Mustalaisleiri muuttaa Tampereelle

Eilen piiipahdin illansuussa Tampereella osallistumassa paneelikeskusteluun, jossa puhuimme Nykytaiteen museo Kiasman intendentin Marja Sakarin kanssa kuvataiteilija Kiba Lumbergin (s. 1956) johdolla romanitaiteesta ja sen mahdollisesta olemassaolosta otsikolla Mitä on romanitaide, onko sitä?   
Työväenmuseo Werstaalla on nimittäin Ulla Jaskarin, Kiba Lumbergin ja Kaarina Majanderin (s. 1967) ja kuratoima eurooppalaisen romanitaiteen näyttely Minä, te ja muut (1.2.–26.5.), jonka oheisohjelmaan keskustelu kuului.

 Marja Sakari ja Kiba Lumberg keskustelun tuoksinassa.

Yleisöä oli harmillisen vähän, mutta onneksi heilläkin oli kommentoitavaa. Emmehän me aiheesta tietenkään minkäänlaiseen ratkaisuun päässeet, mutta toimme esiin monia näkökulmia. Minä yritin esimerkiksi valottaa asiaa omien taiteen marginaaliryhmiin liittyvien kokemuksieni kautta – muun muassa puhumalla vertailun vuoksi mahdollisesta inkeriläisestä taiteesta. Otin myös esiin ghettoutumisen ongelman – vertailukohtana ns. maahanmuuttajataide. Onko meillä Suomessa esimerkiksi ylipäänsä mitään tarvetta erilliseen maahanmuuttajataiteeseen? Toisaalta romanitaide on alkanut elää ihan uutta elämää nykytaiteen konstekstissa. Tulinhan minäkin vuosi sitten miettineeksi tätä asiaa Kaapelitehtaalla.

Taiteen ja etnisyyden suhteista riittää vielä varmasti paljon keskusteltavaa.

Ja riittää tässä minullekin taas lisäpohdittavaa. Tein nimittäin vähän taustatöitä puheenvuoroilleni, ja pohdin muun muassa aiempaa mustalaistaidetta, jonka suurin sankari on aina ollut ranskalainen modernistimaalari Serge Poliakoff (1906–1969). Nyt kun katsoin hänestä Wikipedian artikkelia, häntä nimitettiinkin kirgiisiksi. Kiban kanssa nauroimme, että mutiainen mikä mutiainen. Mutta mikä siis on Poliakoffin etninen tausta? Ja kuka kertoisi minulle, että mikä on "mustalaiseksi" (Lo Zingaro) nimitetyn italialaisen renessanssimaalari Antonio Solarion (aktiivinen vuosina 1502–18) etninen tausta?

 Serge Poliakoff, Composition grise, rouge et jaune, 1960. Onko tämä mustalaistaidetta? 

Ja onpa tämä kaikin puolin ongelmallista. Huomasin nimittäin äsken jo vaihtaneeni sanan 'romani' sanaan 'mustalainen'. Mustalaista käytin muuten koko keskustelun ajan, koska muutamat mustalaisystäväni ovat aina tuhahtaneet sanalle 'romani' ja suorastaan käskeneet minua sanomaan 'mustalainen' – muun muassa Reima Nikkinen, jonka kanssa olen keskustellut mustalaistaiteesta. Hän oli tekemässä minulle jo vuosia sitten Taiteeseen artikkelia mustalaistaiteesta, mutta vieläkin tuo juttu on vaiheessa. Sekin kertoo ehkä siitä, että ihan helppo tämä mustalaistaiteen määrittely ei ole.

Toivottavasti palaamme asiaan.  

Luettua 99: Memesa-trilogia

Kiba Lumberg: Memesa-trilogia. Sammakko 2011.

Memesa-trilogia pitää sisällään kolme kirjailija ja kuvataiteilija Kiba Lumbergin (s. 1956) omaelämäkerrallista romaania: Musta perhonen (2004), Repaleiset siivet (2006) ja Samettiyö (2008). 13-vuotiaana mustalaisyhteisöstään maailmalle lähtenyt Lumberg on käynyt kovan koulun päästäkseen nykyiseen jo varsin arvostettuun asemaansa monipuolisesti lahjakkaana taiteilijana.

Lumbergin omaelämäkerrallinen trilogia on hieno kuvaus tästä tiestä. Hän kirjoittaa sujuvasti ja ryydittää tarinaansa myös ankaralla mustalaiskulttuurin analyysillä – varsinkin naisen asema on Lumbergille tärkeä aihe.

Hieman yllättävästi trilogian viimeinen osa, jossa ollaan jo mukana taidemailmassa, jää kirjoista vähiten vereväksi – olisin odottanut siltä nimittäin vähän enemmän taidemaailman kritiikkiä. Kaikkineen sarja on kuitenkin vaikuttava kehityskertomus, jonkalaisia taidemaailmassamme ei ole yhtään liikaa tarjolla. Kirjan laadusta kertoo jotain jo sekin, että liki 600-sivuinen paketti piti minut niin voimakkaasti otteessaan, että kolmessa päivässä se oli jo luettu.

PS. Tässä muuten vielä linkki Lumbergin omille kotisivuille.

PPS. Lumberg herättää minussa aina myös pienen nostalgian, sillä juuri hänen näyttelystään kirjoitin ensimmäisen näyttelykritiikkini Taiteeseen (1/98), jota olin juuri alkanut päätoimittaa. Tässä pieni ote, jonka takana seison iloisesti vieläkin: "Lumberg lähestyy tarinoitaan varsinaisen omakuvan sijaan pienten kerronnallisten avainsymbolien kautta. Teoksissa esiintyvä tyttö tai nainen on kuin sapluunalla tehty tehty tarinan yhteyteen lyöty varmentava leima. Tämä voi johtua Lumbergin sarjakuvataustasta. Tahatonta tai ei, niin juuri tämä pieni etäännyttävä tekninen seikka vapauttaa katsojan häpeämisen sijaan katsomaan."

Vähän tältä minusta tuntui nyt kirjojenkin kanssa. En kokenut olevani tirkistelijä.