Julkaistua 830: Haluatko taidemiljonääriksi?

Rästien purku jatkuu. Tämä juttu julkaistiin jossain taanoisessa Taiteessa viimeisen viiden kuukauden aikana – en löydä sitä nyt pinoistani.

Haluatko taidemiljonääriksi?

Kiinan kallein elävä nykytaiteilija on nimeltään?

A: Wang Yidong B: Zeng Fanzhi C: Liu Ye D: Fang Chuxiong 

Vastauksesi on todennäköisesti väärä tai oikeaan osuessaankin silkka arvaus. Kaverille kilauttaminenkaan ei todennäköisesti olisi auttanut.

Kolme vuotta sitten Sotheby’s Hong Kong teki aasialaisen nykytaiteen hintaennätyksen myymällä Zeng Fanzhin (s. 1964) öljymaalauksen Pyhä ehtoollinen (2001) 23,3 miljoonalla dollarilla. Ostaja oli yksityiskeräilijä, joka halusi jäädä nimettömäksi. Kyseessä oleva teos on isokokoinen (220 x 395 cm) pastissi Leonardo da Vincin (1452–1519) kuuluisasta maalauksesta – raamatulliset henkilöt on vain korvattu kiinalaisten huivikaulaisten pioneerinuorten karikatyyrihahmoilla. Kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina on taidemaailmassa niin paljon puhuttu? 

Zeng Fanzhi on nykyään aasialaisen taidekaupan ehdoton huippunimi. Artpricen 500 maailman kalleimman taiteilijan vuotuisessa listauksessa 2013/14 hän oli 4. sijalla – hänen teostensa huutokauppatuotot olivat kaikkineen 59,7 miljoonaa dollaria. 

Zeng Fanzhi (s. 1964), Pyhä ehtoollinen, 2001.

Eivät muutkaan arvaukset olisi olleet huonoja. ”Kiinan johtava realistimaalari” Wang Yidong (s. 1955) oli samalla listalla sijalla 21. Hänen kallein yksittäinen teoksensa on mennyt 2,2 miljoonalla dollarilla. Liu Yen (s. 1964) useammastakin tyyliteltyjä lapsimaisia naishahmoja sisältävästä ja varsin viehättävästä teoksesta on maksettuja miljoonahintoja – kallein on mennyt 3,5 miljoonalla eurolla. Länsimainen taiteenharrastaja saattaisi tuomita hänen tuotantonsa sentimentaaliseksi naivismiksi. Traditionaalisempaa ja konservatiivisempaa kiinalaista maalausta – jota on lännessäkin tapana arvostaa – edustava Fang Chuxiong (s. 1950) ei ole yksittäisillä teoksilla päässyt miljoonakastiin, mutta tuottelias taiteilija on yltänyt huutokauppanoteerauksiensa kokonaistuloksessa jo 7,8, miljoonaan euroon. 

Kuuden muun kalleimman elävän kiinalaistaiteilijan – kaikki miljoonakastissa – nimi on keskiverrolle suomalaiselle taiteenharrastajalle todennäköisesti yhtä tuttu: He Yiang (s. 1957), Liu Dawei (s. 1945), Liu Wei (s. 1965), Luo Zhongli (s. 1948), Wang Yidong (s. 1955), Zhou Chunya (s. 1955). 

Edellä luetellut taiteilijat eivät edusta mitään yhtä tyyliä tai länsikeskeisestä kansainvälisestä taidemaailmasta niin tuttua hegemonista trendiä. Lista kertoo pikemminkin taidemaailmassa tapahtuvista pysyvämmistä rakenteellisista muutoksista. Kiinalainen raha on tullut osaksi taidemaailmaa, ja rahan voimaa ei tässä tapauksessa ole syytä epäillä. 

Kiinalainen raha tulee muuttamaan taidemaailmaa. Ehkä kaikkein oireellisin tuoreehko uutinen viime kesältä on se, että kiinalaisraha tuli mukaan myös taidemaailman taiteen arvoa määrittelevään isoon huutokauppabisnekseen: heinäkuussa uutisoitiin, että kiinalaisesta Taikang Life Insurancesta tuli Sotheby’sin suurin yksittäinen osakkeenomistaja 13,5 prosentin osuudella. Firman takana on 58-vuotias liikemies Chen Dongsheng, joka omien sanojensa mukaan haluaa ”luoda uudelleen kiinalaisen kulttuuriaristokratian”. Ja jos tämä ei riitä vakuuttamaan uudesta tilanteesta, on toinen uutinen viime kesältä vakuuttavampi ollessaan silkkaa numeraalista faktaa: Artpricen mukaan Kiina ohitti alkuvuodesta Yhdysvallat maailman suurimpana taidemarkkinana. Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta, mutta edellisestä kerrasta on kulunut jo viisi vuotta. Kiinan huutokauppamyynnit lisääntyivät alkuvuodesta 18%, ja sen osuus kansainvälisistä markkinoista oli 35,5% – Yhdysvaltain osuus oli huomattavasti pienempi: 26,8%. 

Kiina on vähän kuin Texas: siellä kaikki on isompaa ja kaikkea on enemmän. Kiinalaisten miljonäärien määräkin on häkellyttävä: eri talouslähteiden arvioiden mukaan Kiinassa vaikuttaa nykyään yli miljoona dollarimiljonääriä. 

Liu Yiqian.

Miljardöörejäkin on vaikuttava määrä: Forbesin listojen mukaan Kiinassa oli viime vuonna 50 nettoarvoltaan yli miljardin dollarin ihmistä. Moni näistä harrastaa taidetta ja perustaa myös kokoelmalleen yksityisen museon. Joillakin on menossa jo toinen. Näin ovat toimineet businessmiljardööri Liu Yiqian ja hänen vaimonsa Wang Wei, joiden jo kansainvälistä mainetta saavuttanut Long Museum (Lohikäärme-museo) toimii kahdessa toimipisteessä: Long Museum Pudong (2012) ja Long Museum West Bund (2014). Liu Yiqian herätti viime vuonna huomiota ostamalla Christies’in huutokaupasta Amedeo Modiglianin (1884–1920) Lepäävän alastoman (1917–18) Modiglianin tähänastiseen huikeaan ennätyshintaan 170,4 miljoonalla dollarilla ja maksamalla ostoksensa ohimennen American Express -kortillaan – päästen kuulemma samalla toiseenkin ennätysten kirjaan maailmanhistorian suurimmalla luottokorttiostoksella.

Kuka ihmeessä on Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani?

Joillekin taidemaailma on listojen maailmaa. Taidetta listataan saavutettujen hintojen mukaan. Museoitakin listataan kävijämäärien osoittaman suosion mukaan. Taidemaailmassa valtaa käyttäviäkin listataan vallan määrän mukaan. Art Reviewin auktoriteettina noteeratulla Power 100 -listalla vuoden 2013 ykkönen monille oli varmaankin vähän yllätyksellinen ollessaan kolminkertaisesti toinen, arabi, muslimi ja nainen: Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani. Tämä vuonna 1983 syntynyt moguli on Qatarin kuningashuoneen jäsen – entisen emiirin tytär ja nykyisen emiirin sisar – ja arkiselta toimeltaan Qatarin museotoimen johtaja. Syy, miksi hän esiintyy taidevallankäyttäjien listalla, on yksinkertainen: Qatarin jättimäiset taidemäärärahat, jotka ovat olleet viime vuosina ylittämättömiä. Vuosibudjetti on arvioitu miljardiksi dollariksi. Jos Al-Mayassa on halunnut jonkun teoksen, on hän sen myös ostanut – oli kilpailu kuinka kovaa tahansa. 

Al-Mayassa al-Thani.

Maailman kolmesta kalleimmasta myydystä teoksesta kaksi on päätynyt viime vuosina Qatarin holveihin: Paul Gauguinin (1848–1903) Nafea Faa Ipoipo (1892) viime vuonna yksityisenä myyntinä noin 300 miljoonalla dollarilla ja Paul Cézannen (1839–1906) Kortinpelaajat (1892–93), joka myytin myös yksityisesti Qatariin vuonna 2011 noin 272 miljoonan dollarin hinnalla. 

Paul Cézanne, Kortinpelaajat, 1892–93.

Kiinalaisten lisäksi siis arabeista on tullut merkittäviä pelureita taidemaailmassa. Se kolmas jäi kuitenkin totuttuun länteen, kun levy-yhtiömoguli David Geffen myi yhdysvaltalaiselle hedge fund -bisnesmies Kenneth C. Griffinille (nettoarvo 5,5 miljardia dollaria) omistamansa Willem de Kooningin (1904–1997) maalauksen Interchange (1955) noin 300 miljoonalla dollarilla. 

Arabien öljyrahan vaikutuksessa taidemaailmaan ei ole kyse pelkästään Qatarin rikkaasta kuningashuoneesta, vaan paljon laajemmasta pohjasta, mikä näkyy muun muassa siinä miten kaksi suurinta huutokauppahuonetta ovat laajentaneet toimintaansa Lähi-itään ja miten myös johtavat galleriat laajentavat toimintaansa samaan suuntaan. Christie’s on jo jonkin aikaa järjestänyt huutokauppoja Dubaissa (Yhdistyneet arabiemiirikunnat) ja näyttelyitä Dohassa (Qatar). Sotheby’s on järjestänyt huutokauppoja Dohassa vuodesta 2008. 

Damien Hirstin (s. 1965) pronsseja Dohassa.

Taiteilijatkin ovat löytäneet uusia suoramarkkinointikanavia: esimerkiksi Damien Hirst myi Dohaan vuonna 2013 monumentaalisen 14:n pronssiveistoksen sarjan arvioiden mukaan noin 20 miljoonalla dollarilla. Siellä hän piti myös ison retrospektiivisen näyttelyn. Samoilla apajilla on menestynyt myös vähemmän kaupallisena tunnettu Louise Bourgeois (1911–2010), jonka Dohaan hankittu ikoninen hämähäkkiveistos Maman (1999) maksoi sekin varmaankin enemmän kuin 10 miljoonaa dollaria – vaikka onkin ed. 6. 

Ja sitten tietenkin emiirikunnista vielä pinta-alaltaan suurin eli Abu Dhabi, jonne sekä Louvre että Guggenheim ovat levittämässä toimintaansa – surullinen G-projekti ei tosin ole juurikaan edennyt, vaan on vieläkin pelkkä monttu hiekassa. Sopimus tehtiin vuonna 2006, mutta luvattu valmistumisvuosi on siirtynyt hiljalleen: 2011, 2013, 2015, 2017. Ei taida tuoreinkaan toteutua.

Miksi rahalla olisi väliä?

Kaunosieluinen taiteenharrastaja voi ajatella, että eihän rahalla ja taidetta sen voimalla taidetta harrastavalla 1% eliitillä ole niin väliä. Näin se ei kuitenkaan mene. Raha tulee sisältöihin ja taidemaailman käytänteisiin monin tavoin. Yksi on tietenkin instituutioiden toiminta. Ennen oli varmaan aika helppoa poimia rusinoita pullasta ja esittää omavalintaisesti muuta maailmaa sopivina trendikkäinä annoksina: vuorollaan postsovjeettista itää, Etelä-Amerikkaa, Kiinaa, Afrikkaa jne. Jatkossa tulemme näkemään toisenlaisia ratkaisuja. Tuoreena esimerkkinä vaikkapa maineikkaan Pace Galleryn (New York, London, Beijing) uusi näyttely Beijingissä: Soll LeWitt & Zhang Xiaogang (28.9.–19.11.).

Yhdysvaltalaisella käsitetaiteellisen minimalismin sankarilla Sol LeWittillä (1928–2007) ja kohtuullisen nuorella kiinalaisella symbolistilla ja surrealistilla Zhang Xiaogangilla (s. 1958) ei luulisi olevan yhtään mitään yhteistä, mutta taidepuheella kaikki onnistuu: Pace on korostanut näitä yhteyksiä ”installoimalla läpinäkyvän seinän jakamaan taiteilijoiden töitä. Se luo visuaalisen törmäyksen mutta samalla havainnollistaa harmonisen ja käsitteellisen rinnakkaiselon.” 

Raha muuttaa taidetta. Puhe muuttaa taidetta. Ainakin tapoja katsoa taidetta. Eikä se välttämättä ole pelkästään huono asia. Katsojakin joutuu vähintäänkin miettimään sitä, mitä hänelle esitetään ja miksi.

Kirjoittaja ei hänkään muista suurinta osaa omassa jutussaan mainituista nimistä enää ensi viikolla.

Julkaistua 762: Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

Tällaisen tiedotteen rustatisn aamulla ja lähetin maailmalle. Kaikki joukolla ensi maanantaina Ossia juhlimaan!

Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

Avajaiset: Galleria Orton, Tenholantie 10

2.5.2016, klo 17.00

Yksi kuvataiteilijakuntamme nestoreista, siurolainen kuvanveistäjä Ossi Somma täytti 90 vuotta 28.1.2016.

Somma juhlistaa syntymäpäiviään pienimuotoisella näyttelyllä Galleria Ortonissa. Esillä on jonkin verran vanhempaa tuotantoa ja uusia pronssivaloksia, joita hän on valanut vanhemmista, valamatta jääneistä töistään. 

Vierailin Ossin luona Siurossa 30.3. Syötiin siskonmakkarakeitot, juotiin kahvit ja konjakit.

Somma on nimittänyt itseään ”kristityksi kommunistiksi”, mikä kevyen huumorin lisäksi on varsin osuva ilmaisu hänen työlleen, joka on aina asettunut pienen, alistetun, sorretun ja kärsivän ihmisen puolelle. Somma on myös aina säälimättä suominut vallastaan huumaantunutta johtavaa luokkaa. Hänen usein sarkastinen huumorinsa on iskevää ja oivaltavaa. Parhaiten tästä pääsee perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea hänen huikea veistospuistonsa, joka on avoinna vieraille aina. Ulkorakennuksiin voi ohiajava mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. 

 

Viimeinen kuntourheilija.

Dantelainen helvetin maailma on myös täynnä ympäristöön levittyviä veistoksia, joissa useissa on Sommalle ominainen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia. 

Nyt Galleria Orton tarjoaa juhlan kunniaksi pienen kurkistusluukun Somman maailmaan, jossa taide on aina voittanut maallisen vallanhimon. Taiteilija itse on todennut: ”Monille Leonardo da Vinci, Rodin, Matisse ja Picasso ovat tuttuja nimiä ja heidän taiteensa on yleisesti arvostettua. Luulenpa, että aika harva pystyy nimeämään edes yhtä valtiovarainministeriä heidän ajoiltaan. Aika karsii, aika säilyttää.” Somman teokset säilyvät, ne ovat jo aikoja sitten lunastaneet paikkansa Suomen taidehistoriassa.

 Lama.

Julkaistua 556 & 557 & 558: Käden ja mielen harjoitteita & "Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua" & Polemiikkia

Katsoin juuri aamu-tv:tä, jossa keskusteltiin kotiinpalaavien rauhanturvaajien posttraumaattisesta stressistä. Sellaisen kourissa minäkin nyt olen. Olin kuusi viikkoa Saarenmaalla turvaamassa omaa rauhaani ja kirjoittamassa kirjaa, ja nyt pitäisi taas ryhtyä kirjoittamaan eläimellisellä tahdilla lyhyitä juttuja, jotta saisin rahaa muun muassa vuokraan ja kaikkeen siihen, minkä tuhlasin, kun samalla olin tekemättä varsinaista leipätyötäni. Nyt minun pitäisi olla levännyt, ladattu syksyä varten ja motivoitunut. Ja kuitenkaan ei huvittaisi yhtään kirjoittaa. Haluaisin edelleenkin vain kuunnella kokoontuvien kurkien huutoa Talilan kylän pellolla. Mutta lentäähän nekin nyt pois. Niin, että vorwärts!

Posti oli tuonut yhtä sun toista, mutta niistä jutuista on rahat jo syöty. Yksi postintuoma oli Taideyliopiston lehti IssueX, jonka tuoreimmassa numerossa (syyskuu 2014) minulla oli kolme juttua. 

Lehden teema oli harjoittelu, ja oli varsin hauskaa keskustella Jan Kailan (s. 1957) ja Pirjetta Branderin (s. 1970) kanssa aiheesta. Tein vielä erillisen laatikkojutun vähän vanhemmasta tekijästä, Jorma Hautalasta (s. 1941), joka kuuluu niihin äärettömän ahkeriin kuvataiteilijoihin, joihin Kailakin viittaa.

Käden ja mielen harjoitteita

Maallikkokin tietää, että muusikon ja tanssijan virtuositeetti perustuu loputtomia toistoja sisältävään harjoitteluun, suoritusten hiontaan. Mutta onko kuvataiteilija perustaidot opittuaan heti valmis mestarisuorituksiin? Vai täytyykö hänenkin harjoitella?

Jotkut harvat kuvataiteilijat ovat tulleet tunnetuiksi nimenomaan piirtäjinä, mutta monelle taiteilijalle piirtäminen on taiteen alku ja usein ainoa harjoitteluksi mielletty osuus. Suomen Taideakatemian koulussakin ensimmäinen vuosi pelkästään piirrettiin, ensin kipsimalleja ja sitten ikään kuin korkeammalla tasolla elävää mallia. Tässä on tapahtunut selkeä muutos, koska itsekin muistan, miten Kuvataideakatemiaksi sittemmin nimetyn koulun saattoi erääseen aikaan 1990-luvulla läpäistä piirtämättä viivan viivaa. Tarina kertoo, että senkin jälkeen kuvanveiston professori Radoslaw Gryta oli pitkään ainoa opettaja, joka vaati oppilailtaan piirtämistä.

Nyttemmin koulussa on palattu joihinkin klassisiin asioihin, jotka liittyvät selkeästi harjoitteluun, taitojen kehittämiseen – muun muassa anatomiaan. Jo Leonardo da Vincihän vietti renessanssiaikaan öitään ruumishuoneella leikellen ruumiita sekä tutkien lihaksiston ja luuston toimintaa. 

Kuvataideakatemian taiteellisen tutkimuksen professori, valokuvataidetta ja installaatioita itse tekevä Jan Kaila toteaa, että ”nykytaiteessa taiteilija ei välttämättä enää edustaa käden kontrollia tai silmän ja käden synkronisointia. Ei näitä taitoja enää edellytetä. Tosin täytyy muistaa, että moni tuntemani maalari sanoo, että jos hän ei maalaa joka päivä, hän menettää taitonsa.” 

Jan Kaila, Elis Sinistön muistonäyttelystä, 2003.

Kailan mukaan ”lingvistisesti orientoitunut, käsitteellinen taiteilija on usein irrottautunut objektista. Sellainen taiteilija ei yritäkään hankkia harjoittelun avulla yhteyttä mieleen suvereniteettin pyrkien. Tietenkin voidaan kysyä, että onko lukeminen harjoittelua. Onko muun taiteen katsominen harjoittelua? Mutta silloin harjoittelun käsite vesittyy, tyhjenee semanttisesti. En kuitenkaan haluaisi vesittää tätä käsitettä, koska silloin ajautuisimme vain keskusteluun siitä, kuka on taiteilija ja mitä taide on. En pidä tätä häilyvien rajojen keskustelua kovin kiinnostavana.”

Nykytaide ja käsityöläisyys

Kuvataiteilija Pirjetta Brander piirtää, maalaa, tekee grafiikkaa, installaatioita ja videoanimaatioita. Viimeisen vuoden ajan hän on keskittynyt kuvanveistoon suorittaessaan jatko-opintojaan Kuvataideakatemiassa.

”Ammatinharjoittaminen on jo sellaisenaan harjoittelua. Treenaaminen ei tietenkään ole samanlaista kuin muusikoilla, varsinkin klassisilla muusikoilla, joilla suoritus perustuu jatkuvaan toistoon. Kuvataiteissa sellaista harjoittelua ei ole, mutta vaikka käsityöläisyyttä ei enää pidetä samalla tavalla arvossa, huomaa sitä kyllä, että taito on lisääntynyt, kun on tehnyt näitä asioita yli 20 vuotta.” 

”Piirtämisen osuus riippuu piirtämisen tavasta. Mitä siinä tavoittelee, havainnon ilmaisemista tai yhteyttä silmän ja käden yhteispeliin? Siinähän treenaaminen on kaiken A ja O. Mallista piirtäminen, jota minä olen tehnyt, vaatii vähän erilaista harjaantumista. Se paranee ajan kuluessa, ehkä huomaamattoman harjoittelun myötä. Empatia ja psykologinen silmä kehittyvät. Kyseessä ei siis ole pelkästään visuaalinen asia, mikä olisikin aika kalseaa.” 

Brander on vaihtanut tekniikoita ja materiaaleja yllättävän helpon tuntuisesti – katsojasta matka videoanimaatiosta betoniveistokseen tuntuu nimittäin aika pitkältä. ”Koen olevani vahvasti käsityöläinen. Silloin on aika helppoa omaksua uusia tekniikoita, jos ei nyt halua saavuttaa jotain aivan virtuoosimaista. Muistan esimerkiksi sen, miten rupesin ensimmäistä kertaa riveämään venettä (riveraudan avulla hampulla tilkitseminen, toim. huom.) ja minulle sanottiin, että olen tainnut tehdä sitä aiemminkin. Se sujui, koska olen tottunut tekemään kaikkea käsilläni. Kyllä kouliintunut klassisen baletin tanssija osaa varmaan nopeasti tanssia mitä vain.” 

Kaila kertoo siitä, miten eräs hänen Sibelius-Akatemian opettajakollegansa ”korosti erityisesti sitä, miten paljon muusikot joutuvat tekemään töitä” – implisiittisenä ajatuksena tietenkin se, että kuvataiteilijat eivät joudu tekemään yhtä paljon pitääkseen taitoaan yllä. Kaila oli todennut, että ”kuvataiteilijat tekevät todellisuudessa älyttömästi duunia”. Itsekin olen usein miettinyt tätä, kun olen seurannut taiteilijaystäviäni – sekä nuoria että vanhoja. Esimerkiksi taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala, joka opetti Suomen Taideakatemian koulussa/Kuvataideakatemiassa vuodet 1982–88, lähtee edelleenkin yli 70-vuotiaana työhuoneelleen miltei joka aamu. 

Populaarijulkisuudessa taiteilijoista ajatellaan usein, että heitä riivaa jonkinlainen ylevä ja poikkeuksellinen luomisen pakko, mutta kyseessä taitaa useimmiten olla käsityöläinen, silkan tekemisen ilosta syntyvä pakko.

Pirjetta Branderilla on muuten tiistaina avajaiset Galleria Sculptorissa. Joukolla katsomaan uusia veistoksia!

Esimerkiksi Brander on omaksunut viime vuonna uuden materiaalin, betonin. Hänen mukaansa ”yllätyksiä tulee, pitää koko ajan improvisoida, pitää luottaa siihen, että pystyy ratkaisemaan ongelmia. Jos joku menee pieleen, ei saa antaa periksi. Siitähän se hauskuus vasta alkaa, kun saa vaivata aivojaan, sillä, että miten tämän nyt saa ratkaistua. Taiteen tekemisessä ongelmien ratkaisu on kaikista hauskinta, ja kuvanveistossa niitä on loputtomasti. Se on ihan mahtavaa. Asenne ja kyky improvisaatioon, luovaan ongelmanratkaisuun, se on kaikista hienointa. Tässä prosessissa treenaamisella on epäilemättä merkitystä. Tärkeintä on kuitenkin asenne, se että ei joudu paniikkiin.”

Henkisiä harjoitteita

Nykytaiteessa korostetaan usein objektien tuottamisen sijaan prosessia ja sen avoimuutta. Kaila viittaa kollegaansa, Teatterikoulun taiteellisen tutkimuksen professoriin, teatteriohjaaja ja -käsikirjoittaja Esa Kirkkopeltoon, jonka eri ryhmissä on totuttu puhumaan harjoitteista. Vaikka ryhmissä harjoiteltaisiinkin esityksiä, on Kirkkopellolla tapana nimittää usein interaktiivisia ”lopullisia esityksiäkin” harjoitteiksi. Esimerkiksi Kirkkopellon ja Aapo Korkeaojan ohjaamassa Toisissa tiloissa (2007) oli kyse ”sarjasta kollektiivisia harjoitteita, jotka suoritetaan yleisön edessä. Harjoitteissa hakeudutaan yhdessä toisiin, ihmiselle vieraisiin tiloihin ja niistä palataan takaisin näin saadun kokemuksen rikastuttamana. Kysymys ei ole näyttelemisestä vaan metamorfooseista aistitiloihin ihmislajin rajojen ulkopuolella.” 

Kaila vertaa installaatioita tällaisiin harjoitteisiin. ”Vaikka installaation tekijä tekisi pienoismalleja, muuntaa tila teoksen aina toiseksi. Tekijä joutuu tekemään jatkuvasti eräänlaisia ennakoivia avaruudellisia harjoitteita. Itse asiassa pelkkää näyttelyn ripustustakin voidaan tarkastella eräänlaisena harjoitteena, vaikka teos lopulta lukitaankin, ja se voi olla jonkin aikaa olemassa tietynlaisena.” 

Branderin veistokset alkoivat elokuun lopulla valmistua.

Branderkin korostaa harjoittelun merkitystä ei-aineellisessa merkityksessä. Hänelle nuo toiset tilat ja rikastuttavat kokemukset ovat nykyään työmatkoilla tapahtuva ihmisten havainnointi. ”Nykyään harjoittelen ihmisten tarkkailua enemmän kuin ennen. Olen ottanut tavakseni julkisissa kulkuneuvoissa havainnoida tarkasti ihmisiä, koska he ovat yleensä niin keskittyneitä kännyköihinsä, että he eivät huomaa, vaikka heitä tuijottaisi kuinka paljon. Teen sitä tietoisesti joka päivä.” 

”En kuitenkaan ajattele harjoittelua. Se ei ole tavoitteellista. Harjoitukset liittyvät pikemminkin avoimuuden jatkuvaan treenaamiseen. Se pitää muistaa, koska muuten sitä urautuu helposti, eikä näe mitään.” 

Ehkä on kuitenkin syytä muistaa Kailan skeptisyys, hänen ajatuksensa käsitteen vesittymisestä: ”Minulle tämä on vähän epäselvää. Missä määrin tiedostamaton ja spontaani on harjoittelua? Missä määrin se on pikemminkin herkkyyttä ja olemisen osaamista. Miellän harjoittelun enemmän toiminnaksi, jossa on tietty rytmi ja muoto, tietty päämäärä.” 

Ehkä kuvataiteilijan harjoittelu on keinumisen harjoittelua – tasapainoharjoitteita siinä heiluriliikkeessä, jonka ääripäinä ovat käsityöläisyys ja avoimuus elämälle sekä toisille ihmisille? 

***

Jorma Hautalaa kävin myös tapaamassa hänen työhuoneellaan – ja otin kuvia hänen "harjoitteistaan":

”Kuvataiteilijan koko ura on harjoittelua”

”Kuvataiteessa tuntuisi oudolta, että sitä vain toistaisi ja toistaisi. Hioisi suoritusta loputtomasti kuin muusikko, joka saattaa harjoitella monta tuntia päivässä”, toteaa taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala työhuoneellaan. 
Toisaalta Hautalan mukaan ”kuvataiteilijan koko elämänura, koko tuotanto, on harjoittelua” – ”sitä suurta mestariteosta varten”, hän lisää ironisesti. 

Hautala muistuttaa kuitenkin modernin taidekoulutuksen ja harjoittelun välisistä kytkennöistä ja viittaa legendaariseen Bauhausiin, jossa muun muassa Johannes Itten ja Josef Albers käyttivät esikursseillaan erilaisia harjoituksia – sekä väriin että materiaaliin liittyen. Esimerkiksi Albersin kursseilla muotoiltiin tunnettujen väritehtävien lisäksi pahvista ja paperista erilaisia konstruktioita. Albers halusi kehittää oppilaitten ’materiaalitunnetta’ (Materialgefühl): ”Kuten punainen ja vihreä täydentävät toisiaan, voivat muodostaa siis kontrastin ja tasapainon, niin myös tiili ja säkkikangas, lasi ja steariini.” 

Hautalan työpöytää elokuulla.

Suomessa Bauhausin ja nimenomaan erilaisten harjoituksien perinnettä piti pitkään yllä Kaj Franck, jonka yleisen sommittelun peruskurssilla Hautalakin on opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa. 

Hautala palauttaa myös mieliin edelleenkin varsin suositun croquis’n, nopean elävän mallin piirtämisen, jota jotkut taiteilijatkin vielä harrastavat pitääkseen yllä taitoaan: ”Siinähän ei pyritäkään taideteokseen, vaan kyse on käden taidosta ja nopeudesta – haetaan esimerkiksi viivan ilmeikkyyttä.” 

Hautala ei harjoittele tietoisesti, mutta maalaamisvaihetta edeltää luonnostelu, joka on tietyllä tavalla kuin harjoitusta ja jättää paljon käyttämätöntä materiaalia – toisinaan unohduksiin, toisinaan uudelleenarvioinnin ja jatkokehittelyn aiheeksi. ”Minun tapani lähtee intuitiivisesti, päässä on joku geometrinen tai ornamentaalinen aihe, ja sitten piirrän sen suurin piirtein paperille, käsivaralla. Sitten piirrän sen millimetripaperille tiettyyn mittakaavaan ja teen väri-intervallit.” Tähän vaiheeseen ei kuitenkaan enää liity harjoittelua. ”Ennen maalaamista minun täytyy hyväksyä se, mihin olen päässyt.”
”Ensin on kuitenkin paljon hakuammuntaa, lippua ja lappua syntyy. Sitten koordinaatit osuvat kohdalleen.” 
Hautalalla harjoittelu liittyy pikemminkin havainnointiin. ”Havainnoin koko ajan. Joukkoliikennevälineissä ja varsinkin kävellessäni katson valoa, varjoa, volyymeja. Katson miten valo toimii: vastavalo, myötävalo, valon suunnat. Vähän samalla tavalla kuin Jussi Tiainen viimeisimmässä näyttelyssään (Galleria Ama 8.–31.8.).” 

Kun viittaan Jan Kailan käyttämään harjoitteen käsitteeseen, Hautala osoittaa työhuoneen nurkassa pahvilaatikkoa: ”Minun harjoitteluni on tämä, laatikkokaupalla harjoitteita. Suurin osa jää kuitenkin laatikoihin."

Hautalan harjoitelaatikko.

 

***

Sitten oli samaan teemaan liittyen lehden Polemiikkia-sarjassa haastattelujuttu, jossa keskustelin kuraattorin, Kuvataideakatemian tilallisuuden ja näyttelysuunnittelun professori BarbaraVanderlinden sekä media- ja äänitaiteilijan, Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän johtaja Marianne Decoster-Taivalkosken kanssa keskeneräisyydestä:

Polemiikkia

(1) MDT: Keskeneräisyys on interaktiivisessa mediataiteessa jo kuin määritelmällisesti sisäänrakennettu. Se ei voi olla muuta kuin epätäydellistä, koska ulkoiset tekijät vaikuttavat aina teokseen. Itse asiassa koko digitaalinen media on määritelmällisesti keskeneräistä, koska se on loputtomasti muunneltavissa ja myös yhdisteltävissä. 
(2) BV: Nykytaiteessa keskeneräisyydestä on tullut tavallaan olennainen osa taidetta. Tämä liittyy keskeisesti taiteen ontologiaan. Historiallisesti tarkastellen keskeneräisyys on kuitenkin eri aikoina saanut erilaisia tulkintoja.

(3) MDT: Nykyään sitä tulee useammin miettineeksi, että tehdäänpä työ vähän toisella tavalla – nykyään se on myös mahdollista. Tähän vaikuttaa myös paikkasidonnaisuus. Kun siirrät teoksen uuteen paikkaan, se voi olla kuin uusi teos. Työt alkavat elävää tavallaan omaa elämäänsä.

(4) BV: Uskon henkilökohtaisesti, että keskeneräisyyden tai lopullisen kokonaisuuden ymmärtämisen täytyy liittyä siihen, miten näemme maailman. Romantiikan kontekstissa fragmentaarisuus oli keskustelua saavuttamattoman kanssa. Slavoj Žižek puolestaan näkee kiinnostavasti meidän keskustelevan tulevaisuuden kanssa, saavan palautetta tulevaisuudelta. Hän kuitenkin muistuttaa, että tulevaisuuden määritteleminen on aina ideologian synnyttämistä.

(5) MDT: Sitä paitsi eihän elämä koskaan ole täydellistä. Asiat muuttuvat. Musiikissa asia on tietenkin vähän kompleksisempi, koska notaation kautta teoksen abstrakti puoli on muuttumaton. Musiikki ei ole pelkästään ääniä, eikä sitä pelkästään kuunnella. Musiikin ääneksi tulemiseen vaikuttavat muun muassa muusikot, instrumentit, tila ja kuuntelijat niin, että sama teos soi aina erilaisena, ja se resonoi erilaisella tavalla jokaisessa kuuntelijassa.

(6) BV: Tämä keskeneräisyyshän koskee oikeastaan kaikkia taidemuotoja, kuvataidetta, musiikkia, kirjallisuutta. Tai esimerkiksi filosofiaa. Esimerkiksi kirjallisuudessa koko James Joycen tuotanto on kuin keskeneräinen teos. Modernin myötä monet varmuudet otettiin pois.

(7) MDT: Täytyy muistaa myös 1960-luku, jolloin alettiin ymmärtää elämään enemmän jatkuvana muutoksen – John Cage, Fluxus, zen-buddhismi. Taiteilija yrittivät keksiä tapoja elää epävarmuuden kanssa. Nykyään tälle on varmaan laajemmin ymmärrystä, koska ihmisten arjessa teknologian kehitys merkitsee nopeaa ja jatkuvaa muutosta.

(8) BV: Taideteos on aina harmaalla vyöhykkeellä ja se määrittyy vasta kun teos ja yleisö kohtaavat. Joskus 1970-luvun jälkeen, kun suuret tarinat hävisivät, meillä alkoi olla tilanne, jossa jokaiseen kysymykseen saattoi saada 50 erilaista vastausta. Varmuutta ei koskaan ole. Mielestäni juuri taide on sensitiivistä tälle epävarmalle todellisuudelle, ja se ottaa keskeneräisyyden muodon pitääkseen yllä dialogia.

(9) MDT: Uuden tekniikan myötä dialogia voi käydä myös monin tavoin, myös oman tuotantonsa kanssa. Esimerkiksi nuoremmat muusikot ja tuottajat saattavat todeta, että äänitin jonkun kolme vuotta sitten, mutta nyt haluan tehdä sen uudestaan toisella tavalla. Ei kaksikymmentä vuotta sitten näin olisi sanottu. Se on aivan uusi asia.

(10) BV: On kuitenkin paradoksaalista yrittää näyttää prosessia, koska sitä ei voi pysäyttää. Tavallaan on siis absurdia tehdä prosessista esimerkiksi näyttelyä, koska se tuottaa vain tautologiaa. Tässä tilanteessa me elämme juuri nyt. Pitää muistaa, että prosessi on avoin ja aina on muuttujia, jotka on avattava pitääksemme dialogia yllä. 

Mukana oli myös kaksi kysymystä pallukassaan:

1) Pitäisikö taiteilijan uskaltaa tunnustaa, että tavoiteltua täydellistä taideteosta ei koskaan saa valmiiksi? 

2) Lisääkö keskeneräisyyden tunnustaminen avoimuutta, keskustelun vapautta ja mahdollisuuksia?

Julkaistua 404 & Näyttelykuvia 768: "Parta sojottaa kohti taivasta"

Eilisessä Aamulehdessä (kaiketikin – ei netistä kylläkään löytynyt) ilmestyi juttuni Michelangelon (1475–1564) näyttelystä Michelangelo ja Sikstuksen kappeli (15.2.–19.5.) Sinebrychoffin taidemuseossa. Kainuun Sanomissa se ainakin näkyy ilmestyneen – ja vaihdetulla otsikolla, jota en välttämättä olisi halunnut: "Michelangelo – yksi harvoista neroista". Haluan kuitenkin painottaa, että käytin sanaa "nero" jutussani vain kertomassa, että Michelangeloa tupataan edelleenkin nimittämään neroksi – kuten esimerkiksi Sinberychoffin tiedotteessa. Minä en moista termiä halua ihmisiin soveltaa lainkaan, koska en usko sen olevan mielekäs luokittelutapa. Lahjakkuus on sitten jo aivan eri asia. Whatever:

”Parta sojottaa kohti taivasta”

Harvoja taiteilijoita kutsutaan enää neroiksi. Yksi poikkeuksista on Michelangelo.

Michelangelo ja Sikstuksen kappeli – Piirustuksia ja taideteoksia Casa Buonarrotin kokoelmista Firenzestä. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä 15.2.–19.5.

Sinebrychoffin taidemuseo ei kävijämäärillään kersku, mutta sinnikkäästi se on jaksanut järjestää tärkeitä näyttelyitä. Viime vuonna nähtiin Rembrandtia, ja nyt tarjolla on vieläkin vanhempi mestari: renessanssitaiteilija Michelangelo (1475–1564), jota edelleenkin on tapana kutsua neroksi.

Käsivarsiharjoitelma Sikstuksen kappelia varten, 1509–10, grafiittipuikko paperille.

Suomessa ei Michelangelon originaalitöitä ole ennen nähty, mutta nyt on siis tilaisuus. Sinebrychoffin taidemuseo on yhteistyössä firenzeläisen Casa Buonarrotin kanssa järjestänyt näyttelyn, jossa on esillä Michelangelon luonnoksia hänen tunnetuinta jättiurakkaansa varten. Hän toteutti Vatikaanin Sikstuksen kappelin kattoon neljän vuoden aikana (1508–12) liki 400 neliömetrin kokoisen freskon. Nykyään teos on yksi maailman merkittävimmistä turistikohteista ja Michelangelon tunnetuin työ.

Hieman ironisesti Michelangelo piti itseään nimenomaan kuvanveistäjänä, eikä ollut alkuun edes halukas ottamaan tehtävää vastaan paavi Julius II:lta. Taivutteluiden jälkeen mestari kuitenkin suostui, mutta urakka ei koskaan tuntunut helpolta. Näin myös runoilijana tunnettu monilahjakkuus kirjoitti: 

Parta sojottaa kohti taivasta ja muistin

tunnen kyttyrän päällä, rinta on kuin petolinnun

ja sivellin pääni yläpuolella

valuttaa kasvoille monenkirjavan kuvion.

Näyttelyssä on mukana 12 Michelangelon luonnospiirustusta kattofreskoja varten sekä yksi kokonaisluonnos kappelin seinään maalatulle Viimeiselle tuomiolle, jonka Michelangelo maalasi parikymmentä vuotta myöhemmin. Mukana on myös oheismateriaalia – muun muassa aiheesta myöhemmin tehtyä grafiikkaa sekä vähän ärsyttävääkin krääsää Casa Buonarrotista. Lievä turistiote vaivaa näyttelyn julkaisuakin, jonka sivutilasta aivan liian vähän on omistettu itse asialle – siis Michelangelon piirustuksille.

Luonnos miehen kasvoista Sikstuksen kappelin Vedenpaisumus-kohtausta varten, 1509–10, punaliitu paperille.

Mutta hälinästä viis: kannattaa keskittyä piirustuksiin, kun niitä nyt kerrankin on saatu tänne. Piirustukset ovat siinäkin mielessä harvinaisia, että vanhana Michelangelo tuhosi hallussaan olevan osan piirustustuotannostaan.

Michelangelo kuuluu Leonardo da Vincin tavoin niihin uranuurtajiin, jotka hankkivat anatomian tuntemuksensa leikkelemällä ruumishuoneen asiakkaita, mutta silkka anatomia ei vielä ole järin kiinnostavaa. Michelangelon hieno viiva sitä kuitenkin on.

Kuka?

Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni oli italialainen kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija – renessanssin ikoninen yleisnero.

Michelangelo vaikutti sekä Firenzessä Medicien hovissa että Roomassa paavien alaisena.

Michelangelo oli myös aikansa kohutaiteilija: hänen lukuisat alastonhahmonsa Viimeisessä tuomiossa herättivät sekä pahennusta että myös sensuroivaa päällemaalaamista.

Julkaistua 290: Taide ja raha

Maanantaina tuli ulos YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin viime viikolla lukemassa. Ohjelmasyistä se tuli ulos vasta nyt – normaalin keskiviikon sijaan:

Taide ja raha

Olen juuri ollut Lontoossa katsomassa megatähti Damien Hirstin (s. 1965) näyttelyä. Hirstin yhteydessä puhutaan aina rahasta. Esimerkiksi siitä, että hänen platinaisen, yli 8.000 timanttia sisältävän pääkallonsa tuotantokustannukset olivat 14 miljoonaa puntaa, ja että se myytiin mahdollisesti 50 miljoonalla punnalla.

Yksi seuraamus tällaisesta puheesta on väistämättä se, että Hirstin uskottavuus taiteilijana asetetaan usein kyseenalaiseksi. Ikään kuin hänen ympärillään pyörivä raha poistaisi teosten mahdollisen taiteellisen arvon.

Lontoolaisen The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kiinnitti vähän aikaa sitten myös huomiota tähän ilmiöön ja kertasi hieman historiaa: esimerkiksi renessanssimestari Rafael (1483–1520) kylpi rahassa, ja Ranskan useampikin kuningas täytti puolestaan  Leonardo da Vincin (1452–1519) rahasäkkejä, ja hän sai vielä kokonaisen linnankin, jossa säilyttää niitä. Jones päätyykin siihen johtopäätökseen, että ”taide on ollut luksusta aina siitä saakka, kun erillistä taidetta on ollut olemassa ja että tätä on jatkunut jo vuosisatoja”.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kävin Lontoossa katsomassa myös Lucian Freudin näyttelyä. Mutta ei Freudin yhteydessä ole tapana miettiä rahaa vaan ainoastaan Freudin merkitystä maalaustaiteessa – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi venäläinen oligarkki Roman Abramovic maksoi eräästä hänen 1990-luvun maalauksestaan Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa yli 33 miljoonaa dollaria vuonna 2008.

Roman Abramovickin on käynyt suunnitellun Guggenheimin paikalla jahdillaan.

  

Tai siirrytään Suomeen. Ankkamaalauksista tunnettua Kaj Stenvallia on pidetty varsin kaupallisena taiteilijana. Hänellä oli aikoinaan tapana myydä näyttelynsä loppuun – jopa jo ennen avajaisia. Näin tapahtui vielä aiemmin ainakin yhdessä Cris af Enehielmin näyttelyssä, joka kuulemma myytiin loppuun jopa osin hätäisillä puhelintilauksilla. En kuitenkaan muista kuulleeni kenenkään puhuvan af Enehielmin kaupallisuudesta. Muistan senkin, kuinka Rafael Wardi myi loppuun Helsingin Taidehallin näyttelynsä vuonna 1999. Eikä hätää: Taidehallin toimistohuoneissakin riitti pettyneillekin vielä myytävää, koska Wardi oli tuolloin varsin tuottoisassa vaiheessa. Ja Wardiltahan ei taatusti kukaan hänen menestystään kadehdi – onhan hän rakastettu mestari. Tili taisi kuitenkin vastata meikäläisen mahdollisesti odotettavissa olevan loppuiän palkkatuloja.

Ja jos tätä sattuu kuuntelemaan osa niistä muutamasta tuhannesta suomalaistaiteilijasta, jotka eivät koskaan tule myymään näyttelyään loppuun, tiedän että heitä ottaa pannuun. Tällä kaikella on niin vähän tekemistä heidän arkensa kanssa, vaikka tietyllä tavalla samasta taiteen kentästä onkin kyse.

Jokin tässä kuviossa mättää. Selitys on kuitenkin varsin yksinkertainen, koska taide on kapitalismissa aina myös kauppatavaraa – vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Ja kun markkinoilla toimitaan markkinoiden ehdolla, pitää tavaran arvossa ja sen määrittelytavassa olla isoja eroja, jotta kaikki segmentit saadaan hyödynnettyä. Rikkaita ihmisiä ei halpa taide kiinnosta – pelimiehenä löisin aika paljon vetoa sen, puolesta että miljonääri ja taiteenkeräilijä Carl Gustaf Ehrnrooth ei ole koskaan käynyt Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa, josta ihan tavalliset perheet ostavat vaikkapa 1.500 euron maalauksia – usein vieläpä osamaksulla.

Carl Gustaf Ehrnrooth puolustelee Guggenheimia Höblän keskustelutilaisuudessa noin kuukausi sitten.
  

Näin se vain toimii. Ainoastaan kallis ja nimekäs taide tuottaa tietyissä piireissä sellaista hierarkkista eroa, että sillä on sosiaalista merkitystä. Taloudelliseksi pääomaksi muuntunut taide muuntuu näin myös siis sosiaaliseksi pääomaksi.

Kapitalistisessa maailmassa taiteen kenttä romahtaisi, jos ei näitä eroja olisi. Jos taide lakkaisi olemasta luksusta, sen kulttuurinen ja sosiaalinen pääomaluonne romahtaisi, eikä sitä silloin haluttaisi tukeakaan samalla tavalla kuin nyt.

Toinen miljonääri ja taiteenkeräilijä Rafaela Seppälä vaatii taidehankinnoille verovähennysoikeutta. Tätä hän kykenee toki perustelemaan sillä, että näin taiteilijatkin saisivat paremmin elantonsa. Veikkaan kuitenkin, että ei häntäkään ole juuri teosvälitystilaisuudessa tai vähän tavallisemmissa taidegallerioissa nähty. Hänen verovähennyksensä menisivät vain kalliin taiteen ostoon.

Mutta onhan tietysti olemassa ns. tihkumisteoria, jonka mukaan ylempien tuloluokkien verotuksen lieventäminen parantaisi myös köyhempien asemaa, kun tulot ja pääomat tihkuvat tai valuvat alaspäin kulutuksen rattaissa. 

 Kaj Forsblom, Matti Apunen ja Rafaela Seppälä keskustelevat avajaisissa pari viikkoa sitten.

  

Uskokoon ken tahtoo. Tätä tihkumisteoriaa ja ison rahan taidetta yritetään nyt Guggenheimin myötä tuoda suurelta osin veronmaksajien maksettavaksi. Sitten me joudumme vielä jonain päivänä maksamaan 12 euroa siitä, että saamme mennä katsomaan Ehrnroothin ja Seppälän kokoelmista lainattuja verovähennysteoksia verorahoillamme pystytetyssä rakennuksessa.

Julkaistua 249: Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Tänään tuli ulos vuoden viimeinen kolumnini Radio YLE 1:n Kultakuumeelle. Ilokseni sain viime viikolla myös kuulla, että sopimus jatkuu taas ainakin ensi juhannukseen asti. Olen kokenut tällaisen kolumnimallin ihanteelliseksi työksi. Se on on nopeaa ja reaktiivista ja pitää minut valppaampana koko ajan, koska täytyy miettiä hyviä ajankohtaisia kulttuuriaiheita. Tässä niistä yksi (alkuperäinen Occupy Museums! -manifesti luettavana tästä linkistä):

Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Yhdysvaltalainen Occupy Wall Street -liikehdintä, jota olemme saaneet seurata tv-uutisista, on saanut rinnalleen kulttuuriin erikoistuneen sisarliikkeen: Occupy Museums!

Joukko taiteilijoita on käynyt taistoon kulttuurin lisääntyvää elitismiä vastaan. Toiminta alkoi lokakuussa, ja erilaisia joukkotapahtumia on järjestetty jo useammankin kulttuurilaitoksen edessä. Esimerkiksi joulukuun alussa kokoonnuttiin Lincoln Centerin eteen, ja mikrofoniin tarttuivat muun muassa säveltäjä Philip Glass ja rocklegenda Lou Reed. Lincoln Centeriä suojasi vahva joukko poliiseja.

Kyse on siitä, että kulttuuriväki on kyllästynyt kulttuurin hierarkkiseen rakenteeseen, siihen että eliitin muodostava yhden prosentin vähemmistö määrittelee lopulle 99 prosentille sen, mikä taiteessa kulloinkin on hyvää ja tärkeää. Taidehistoriaa kirjoitetaan enenevässä määrin rahan voimalla, varsinkin kun yksityinen raha valtaa alaa jopa kunnallisten ja valtiollisten museoiden toiminnassa.

Renessanssin myötä taidemaailman hierarkkisuutta taiteilijoiden osalta sääteli nerokultti, joka tuotti taidemaailman kiintotähdet – jokainen meistä tietää Leonardo da Vincin nimen. Kehittynyt kapitalismi on sittemmin korvannut nerokultin tähtikultilla, jonka myötä esimerkiksi kuvataiteilijat muistuttavat koko ajan enemmän hintalapullisia elokuva- ja poptähtiä. Mainostoimistobisneksellä rikastunut Charles Saatchi teki esimerkiksi brittitaiteilija Damien Hirstistä maailman rikkaimman elossa olevan taiteilijan.

Myös Guerrilla Girlsit ovat mukana Occupy Museums! -liikkeessä.

Meillä Suomessahan kaikki on tietenkin pienempää ja vauhti hitaampaa, mutta suunta on sama. Otetaan esimerkiksi vaikka Kiasman viime vuoden ”päänäyttely” – näin he itse sitä nimittivät – Cream, jossa esiteltiin juuri Saatchin tähdiksi nostamia 1990-luvun nuoria brittitaiteilijoita. Merkittävä osa teoksista tuli suomalaisista – tai ehkäpä pikemminkin etelähelsinkiläisistä – yksityiskokoelmista, joihin tätä herkkua on saatu koottua sen verran, mitä suuresta maailmasta on tähteeksi jäänyt. Täysin epäajankohtaisen näyttelyn tärkein funktio lienee rikkaiden keräilijöiden turhamaisuuden helliminen ja heidän suopeutensa varmistaminen Kiasman kavereina. Mitään jälkiä näyttely ei suomalaiseen taide-elämään todennäköisesti jättänyt. Saimmepa vain yrittää osallistua siihen keskusteluun, joka muualla maailmassa käytiin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Sain juuri käsiini Helsingin taidemuseon ensi vuoden ohjelman. Yksi Tennispalatsin näyttelyistä on ensi kesänä Iron Sky -elokuvan ympärille rakennettu näyttely, jossa esitellään tiedotteen mukaan ”sosiaalisen median avulla toteutetun elokuvan lavasteita, pukuja, kuvakäsikirjoituksia ja muuta rekvisiittaa”.

Star Wreck -elokuvastaan tuttu suomalainen harrastelijaporukka on toki kiinnostava kulttuurinen ilmiö, mutta jos tarkastelemme asiaa hieman toiselta kantilta, on kyse siitä, että kunnallisin verovaroin ylläpidetty taidemuseo antaa tilansa ja resurssinsa yksityisen tuotantoyhtiön käyttöön – tässä tapauksessa kyseessä on tamperelainen tuotantoyhtiö Energia Productions. Tarjolla on siis ikään kuin ilmaista messu- ja markkinointitilaa elokuvalle, joka saa ensi-iltansa huhtikuussa. Tämä ei voi olla taidemuseon tehtävä.

Taidemuseon tehtävä on epäilemättä tarjota visuaalista kulttuuria laajemmin käsitettynä kuin pelkkänä kuvataiteena, mutta tällainen raaka markkinasynergia ei tarjoa yleisölle sitä kriittiseen visuaaliseen lukutaitoon ohjaavaa näkökulmaa, jota museo voisi parhaimmillaan tuoda esiin.

Yksityisestä rahoituksesta riippuva museo ei ruokkivaa kättä noin vain pure. Tämä nähtiin esimerkiksi vähän aikaa sitten Kiasmassa, jossa neuvoteltiin Voima-lehden vastamainosten esittämisestä yleisölle. Museosta annettiin ymmärtää, että sponsoreita irvailevia teoksia ei luonnollisestikaan voi asettaa esille. Niinpä projekti peruuntui.

Yksityinen raha voi siis toimia sensuurin tuottajana. Ja voi se toimia toisinkin: taideteoksen muodon saavana mainoksena. Kiasmassa esimerkiksi kuvataiteilija Pilvi Takala toteutti teoksen yhden pääsponsorin, Deloitten rahoituksella soluttautumalla Deloitten markkinointiharjoittelijaksi ja alettua siten käyttäytyä työpaikalla kummallisesti. Deloitten toimitusjohtaja – ja muuten myös Kiasman tukisäätiön puheenjohtaja – Teppo Rantanen totesi: ”Halusimme nousta taiteen sponsoroinnissa uudelle tasolle ja olla ennakkoluulottomasti mukana aivan uudessa tavassa tehdä taidetta.” Ja taas vähän toisin tarkasteltuna: Deloitte sai tätä kautta kiinnostavan tutkimuksen omasta sosiaalisesta dynamiikastaan ja runsaasti mainoksen kaltaista goodwilliä saatuaan koko homman vielä esille Kiasmaan ja näin legitimoitua sen taiteen avulla. Ei tämäkään voi olla taiteen tehtävä.

Jospa seuraisimme maailman kehityskulkuja kerrankin reaaliajassa. Mitäs jos vallattaisiin joku museo? Tavataanko Mannerheiminaukiolla vai Tennispalatsinaukiolla?

***

PS. Tässä muuten linkki Deloitten omilla sivuilla julkaistuun tiedotteeseen Pilvi Takalan (s. 1981) duunista. Ja näin kuuliainen taiteilija: "'Deloittella on sitouduttu yhteisöön ja kollegoista otetaan vastuuta aivan eri tavalla,' toteaa Pilvi Takala teoksestaan."

Julkaistua 195: Kun jalustasta tulee veistos

Maanantaina oli Galleria Ortonissa Inka Niemisen (s. 1971) näyttelyn avajaiset. Tiistaiaamuksi kirjoitin gallerian verkkosivuille lyhyen esittelyn Niemisestä ja hänen näyttelystään:

Kun jalustasta tulee veistos

Kuvanveistäjä Inka Nieminen (s. 1971) kuuluu siihen veistäjäpolveen, jolle kuvanveisto ei enää ole poistamista (esimerkiksi puun veistämistä tai kiven hakkaamista) tai lisäämistä (esimerkiksi saven muovailua). Nykykuvanveistäjä voi käyttää materiaalinaan mitä tahansa: Galleria Ortonin pienessä näyttelyssä Nieminen esimerkiksi esitteli töitään toteutettuna metallista, kipsistä ja valumarmorista. Olipa joukossa kaksi valokuvaakin, joiden käsitteellinen sisältö vei ajatukset veistotaiteeseen – mutta myös kauas sen yli.
Vaikka Nieminen onkin jatkuvasti kokeilunhaluinen sekä materiaalien että teemojen suhteen, on hän samalla myös perinteeseen kiinnittynyt taiteilija. Hän on esimerkiksi tullut tunnetuksi mestarillisena puuveistäjänä, joka on vienyt tätä ennen niin miehistä taitolajia omalta osaltaan aivan uusille urille.
Taide ei olisi taidetta, jos se ei väliin rikkoisi perinteitään ja kokeilisi sääntöjen takana olevaa todellisuutta. Eräskin Niemisen abstrakti veistos syntyi sitä kautta, että hän tuskastui siihen, miten veistoksia installoidaan tilaan. Mikä rooli on esimerkiksi jalustalla, joka usein kömpelösti asettuu veistoksen ja lattian väliin ikään kuin ylimääräisenä kappaleena? Ja niin löytyikin yllättäen uusi aihe, jonka myötä itse jalusta – tai sitä koskevat pohdinnat ja väliin turhautuneetkin kokeilut – koki oudon transformaation muuntuessaan seinälle ripustettavaksi veistokseksi.

Taiteilijat kytkeytyvät myös monin erilaisin tavoin taiteen perinteisiin. Kyse ei ole pelkästään käsityöläisyydestä vaan myös ikiaikaisista teemoista. Niinpä Ortonin näyttelyssäkin nähdään viittauksia aina 1480-luvulle, kun Nieminen on ottanut teemakseen Leonardo da Vincin kuuluisan maalauksen Nainen ja kärppä, jota hän on lähtenyt varioimaan oman ajattelumaailmansa kautta.
Nainen ja kärppä ovat sulautuneet oudoksi hahmoksi, joka antaa samalla vihjeen yhdestä Niemisen keskeisestä teemasta: ihmisen ja eläimen kohtaamisesta. Ja tämän kun tietää, niin hänen kukko-aiheisiin teoksiinsa voi lisätä vielä uuden ulottuvuuden, kun paljastaa sen, että taiteilijalla itsellään on oikeasti kukkoja ja kanoja. Hän ei kuitenkaan kuvaa niitä sellaisenaan vaan osana jotain metafyysistä suhdeverkkoa, joka on taiteilijan luoma näyttämö.