihtokeskus Framen lopettamisesta tai mahdollisesta tulevaisuudesta on ollut väliin tosi kummallinen. Se on myös pitänyt yllä lähinnä vastenmielistä ja ainakin täysin epäkuranttia politisoitumiskeskustelua, jonka aloittamisesta voimme kiittää ennen kaikkea Berndt Arellia, Janne Gallen-Kallela-Siréniä ja heitä peesaavaa kuvataiteilija Osmo Rauhalaa (s. 1957), jolla tuntuu olevan sama alituiseen tyrkyllä oleva keskustelupuheenvuoro jokaiseen mahdolliseen taidekiistaan – oli aihe mikä hyvänsä, kova ydin tuntuu aina olevan se, että häntä ei ole palkittu ja tuettu tarpeeksi, koska jotkut kansallisesti umpioituneet vasemmistolaiset ovat sen estäneet, vaikka juuri hän olisi ollut se oikealla tavalla kansainvälistynyt suomalaistaiteilija. 

Rauhalalle voimme toki vain hymyillä, mutta asia on saanut muitakin omituisia ja paljon pelottavampia piirteitä. Opetusministeriö esimerkiksi käynnisti oikein kampanjan saadakseen kansalta ehdotuksia taideviennin järjestämiseksi nyt, kun Frame heitetään roskakoriin. Seuraavana kai sisäasiainministeriö haluaa kansalaisideoita Suomen ja Venäjän välisen rajan turvallisuuden varmistamiseksi, kun rajavartiolaitos lopetetaan henkilöstöongelmien takia.

Tänään Helsingin Sanomissa oli pitkään Saksassa toimineen taidehistorijoitsija-kuraattori Ritva Röminger-Czakon sangen kypsä ja vakuuttavasti sekä ennen kaikkea empiiriseen kokemukseen perustuen argumentoiva keskustelupuheenvuoro, joka päättyy osuvaan huoleen: "Tuntuu hyvin turhauttavalta, että monivuotista yhteistyöpartneria ei enää ole. Monet muutkin kuin minä ihmettelevät, miten toimitaan tästä eteenpäin."

Jos opetusministeriössä ei lainkaan tajuta sitä, kuinka vaikea tällaisia pitkäikäisiä hyviä suhteita on rakentaa uudelleen, on siellä huonon poliittisen osaamisen – mikä ei sinänsä ole sen paremmin traagista kuin yllättäväkään – lisäksi todella huonoa asiantuntijaosaamista. Väittäisin, että meidän olisi syytä kohta olla opetusministeriön nykytilasta yhtä huolissaan kuin Framesta olisi pitänyt olla, kun siellä meni huonosti.

Ehkä kannattaisi kiinnittää myös huomiota siihen, kenen sitä huolta olisi pitänyt kantaa ajoissa. Huolta ei nimittäin osannut näköjään lainkaan kantaa se taho, jolle se ensimmäisenä olisi kuulunut. Frame toimi Suomen Taideakatemian Säätiön alaisuudessa. Tässä hallitus:

Puheenjohtaja Berndt Arell, Museonjohtaja, Opetusministeriön nimeämä jäsen
Erika Hyyryläinen, Taidesihteeri, Opetusministeriön nimeämä jäsen
Markku Valkonen, Museonjohtaja, Opetusministeriön nimeämä jäsen
Roger Gustafsson, DI, FM, Suomen Taideyhdistys ry
Päivi Karttunen, Filosofian kandidaatti, Suomen Taideyhdistys ry
Hannu Hokka, Toimitusjohtaja, Suomen Taideyhdistys ry
Elena Näsänen, Kuvataiteilija, Suomen Taiteilijaseura ry
Janne Gallen-Kallela-Sirén, Museonjohtaja, Helsingin kaupunki
Mary Gregory, Kuvataiteilija, Suomen Kuvataidejärjestöjen Liitto ry
Johanna Kiivaskoski, Taidegraafikko, Suomen Taidegraafikot ry
Kari Huhtamo, Kuvanveistäjä, Suomen Kuvanveistäjäliitto
Antti Linnovaara, Taidemaalari, Taidemaalariliitto

Säätiön asiamiehenä toimi lakimies Terhi Aaltonen

Ja tässä hallituksen alainen Framen johtokunta:

Puheenjohtaja Berndt Arell, Museonjohtaja
Håkan Mattlin, Ylijohtaja
Elena Näsänen, Kuvataiteilija
Mikko Oranen, Amanuenssi
Jaakko Rustanius, Kuvataiteilija, Toiminnanjohtaja
Roger Gustafsson, DI, FM

Onpa muuten tosi vasemmistolainen lista! [Luulenpa, että Markku Valkonen saattoi joskus aikoinaan olla vähän vasemmalle päin kallellaan – silloin kun hän toimi Uuden Suomen taidekriitikkona 1960-luvun lopulla, jolloin taidemaailman politisoitumisesta vasta alettiin puhua. Nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että vuonna 1991 lakkautettu Uusi Suomi oli aikoinaan se Helsingin Sanomien porvarillinen vaihtoehto, jonka kirjoittajat olivat kuitenkin aika radikaaleja. Nykyisen verkkolehden kanssa sillä on aika vähän tekemistä.]

***

Vähän surullisesti näyttää siltä, että aina kun taiteen kentällä tapahtuu jotain outoa, löytyy taustojen nimilistoilta ainakin aikamme porvarillinen taideruhtinas Berndt Arell, jonka käsiin tässä "vasemmistolaisessa kulttuurielämässä" on muuten keskittynyt aivan häkellyttävä määrä valtaa.

Röminger-Czako totesi kirjoituksessaan, että hän ei tunne Framen lopettamiseen johtaneista syistä muuta kuin "huonon ilmapiirin" ja toteaa: "Tämä ei tietenkään voi olla itse syy, sillä ilmapiirinhän voi aina parantaa." Näinhän sitä maalaisjärjellä luulisi asian olevankin. Mutta suomalaisessa kulttuurissa tuntuu nykyään kaikki olevan mahdollista. 
Niin ihanan kihelmöivää kuin poliittinen salaliittoajatus olisikin, täytyy kai tyytyä siihen, että kyseessä saattaakin tässä tapauksessa olla ihan yksinkertainen tyhmyys.

Poromiestä kuulemma hävettää jo olla keskustalainen. Minäkin joudun pelkkänä taidekriitikkona kuulemaan rööperiläilessä kantabaarissani pilkkaa siitä, että toimin kuvataiteen kentällä. Työtön duunarikin osaa jo ihmetellä taidemaailman kummallista menoa, eikä minulla kysyttäessä ole ollut antaa mitään rationaalisia vastauksia. Tämä tarina on sitä paitsi totta – empiriaa kuluneelta viikolta. Kohta alkaa siis minuakin hävettää kuin poromiestä konsanaan.
Häpeän sijaan haluaisin kuitenkin tuntea sekä ylpeyttä että iloa siitä, saan tehdä työtäni suomalaisen kuvataiteen parissa. Siksi olen henkilökohtaisesti huolissani. Tässä ojassa ei ole yhtäkään minun lehmistäni, enkä tiedä Framen tulehtuneisuudesta myöskään yhtään mitään, joten en halua ottaa niihin asioihin kantaa tuntematta asioita. Framen tekemästä hyvästä työstä, sen kiistattomasta ja monivuotisesta merkityksestä suomalaiselle kuvataiteelle – ja vaikka kansallislle brändäyksellekin, jos niikseen tulee – tiedän sen sijaan työni puolesta aika paljon, ja siksi uskallan ottaa kantaa Framen tarpeellisuuden puolesta. Meillä ei ole varaa – monessakaan mielessä – menettää Framea.