Erkki lähti

Olin tänään siunaustilaisuudessa. Oli ihana nähdä kappelin täydeltä paljon vanhoja kamuja ja Erkki Pirtolan (1950–2016) ystäviä ja yhteistyökumppaneita eri vuosilta. Fiilis oli harras mutta pihalla juuri niin rento kuin piti ollakin. Vähän naurettiinkin jo muistellessa erilaisia juttuja. Tässä Erkin maalattu arkku:

 
Ja tässä erkkimäinen bussi, joka vei Jollakseen muistotilaisuuteen, jonne en yksinkertaisesti jaksanut lähteä flunssaisesta olostani johtuen. 

Kävin kuitenkin kotini lähikapakassa parin ystävän kanssa ottamassa maljan ja ehkä kaksikin Erkin muistoksi. Taiteilijakollega Tarja Teräsvuori (s. 1947) korosti Erkin kaikessa toiminnassa läpikulkenutta intensiivistä läsnäoloa ja rakkaudellisuutta. Ei tarvinnut olla eri mieltä. Hyvä mies ja kaveri lähti. Tulee elämään meissä monissa vielä monin tavoin. Ei taiteilijat onneksi kuole koskaan.

Yrittäminen/vaihdantatalous

Ystävieni ja minun näyttely sulkeutui eilen. Huomenna puramme sen. Myynti oli odotetun heikkoa. Koska minusta on tänään lain pakottamana tullut yrittäjä, ajattelin ensin vähän vitkutella ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Yksi tällainen olisi työosuuskunnan perustaminen (tällä hetkellä tilanne on se, että osuuskunnan jäsenyys ei estä työttömyyspäivärahan saantia, jos työosuuskunnassa on vähintään 7 jäsentä – vaan huomaahan SSS tuonkin porsaanreiän kohta ja tukkii sen tunnetusti salamannopeasti), mutta kuuden samanhenkisen ja luotettavan kaverin löytäminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Toinen vaihtoehto on alkeellinen vaihdantatalous. Kokeilenkin ensin sitä. Koska en halua ripustaa omia duunejani seinälleni, enkä ymmärrä sitä, miten ne varastossakaan jalostuisivat, tarjoan vaihtokaupassa tätä:

Se on melko pienikokoinen pigmenttivedos sattunnaisesta näppäilyvalokuvastani Erkki Pirtolasta (s. 1950). Teosluettelossa luki näin: Taideruhtinaat: epilogi (Erkki Pirtola pukeutumassa Berndt Arellin näköiseksi mieheksi Kiasmassa 2010, Jonni Roosin ja Erkki Pirtolan ideoima performanssi televisio-ohjema Stradasta), pigmenttivedos huonosta valokuvasta, 2015, avoin sarja, kehyksineen 40,00 euroa.
Tarkkana miehenä haluan vaihtaa sen kuitenkin vain yhteen ainoaan asiaan: Hannah Arendtin kirjaan Totalitarismin synty (Vastapaino 2013), jonka olen hukannut johonkin, eikä minulla juuri nyt ole varaa ostaa uutta.

Joten jos sinulla on ylimääräinen kappale tai olet kyllästynyt siihen, mitä kuitenkin epäilen, ota yhteyttä.
Pannaan vielä lisää houkuttelevuutta. Kaupanpäällisiksi saat neljän postikortin sarjan Taideruhtinaat, joille Pirtola on ikään kuin epilogi (ovh yhteensä 4,80).

Julkaistua 631 & 632: 12 h taidemaailmassa & Puhdasta, kasvatusta, terapiaa

Taideyliopiston lehti IssueX (huhtikuu 2015) ilmestyi eilen. Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen lyhyt raportti ja toinen teemahaastattelu: 

12 h taidemaailmassa 

Kuvataideakatemia tutustutti opiskelijoita suomalaiseen taidemaailmaan 12 tunnin maratontapahtumassa. Hegemonia ja tulevaisuuden taiteilijat hahmottivat yhteistä pelikenttää ja sen sääntöjärjestelmiä.

Helmikuun 6. päivä Exhibition Laboratory täyttyi opiskelijoista ja taidemaailman vaikuttajista, joita tentattiin puolilta päivin aina puoleen yöhön saakka.
12 h taidemaailmassa -tapahtumalla on jo pitkät juuret. Kuvataideakatemian Taiteilija taidemaailmassa -hankkeen käynnistivät tunnettu serbialaistaiteilija Milica Tomić ja Kuvataideakatemian lehtori Irmeli Kokko vuonna 2007. Hankkeeseen on osallistunut noin sata opiskelijaa, jotka ovat haastatelleet yhteensä 53 keskeistä taiteen vaikuttajaa usean vuoden aikana.
Työryhmän tarkoituksena on ollut ”kirkastaa taiteen ja luovien alojen merkitystä yhteiskunnan eri osa-alueilla ja muodostaa yleiskuva nykyisestä taidekentästä, jossa taiteen keskeinen merkitys hahmottuu”. Taidekentän rakenteet ovat aika monimutkaisia ja -lonkeroisia, mutta tilaisuudessa monipuolisesti edustettuina olleet tahot selvensivät omia tarkoitusperiään ja toimintaperiaatteitaan havainnollisesti. Luovien alojen merkitystä niille tuskin tarvitsee kirkastaa, ja yksi huoli olikin poliittisen kentän tavoittaminen – tilaisuudessa olisi ehkä pitänyt olla mukana kulttuuri- ja taidepolitiikasta kiinnostuneita poliittisia toimijoita.

Kriitikot päivystivät

Tapahtuman avasi Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg, ja tapahtuman hengen mukaisesti tarjolla oli myös vaihtoehtoinen avauspuhe, jonka piti kuvataiteilija Tuomo Tuovinen. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuoroja ja keskusteluita opetus- ja kulttuuriministeriöstä, Taiteen edistämiskeskuksesta, museomaailmasta ja gallerioista, säätiöistä ja rahastoista, Framesta, läänintaiteilijoilta, kulttuuritoimittajilta, taideopiskelijoilta ja jo vähän kokeneimmilta taiteilijoilta. Esiintyjiä oli kolmisenkymmentä ja ”päivystäviä kriitikoita” neljä.

Tiina Rosenberg avaamassa tilaisuutta.

Keskeisinä teemoina toimivat talous ja vapaus – kaksi ääripäätä, joihin taidekeskustelu yleensä ennemmin tai myöhemmin päätyy. Moneen suuntaan vellonutta keskustelua piti koossa toimittaja Aleksis Salusjärvi.

Aikaa puhua taiteesta

Taiteilija taidemaailmassa -kurssia vuosina 2013–14 vetänyt kuvataiteilija Minna L. Henriksson piti tapahtumaa onnistuneena, mutta korosti myös sitä, että lopputapahtumaan se ei saa loppua.
– Tapahtumassa oli kerrankin aikaa puhua taiteesta, sillä se ei ollut vain tunnin tapahtuma, jossa raapaistaan pintaa. Tästä pitäisi ehdottomasti jotenkin jatkaa. On tullut kommentteja, että nyt puhuttiin liikaa rahasta – pitäisi puhua enemmän sisällöistä, toteaa Henriksson.

Grand old Pirtolakin oli mukana.

– Toisaalta kun puhutaan taiteen rakenteista, on pakko puhua rahasta, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei rahan saa antaa sanella sitä, mistä ja miksi puhutaan.
Henriksson korostaa sitä, että hankkeen myötä tehdyt videohaastattelut tarjoavat hyvää vertailumateriaalia muun muassa tietoa kehityskuluista, trendeistä ja kentässä tapahtuvista muutoksista. Pelkät tapaamiset ja haastattelut eivät kuitenkaan riitä.
– Materiaalia on käyty myös kriittisesti läpi puhetapoja purkaen ja analysoiden. Kyseessä on aina myös oppimistapahtuma, hän sanoo. 

Jatkoa seuraa syksyllä

Hyvä esimerkki materiaalin aikajanan hedelmällisyydestä kriittiselle tarkastelulle on vaikkapa se, että osa haastatteluista on tehty ennen vuoden 2008 talouskriisiä, joten verrokkina nykytilanteen tuoreimmissa haastatteluissa asenteet saatavat erota senaikaisista asenteista. Ennen esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriössäkin puhuttiin innolla maabrändäyksestä ja kulttuurin vientihankkeista, mutta nyt nämä teemat ovat jääneet taka-alalle.
Yksi tilaisuuden suurimmista haasteista oli, että useimmat keskustelijat toimivat pitkälti ”virkansa puolesta”, jolloin keskustelua leimasi välillä perusteetonkin optimismi. Tätä purki sopivasti yleisön aktiivisuus – muun muassa kuvataiteilija Merja Puustinen esitti melko ärhäköitä kommentteja.
Tapahtuma videoitiin kokonaisuudessaan, ja materiaali löytyy Kuvataideakatemian verkkosivuilta uniarts.fi.

Henrikssonin mukaan jatkoa projektille seuraa ensi syksynä, mutta sen tarkempi sisältö on vielä avoin. Tarvetta tutustua paremmin reaaliseen taidemaailmaan ja sen toimintaperiaatteisiin tuntuu Kuvataideakatemiasta löytyvän. 

Puoliltaöin opiskelijatkin pääsivät lavalle.

***

Puhdasta, kasvatusta, terapiaa

Taiteen itseisarvosta ja välinearvoista – muun muassa hoivataiteesta – on käyty kulttuuripoliittista keskustelua alkuvuodesta, vaikka keskeiseksi vaaliteemaksi ei taiteesta varmaankaan ole. Miten pedagogit tarkastelevat vapauden ja soveltavuuden hankauspintoja?

Monet taiteilijat ovat perinteisesti kieltäneet taiteen terapeuttisen ulottuvuuden. Syy juontaa taiteelta vaaditun puhtauden, vapauden ja intressittömyyden pitkästä historiasta. Toisinaan ongelma kierretään toteamalla, että taide ei ole terapiaa, mutta sen synnyttämät elämykset voivat olla terapeuttisia ja eheyttäviä. 
Monen taiteilijan suuhun on myös laitettu ajatus siitä, että taidetta ei voi opettaa. Oscar Wilde totesi näin: ”Taidetta ei voi opettaa yliopistoissa. Taiteilijan muovaa se mitä ihminen katsoo, ei se mitä hän kuuntelee.” 

Eri asioita yhtä aikaa 

Teatterikorkeakoulun tanssipedagogiikan professorin Eeva Anttilan mukaan taiteen ja taidekasvatuksen itseisarvon ja välinearvojen eroa korostavan keskustelun aika on ohi. ”Olemme jo ymmärtäneet, että silloinkin, kun emme tavoittele välineellistä hyötyä, sitä tapahtuu. Toisaalta jos tavoittelemme vain hyötyä, voi olla että ei tapahdu mitään, ei edes sitä hyötyä.” Anttilan mukaan taidetta ei tarvitse puhdistaa sen hyödyistä, jos ne liittyvät siihen orgaanisesti.  ”Ihminen voi kokea samanaikaisesti erilaisia asioita. Kun ihminen kokee voimakkaan taide-elämyksen, hän ei osaa eritellä mitä tapahtuu. Hyöty voidaan joskus tunnistaa tai jopa todentaa, mutta useimmiten hyötyä on mahdoton ennakoida tai mitata. Toisaalta, onko vaikkapa mielekkyyden kokemus hyötyä vai itseisarvoa? Nämä asiat liittyvät toisiinsa.”
Teatteripedagogiikan koulutusohjelmaa johtava lehtori Riku Saastamoinen muistuttaa kuitenkin siitä, että me emme  tiedä, mistä taiteelliset ideamme tulevat.

”Jossain mielessä taide on lähtökohtaisesti leikin kaltaisesti intressitöntä. Teatterissa on pitkään puhuttu soveltavasta teatterista, jossa se otetaan välineeksi jonkun asian oppimiseen tai terapiaan. Taiteella on näitä ulottuvuuksia, mutta taiteessa on aina jotain, joka jää ulkopuolelle ja jota ei voi valjastaa. Siinä se voima onkin: taidetta ei saada suitsittua pelkän hyödyn ja tuottavuuden välineeksi.”
Kohderyhmien huomioon ottaminen ei Anttilan mukaan ohjaile taidetta edes soveltavissa muodoissa. ”Aina on mielekästä ja eettistä pohtia sitä, mitä esitetään ja kenelle. Se ei ole soveltamisen ongelma, vaan eettisyyden ja mielekkyyden ongelma. Kontekstin ja vastaanottajan position pohtiminen ei automaattisesti tee taiteesta soveltavaa tai pedagogista.”
Saastamoinen mukaan terapiasuhde tuottaa kuitenkin erilaisen vastuun: taide asettuu hieman eri kohtaan, jos kohteena on ihminen, jonka pitää saada muutos elämäänsä. ”Kuitenkin taide sisältää koko ajan ulottuvuuksia: sillä voi oppia, sillä voi parantua, se voi vain olla.”
Väheneekö taiteen määrä, kun draama alistetaan oppimiselle? Saastamoinen toteaa, että jos vain orjallisesti seurataan jotain ulkoapäin määriteltyä tiukkaa opetussuunnitelmaa, jää taiteelle ominainen yllätyksen ja sattuman elementti kyllä helposti puuttumaan. Anttilan mukaan opettajakin voi olla avoin yllätyksille ja miettiä samalla myös sitä, mikä on opetussuunnitelma.
”Ei opetussuunnitelma koskaan toteudu kirjoitettuna. Hyvällä pedagogilla on omakohtainen kokemus taiteen voimasta, joka asettaa muut asiat toiseen vinkkeliin. On täysin mahdollista työskennellä pedagogisessa kontekstissa siten, että taide ilmenee.”
Miten taiteilijat uskaltavat rohkeasti olla taiteilijoita, vaikka menisivät hyvinvointikontekstiin? Anttilan mukaan tämä on yksi tapa vallata tilaa taiteelliselle toiminnalle uusista paikoista. ”Taiteilijan pitää yrittää myös vapauttaa itsensä. Täytyy muistaa, että kyse on aina diskursseista, joissa taiteilijan on otettava oma paikkansa ja löydettävä myös välitilat. Kieli on aina valtaa, mutta diskurssin vangiksi ei saa jäädä, vaan sitä on osattava hyödyntää tarvittaessa, vähän kuin Troijan hevosena.” 

Vitalisoivat prosessit 

Kuvataideakatemian maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walter pitää ajatuksia taiteen vapaudesta ja itseisarvosta monimutkaisena kysymyksenä. ”Taiteilijan työhuoneella voidaan puhua taiteen vapaudesta, mutta sitten kun taide tulee sieltä ulos, missä on se vapaus? Taide liittyy moniin institutionaalisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin kuvioihin, kuten terapiakin. Terapia pyrkii tuomaan tasapainoa johonkin asiaan, joka on mennyt niin pieleen. Kaikessa työssä ja mitä teemme on omat ääripäänsä. Kun ne halutaan laittaa keskustelemaan, voi syntyä jotain terapeuttista. Näen, että kuvataiteessa prosessissa on jotain vitalisoivaa silloin kun prosessi onnistuu.” Hänen mukaansa erottelut ovat mustavalkoisia: terapia on ikään kuin ulkoistettu, ja myös leikki on ollut jotain sellaista, joka ei mitenkään kuulu taiteeseen.
Pitkänen-Walterille kategoriat eivät ole itsestään selvinä, vaan hän näkee ne erilaisina, päällekkäin menevinä funktioina, jotka eivät ole irti taiteesta. Tätä hän korostaa opettajan roolissa silloin, kun puhuu opiskelijan kanssa esimerkiksi keskeneräisen työn äärellä. ”Siinä tapahtuu outo kohtaaminen. Emme puhu henkilöistä vaan siitä työstä. Syntyy kohtaamisen tapa, johon en ole törmännyt missään muualla. Ehkä se on ollut minulle kaikkein arvokkainta taideopetuksessa. Opettajana se vitalisoi minua.”

”Psykoterapian prosesseissa puhutaan henkilöistä, henkilön aistimuksista ja kehosta, mutta kyllä teoksenkin äärellä puhutaan aistimuksellisuudesta. Kuitenkin kyseessä on sellainen kohtaamisen alue, jossa ei ole kyse subjektista – emme operoi pelkästään tietoisen alueella, vaan se on enemmän vuoropuhelua siitä, mitä voisi olla. Parhaimmillaan se on varsin voimauttavaa. Kai sitäkin voisi nimittää terapiaksi?”
Entä sitten soveltavuus? Onko taiteen mentävä voimakkaammin mukaan ympäröivään yhteiskuntaan? ”Kyllähän taide saa yrittää olla oma alueensakin, mutta taiteella menee nyt niin huonosti, että sen ei kannata olla yksin. Taide on selvästi marginalisoitumassa.”
Pitkänen-Walterin mukaan taideväen ei ole varaa olla arrogantti. ”Arroganssia riittää muutenkin, niin että ei sitä kannata ryhtyä ihan työstämällä tekemään. Omanarvontunto on asia erikseen: sitä meillä tulisi olla huomattavasti enemmän.” 

Marginaali ja valta 

Musiikkikasvattaja, Sibelius-Akatemian MuTri-tohtorikoulun assistentti Tuulikki Laes valmistelee väitöskirjaa musiikkikasvatuksen demokratisoinnista. ”Tarkastelen marginaalikäytänteitä, marginaalissa tehtävää musiikkia. Marginaalisuuden voima kiinnostaa minua, sillä sen kautta voi tutkia myös valtarakenteita ja sen syrjäyttäviä rakenteita.”
Laes kokee nykyterminologian, kuten taiteen soveltavan käytön ajan henkeä kuvaavana catchphrasena. ”Hyvinvointiprojekteja rahoitetaan paljon, ja niillä halutaan perustella taiteen paikkaa yhteiskunnassa. Totta kai siinä on muusikon näkökulmasta ongelmallisuutta, mutta pedagogina olen pohtinut terapian ja taiteen rajapintoja ja yhteyttä. Tiedän, että hoitomaailmassa taiteella on merkittävä arvo. Pedagogina ja muusikkona olen kuitenkin aika varovainen sen suhteen, että kenelle taidetta tarjotaan terapiaksi. Katson asiaa vähemmistönäkökulmasta. Jos ihmisellä on esimerkiksi joku erityisominaisuus – hän istuu vaikkapa pyörätuolissa – ei se tarkoita sitä, että hänelle pitäisi tarjota musiikkia terapiana. Eivät kaikki ihmiset tarvitse terapiaa. Kaikilla ihmisillä on oikeus kehittää musiikki- tai taidesuhdettaan ja luoda uutta. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve luoda ja osallistua aktiivisesti kulttuuritoimintaan. Se saattaa joskus unohtua.”
Laesta kiinnostaa se, kuka saa tehdä taidetta ja kuka saa luvan esiintyä. Kuka sen luvan antaa ja millä perusteilla sen voi ottaa? Esimerkiksi Pertti Kurikan Nimipäivät on sen ottanut. Laesta ärsyttää keskustelu siitä, olisivatko he voittaneet Uuden Musiikin Kilpailua ilman kehitysvammataustaa. ”Tässä muutenkin medikalisoituneessa nykymaailmassa ihmisten eteen laitetaan se vamma ja ihminen laitetaan edustamaan sitä.”

PKN. Kuva: Pekka Elomaa.

Laes tuo esiin myös julkisuuden: muuttuuko taide todeksi vasta kun se on julkista? Tätä voi myös lähestyä pedagogisesti ja pohtia, annetaanko julkiseksi tulemiselle mahdollisuuksia. Laeksen mukaan inkluusio ei toteudu. ”Meillä on ehdollinen käsitys siitä, kenelle taiteilijuus kuuluu. On paljon näkymättömiä tapoja määritellä rajat. Muille voidaan sitten antaa musiikkiterapiaa.”
Instituutioiden rooli on usein rajoittava. Musiikkikasvatuksessa halutaan ajatella, että musiikki on osallistavaa, että kaikilla olisi mahdollisuus tehdä musiikkia, mutta usein se on kuitenkin instituutioiden ja tiettyjen vaatimusten rajoissa sallivaa, ehdollista ajattelua. ”Voidaanko siis edes sanoa, että ’musiikki kuuluu kaikille’?” Laes miettii.
Hyvinvointitaidekin on Laeksen mukaan ongelmallista. ”Taidehan sinänsä voi tehdä hyvää tai pahaa, se voi olla moraalitonta, hallitsematonta tai poliittista. Musiikilla voi jopa kiduttaa ihmistä. Hardcore metal voi olla jollekin nuorelle tärkeä psyykkisen itsesäätelyn väline, mutta jollekin se voi aiheuttaa ahdistusta.”

”Kaikella taiteella on myös yhteisöön vaikuttava, sosiaalinen ulottuvuus. Jokaisen ihmisen pitäisi tavoitella humaania käsitystä, jonka mukaan näemme kaikissa ihmisissä potentiaalia ja jokaisen mahdollisuudet tehdä ja osallistua sosiaaliseen taiteen tekemiseen ja kokemiseen.”

Julkaistua 497 & Näyttelykuvia 895: "Kuka tässä on se toinen?"

Annukka Ruuskanen soitti perjantaina Teatteri & Tanssista ja pyysi kritiikkiä Jouko Turkan kivinäyttelystä Kuva/Tilassa. Olin vähän epäröivä, koska olin jo hieman tutustunut sen sangen ristiriitaiseen vastaanottoon.

Vaan mitäpä sitä vanha mies enää häpeilemään.

Opetin syksyllä Nuoren Voiman Liiton taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssilla, ja painotin varmaan pariinkiin kertaan kahta asiaa, joista kannattaa aina pitää kiinni, jos haluaa avustajasuhteen jatkuvan: deadline ja tekstin sovittu mitta.

Ruuskanen pyysi lehden verkkoversiota varten 3 500 merkin kritiikkiä. Minä en kirjoittanut sen paremmin kritiikkiä kuin edes pitäytynyt sovitussa mitassa. Lopulta kirjoitin 8 500 merkin odysseian Turkan kivien maailmaan. Siitä tuli kai hirvittävän pateettinenkin. Mutta tosi. Julkaisivat ne kuitenkin sen sitten tänä aamuna: 

”Kuka tässä on se toinen?”

Pekka Kantonen, Esa Kirkkopelto, Jaakko Ruuska ja Jouko Turkka: Tunnistan leijonan. Jouko Turkan kiviveistoksia. Kuva / Tila, Helsinki, 2.2. saakka.

En muista pitkän urani ajalta yhtäkään taidenäyttelyä, jonka herättämistä ristiriidoista olisin ennakkoon niin tietoinen kuin ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan (s. 1942) pihamaaltaan keräämiin kiviin keskittynyt näyttely Kuvataideakatemian uudessa galleriassa. Näyttely on tehty Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä – Turkan lisäksi mukana ovat olleet Turkan oppilas, ohjaaja ja käsikirjoittaja Esa Kirkkopelto ja Kuvataideakatemian opettaja, taiteilija Pekka Kantonen. Näyttelyn kaksi dokumentoivaa videoteosta ovat Jaakko Ruuskan käsialaa.

En ole aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa, mutta helppohan sinne on ujuttautua vakoilemaan. Tästä näyttelystä on vellonut kiivas ja väliin kiusallisenkin tuntuinen keskustelu eri Facebook-seinillä. On Facebookissa nykyään lehtiäkin. Kulttuurilehti AKKU aloitti Turkka-keskustelun arvostamani teatterikriitikko Kirsikka Moringin kommentilla: ”Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa. Tiedän, Turkka tuskin suojeli ketään, mutta olisi eettistä suojella häntä julkitulemiseltaan, itseltään.” Tätä seurasi pitkä keskusteluketju puolesta ja vastaan. 

Kirkkopelto vastasi Teatteri & Tanssin kysymykseen: ”Taiteilija voi olla sairas tai terve, mutta sillä ei ole kontekstin kannalta merkitystä, enkä ota koko asiaan kantaa.” 

Ystäväni ja arvostamani kollega Ullamaria Pallasmaa oli suorastaan vihainen, kun sattumalta kohdatessamme sivusimme aihetta. Oletan, että kyse olisi siitä, miten sairasta miestä on käytetty hyväksi. 

Sitten soitti Teatteri & Tanssin Annukka Ruuskanen – hänkin arvostamani kollega. Hän pyysi lehteen kritiikkiä näyttelystä. Epäröin ensin, ja sanoin vielä, että ”siitä voi tulla vähän tyly”. Hän ei kommentoinut, ja sen enempää emme asiasta puhuneet, joten myöhemmin oletin, että sellaista hän sitten varmaan odottikin. 

Tein esitöitä, ja luin esimerkiksi nuoremman taiteilijaväen joukossa erityisesti arvostamani taiteilijan ja kuraattorin Jussi Koitelan Facebook-seinältä: ”Merkitys ja kiinnostus näiden kivien/kiviveistosten esittämiseen varmaan syntyy posthumanistisen ajattelun ja objektiorientoituneen ontologian kautta. Ilman ajatusta kaikkia olioita/asioita (mm. kiviä) merkityksen syntymisen kannalta samalla tasolla olevina objekteina Turkan kivijutut eivät varmaan kuulostaisi mitenkään merkityksellisiltä.” Siis minulle uusi asia: objekjektiorientoitunut ontologia? Mitä voi tarkoittaa Quentin Meillasouxin ajatus siitä, että ”objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä”? 

Koitela jatkaa keskustelua: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (”Kivikansan muodon­ taju, sosiaalinen järjestäytyminen ja arvostukset haastavat modernin ihmisen näkökyvyn ja arvomaa­ilman.”), nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” 

Tapani Tammisen (s. 1937) työhuoneella perjantaina. Teatterimiehiä se Tamminenkin oli aoikoinaan: hän toimi KOM-teatterin bändin basistina kai kymmenisen vuotta.

Ruuskasen soittaessa olin matkalla taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneelle Vihtiin. Tamminen on hienostunut, väreillä pelaava abstrakti maalari, mutta töitä katsoessani näin koko ajan figuureja, vähän hassujakin: tuossa on mulkku, tuossa pitsimyssyn reunustamat lapsenkasvot, tuossa aurinkolasit… Tamminen suhtautui assosiaatioihini pelkästään huumorilla, vaikka totesinkin, että ne vaikeuttavat teosten katsomista. 

 

***

Jouko Turkka on siis sairas. Tästäkin luin somessa vastakkaisia mielipiteitä. Ehkä hänellä on dementia? En minä tiedä, oletan vain, mutta en jaksanut ottaa sen tarkemmin selvää. 

Menin näyttelyyn. Törmäsin heti toiseen vierailijaan, arvostamaani kuvataiteilija Minna Heikinahoon, ja hädissäni kävin heti kimppuun. ”En sano mitään”, sanoi hän. Vaan minäpä olen aika hyvä kalastaja, ja sain hänet lopulta sanomaan yhtä sun toista, ja hän tarjosi tietämättään minulle yhtä avainta: ”Turkka on kuin Elis Sinistö.” Sinistöhän oli ”yhteiskunnasta ja sen käytännöistä irrottautunut erakkomystikko, joka eli onnellisena itse luomassaan ympäristössä ympäröivää luontoa kuunnellen ja kunnioittaen”, kuten ITE-tutkija Minna Haveri on kirjoittanut. Sinistön elämää on dokumentoinut useampikin taiteilija – muun muassa valokuvataiteilija Jan Kaila ja kaiken taiteen moniottelija Erkki Pirtola. Tätä touhua on siivittänyt silkka arvostus ja rakkaus.
Sitten luin vielä näyttelyn vieraskirjaa. Arvostamani performanssitaiteilija, kiivas Pekka Luhta oli samana päivänä kirjoittanut: ”Pirkkalaisen patafysiikan pitkä oppimäärä!” Ja patafyysikkahan oli kuvitteellinen tiede, jonka perustaja, kirjailija Alfred Jarry on sanonut: ”Patafysiikka on kuvitteellisten ratkaisujen tiede, joka liittää symbolisesti virtuaalisuutensa kuvailemien olioiden ominaisuudet niiden luonteenomaisiin piirteisiin.” 

Aloitin Ruuskan puolituntisesta videosta, jossa Turkka esittelee kiviään ja liikkuu myös ulkona näyttäen kallioiden fantasiamaailmaa. Hänellä on myös metodi: mukana on vesisanko, ja veden avullahan kuvioita saadaan näkyviin aivan eri lailla kuin kuivasta kalliosta.

Seurasin Turkan ajatuksenjuoksua, ja yhtäkkiä olin kuin takaisin Tammisen työhuoneella. Turkka sanoo: ”Katso, tässä on leijona.” Ja minä en nähnyt mitään sinne päinkään. Minä näin pillun. En nähnyt Turkan kanssa miltei mitään samalla tavalla, mutta häntä katsellessa tuli yllättävän hyvä olo, väliin alkoi naurattaakin. Kuin olisin ollut Turkan kanssa hersyvän hauskassa patafyysisessä dialogissa.

Ja vaikka modernistisen taustani kautta tiedänkin, että samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta, aloin samastua Turkkaan enemmän ja enemmän filmin edetessä. Olen viettänyt paljon huonoa elämää ja kärsinyt erilaisista vaivoista, joiden tiedän vauhdittavan mahdollista tulevaa dementiaani. Aloin siis hiljalleen kuvitella itseäni Turkan rooliin. Sitten poskilleni jo valui hiljaisia kyyneleitä – tunnustettakoon, että olin ennen näyttelyä juonut gallerian läheisessä kantabaarissani pari lasia valkoviiniä ja yhden Jallun. En varsinaisesti itkenyt, vaan silmäni valuivat rauhallisesti – varmaan vähän samalla tavalla kuin niillä ihmisillä, jotka liikuttuvat Maamme-laulusta ja urheilumenestyksestä. Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita! 
Olen pari päivää sitten ollut seminaarissa, jossa joku lääkäri viittasi artikkeliin nimeltä – muistaakseni – ”Dementikko on esteetikko”. Tutkimus siis osoitti, että vaikka muisti hapertuisi, kauneuden taju ja kaipuu eivät häviä minnekään. Valitettavasti en myöhemmin löytänyt netistä mitään tietoja. Ja hitto, muisti siis jo pätkii…

***

Kriitikko joutuu työkseen miettimään myös tekijyyttä, objektia ja subjektia. Oliko Elis Sinistö taiteilija? En minä vain tiedä. Turkka oli kiistelty teatteriohjaaja, mutta kuvataiteilijaksi hänestä ei kuitenkaan taida olla. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Turkka itse kysyy kiveä katsoessaan: ”Kuka tässä on se toinen?”

Palaan vielä Koitelaan, jota mieluusti nyt komppaan: ”Turkan sekavaltakin vaikuttavat jutut kivistä johdattavat meitä ajattelemaan kiviä jostain uudesta kulmasta, joten on tässä tietenkin tää Turkan kosketus jotenkin mukana.” 

Sitten hiplasin näyttelytilaan tuotuja kiviä. Kastelin niitä. Pyörittelin käsissäni. Löysin jotain, sitten se hävisi, välillä en tahtonut millään löytää mitään. Mutta tästäkin nautin. Kivet tuntuivat hyvältä kädessä. Yhtäkkiä kaipasin vanhempieni mökille Merenkurkun saaristoon, sillä alue on aivan täynnä kiviä. Mitähän ajattelen ensi kesänä? 

 

***

Tästä ei tullut tilattua kritiikkiä. Tästä tuli tarina horjumisesta ja auktoriteetin menetelmästä tiedonhankinnassa ja mielipiteen muodostamisessa. Tiesin, mitä monet arvostamani ihmiset asiasta olivat sanoneet ja peilasin kuin apua pyytäen mielipidettäni heidän mielipiteisiinsä.

Onneksi tästä tuli myös tarina siitä, miten auktoriteetin menetelmä murtuu. Oma kokemus oli tarpeeksi voimakas, ja en lopulta piitannut auktoriteeteista. Kokemus oli myös erittäin syvä. Lisäksi sain uusia haasteita: haluan katsella ja kokea kiviä uudella tavalla. Minulla on nyt myös voimakas halu selvittää itselleni se, mistä objektiorientoituneessa ontologiassa on kyse. 

Totuuteen tai riittävään objektiivisuuden asteeseen pyrkivään kriittisyyteen en yltänyt, mutta hämmennyksessäni olin ainakin hetken aikaa raastavan avoin itseäni kohtaan. Ainakin sen verran mukana on totta.

***

PS. Tässä myös linkki Esa Kirkkopellon lyhyeeseen haastatteluun Teatteri & Tanssissa. Ja tässä linkki Pauli Tapion kiinnostavaan blogikirjoitukseen samasta aiheesta. Kirjoitin niin vimmaisesti, että unohdin siteerata sitä, vaikka olinkin jo päättänyt tehdä niin. Ja tästä linkistä kulttuurilehti AKKUUN.

Julkaistua 485: ITE-taiteen vuodet

Viime viikolla ilmestyi 1/2-lehden ITE-teemainen numero (2/13), johon minulta oli pyydetty juttu Maahengen julkaisemista ITE-taiteen vuosikirjoista. Tässäpä se:

ITE-taiteen vuodet

ITE rajoilla, 2001, päätoimittaja Seppo Knuuttila

ITE käsillä, 2003, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE paikalla, 2004, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE hengessä, 2006, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE lakeuksilla, 2006, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE korvessa, 2007, päätoimittaja Pirjo Immonen, Elina Vuorimies
ITE jokivarsilla, 2008, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE vaaroilla, 2010, päätoimittaja Seppo Knuuttila, Minna Tuuva 
ITE keskellä, 2010, päätoimittaja Marjo-Riitta Simpanen 
ITE Art in Finland, 2011, päätoimittaja Seppo Knuuttila
ITE kaakossa, 2013, päätoimittaja Minna Haveri 
ITE Lapissa, tulossa joulukuussa 2013, päätoimittaja Minna Haveri

  

Maahenki Oy aloitti vuonna 2002 Nykytaiteen vuosikirjan julkaisemisen. Niteitä on ilmestynyt kaikkineen jo yhdeksän – kymmenes on tätä kirjoitettaessa painossa. Vuosikirjalle tutussa ulkoasussa on ilmestynyt myös kaksi erillisteosta: uskonnolliseen ITE-taiteeseen keskittynyt ITE hengessä (2006) ja englanniksi ITE-taidetta esittelevä ITE Art in Finland (2011). Vuosikirjoista on muotoutunut pitkälti maakunnallisia kartoituksia, mutta sarjan kaksi ensimmäistä nidettä, ITE rajoilla (2002) ja ITE käsillä (2003), antoivat esimerkkejä erilaisista näkökulmista ja toki myös määrittelyvaltaa käyttäen paaluttivat taide-elämämme keskiöön yhtäkkiä pulpahtaneelle ilmiölle oman alueensa. Taidehistoria on tottunut luokittelemaan taiteilijoita ja tyylisuuntia, mutta rajanveto ei ole helppoa – sama koskee ITE-taidetta, jossa myös riittää harmaata aluetta akateemisen taiteen ja kansanomaisen taiteen välimaastossa tai toisaalta kansanomaisen puhdetyön ja ”puhtaammaksi” taiteeksi nimettävän alueen rajoilla. Onhan esimerkiksi loimaalainen taiteilija Alpo Jaakola (1929–1997) taustoiltaan täysin akateeminen taiteilija, mutta hänen hurja patsaspuistonsa Loimaalla toi hänet luontevasti mukaan ITE rajoilla -kirjaan.
ITE-taiteen rajat ovat de facto piirtyneet sitä mukaa, kun kirjallisuutta on ilmestynyt ja suosittuja näyttelyitä on järjestetty. Pelkkä termi ’ITE-taide’ on projektin myötä tullut jo osaksi arkisuomea. Ns. tavallisetkin ihmiset tietävät osapuilleen mitä he tarkoittavat puhuessaan ITE-taiteesta – vaikka suomenkielinen Microsoft Word ei sanaa vielä osaakaan tarjota.

Julkaistuja kirjoja ja pidettyjä näyttelyitä riittää jopa niin paljon, että silloin tällöin tulee mieleen kyllääntymispisteen löytymisen vaara. Kuinka paljon taide-elämään vielä voi mahtua ITE-taidetta? Kuinka kauan siihen jaksetaan suhtautua pelkästään hyväntuulisen myönteisesti? 

Oma reaktioni on ollut ITE-taiteen kentän kriittisen tarkastelun lisääminen. Sosiologissävyisenä kriitikkona olen aina ollut kiinnostunut vallasta ja sen rakenteista – erityisesti määrittelyvallan kartoittamisesta. Tässä suhteessa ITE-vuosikirjat tarjoavat hedelmällistä materiaalia. Sieltä ne määrittelyvallan käyttäjät nimittäin nousevat: hankkeen keskeinen taustapiru, Maahengen kustantaja ja taiteellinen johtaja Liisa Heikkilä-Palo, ympäri Suomea ITE-taiteilijoita käsiinsä etsinyt ja haastatellut taiteen tehosekoitin Erkki Pirtola, lukuisia ITE-taiteilijoita ja heidän teoksiaan kamerallaan tallentanut kuvataiteilija Veli Granö, aiheesta ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan (Nykykansantaide, Maahenki 2010) tehnyt Minna Haveri ja perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila, joka on toiminut vuosikirjasarjan niteistä kuusi ja kirjoittanut useita artikkeleita aiheesta.
Muun muassa näillä voimilla ja osittain juuri vuosikirjoilla ITE-taidetta on kammettu taide-elämämme keskiöön, ja siinä on myös onnistuttu hyvin: merkittävät museot Kiasmaa myöten ovat esittäneet ITE-taidetta, ja saipa ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen jopa Suomi-palkinnon vuonna 2007.
Vallankäyttö ja määrittelyvallan käyttö – varsinkin kun on kyse taiteesta, merkityksellistämisen prosessista par excellence – on aina syytä kartoittaa ja tunnistaa. Sitten sitä voi alkaa arvioida. 

Hyvin tätä työtä on tehty, eikä näihin kirjoihin oikeasti edes kyllästy. Taidekäsityksemme on laajentunut ja demokratisoitunut. ITE-taide ei myöskään ole näiden kirjojen kautta mikään pelkkä freak show tai paternaalinen ristiretki kansan pariin – kriittinen asenne kentän rakentumista kohtaan on myös ollut esillä. Näin esimerkiksi esteetikko Yrjö Sepänmaa ITE käsillä -kirjassa (2003): ”Kiinnostavaa olisi kuitenkin myös esteettisyyden värittömämpien ja huomaamattomampien ilmenemismuotojen esille ottaminen – sen, minkä puitteissa kuriositeetti on kuriositeetti”. Muitakin kriittisiä näkökulmia on nostettu esiin – esimerkiksi ITE käsillä kysyy myös naisen paikkaa nykykansantaiteessa Anna-Maria Ihatsun suulla: ”ITE-julkaisuissa esitellyt nykykansantaiteen työt vaikuttavat hyvin ’miehisiltä’.” 

Näissä ongelmissa on epäilemättä vielä työsarkaa, mitä myöhemmät osat ovat jo tehneetkin, mutta esimerkiksi se, että sarjassa on ilmestynyt jo 11 nidettä täynnään uusia ja yllättäviä taiteilijoita, murskaa jo pelkällä volyymillaan taipumuksen nähdä näitä yksilöllistä luovuuttaan ilmaisevia taiteilijoita vain pittoreskeina poikkeusyksilöinä. Silkalla volyymillaan tämä kumuloituva dokumenttimateriaali pakottaa näkemään ITE-taiteen kaikessa anarkistisuudessaan ja hahmottomuudessaankin jonkinlaisena kokonaisuutena, ilmiönä jolla täytyy olla luomisen ja taiteen ymmärtämisen kannalta mittava merkitys. 

Kun kyse kerran on taiteesta, joka aina näyttää joltain, herää luonnollisesti kysymys myös siitä, miltä sen esittäminen näyttää. Maahenki on kustantamo, jolla on omalaatuinen, varsin voimakas ja tunnistettava visuaalinen ilme. Kuinka paljon tällä on merkitystä siihen, minkälaisen kuvan muodostamme ITE-taiteesta? Miltä ITE-taide näyttää juuri näin välitettynä? Voisiko se olla toisennäköistä? Veli Granö, joka on loistelias valokuvaaja, on kuvannut loputtomasti kansantaiteilijoita ja heidän töitään. Toinen valokuvataiteilija, Ritva Kovalainen, on yhtä loistelias taittaja, jonka käsialaa sarjan kaksi ensimmäistä nidettä ovat ja joka on myöhemminkin ollut mukana ja joka loi siis omalta osaltaan suunnan tavalle, miten ITE-taidetta visuaalisesti esitellään. Kuinka paljon me katsomme ITE-taidetta heille ominaisen estetiikan kautta? Kuinka paljon heidän visuaalinen tarkkuutensa ja ääritietoinen visuaalinen lukutaitonsa vaikuttaa usein visuaalisesti paljon vähemmän tarkan taiteen esittelyyn? En osaa antaa vastauksia, mutta haluan edes pitää kysymyksen vireillä. 

”Ei kukaan ollut aikaisemmin ajatellut visuaalista taideilmaisua tältä kannalta”, muisteli Liisa Heikkilä-Palo ITE kaakossa -kirjassa (2013). 

Nyt on toistakymmentä vuotta ajateltu. Ja hyvin onkin. Lienee niin, että monumentaalinen ITE-julkaisujen sarja on kansainvälisestikin ainutlaatuinen saavutus. Vähän samalla tavalla hullu hanke kuin monen ITE-taiteilijan megalomaaniset projektit.

Otso Kantokorpi 

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko, joka silloin tällöin hellittelee ajatusta harrastelijanykytaiteilijaksi ryhtymisestä. ITE-taiteilijaksi hän taitaa olla liian tietoinen taiteen kentästä.

Julkaistua 341 & 342 & 343 & 344 & 345 & 346 & 347 & 348: "Mitä rahalla on saatu?" & "Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää" & "Hoippuu ja horjuu hienosti" & "Mitään ei ole järjestetty" & "Mihinkä porukkaan kuulun?" & Ortonin veistospuisto & Salvelan kesä III & Tallennuskokoelmat

Viime maanantaina ilmestyi Galleria Ortonin jo yhdestoista vuosijulkaisu. Olimme perinteisesti jakaneet Taiteen päätoimittaja Pessi Raution kanssa taiteilijat "sulle, mulle" -periaatteella (Pessi sai Tatjana Bergeltin (s. 1966), Martti Jämsän (s. 1959), Hannele Kylänpään (s. 1948), Rosa Liksomin (s. 1958) ja Inka Niemisen (s. 1971)). Minun taiteilijani seuraavat alla. Tekstit perustuvat gallerian verkkosivuille tekemiini esittelyihin, mutta olen täydentänyt niitä haastatteluilla:

 

”Mitä rahalla on saatu?”

Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.

Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.
 

Roi Vaara ja Siim-Tanel Annus avajaisissa. Vasemmalla Lydia Koidulan silmä.

Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa. ”Katsoessamme ja miettiessämme muistoja, voimme kysyä: Mitä tällä rahalla on saatu? Rahan kautta voimme myös luoda läpileikkauksen historiaan – mukaan tulee nostalgian lisäksi väistämättä myös ripaus ironiaa ja paljon lähimenneisyyden traumaattisia kokemuksia, joita on syytä käydä läpi, jotta ymmärtäisimme menneisyyttämme, mitä ilman ei tulevaisuudellakaan koskaan ole pohjaa. Rahan kautta ymmärrämme voiman ja vallan ilmenemismuotoja – sitä mitä kulloinkin on arvostettu. Näemme konkreettisesti sen, miten symboleista tulee symboleja.”

Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan. Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan tarkentamaan ja keskittämään katsettaan Annus tekee tästä näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan melko rajuakin ironiaa, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan. Samalla kun mietitään abstraktin syntyä, voidaan miettiä rahan abstrakteja ulottuvuuksia. Esimerkiksi sitä, miten Stalinin tai vaikkapa Sibeliuksen kuva on korvannut oravannahan tai tietyn painoisen kultarahan, omanlaisiaan symbolejaan nekin. 

”Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää”

Valokuvataiteilija Raakel Kuukka (s. 1955) on todennut: ”Ehkä minusta tuli valokuvaaja, koska olin niin tietoinen menneisyyden merkityksestä. Olin myös herkkä tuntemaan koti-ikävää.”

Valokuvataidetta on leimannut jo pitkään sen totuusarvon ja toisaalta sen loputtomien fiktiivisten ja runollistenkin mahdollisuuksien ristiveto. Valokuvalla voi dokumentaarisesti puhua aivan erityisellä tavalla totta, ja toisaalta valokuvalla voi valehdella mitä moninaisimmin tavoin. Tässä ristiaallokossa valokuva on hiljalleen noussut kuvataiteen keskiöön. Yksi uranuurtajia on suomalaisen valokuvataiteen kentällä tässä suhteessa ollut 1980-luvulla aloittanut Raakel Kuukka. Hän kuuluu myös siihen vahvojen naistaiteilijoiden pieneen joukkoon, joka toi naisen identiteetin ja myös arkisen elämän taiteen keskeiseksi tematiikaksi – myös stereotypioiden kyseenalaistamisen ja murtamisen.

Kuukka on kuvannut useimmiten perheensä ja lähipiirinsä historiaa: muistoja ja niiden kautta eläviä jännitteitä. Sittemmin hän siirtynyt myös lähemmäs nykyhetkeä ja tulevaisuuden partaalle tuomalla mukaan oman tyttärensä kehittymisen ja identiteetin, mitä on leimannut suomalaisafrikkalainen kulttuurien kohtaaminen. Näin Kuukan aihepiiriksi on kasvanut kymenlaaksolaisen kotipihan lisäksi miltei koko maailma ja maailman suuret kysymykset. 

Raakel Kuukka avajaisissaan. Taustalla vuosiluettelon ulkoasusta vastaava Timo Setälä (s. 1958), valokuvataiteilija hänkin.

Samalla kuvaaminen on kuitenkin myös matka itseen. ”Olen selventänyt sitä hämäryyttä ja epäselvyyttä, jota itseni kanssa olen kokenut. Kuvien kautta olen vankemmin olemassa. Oikeastaan koen, että ei minulla ole ollut tässä vaihtoehtoja.”

Kuukan ajallinen ja teemallinen jana on huikea: karjalaisesta evakkomatkasta suuren maailman ihmisvirtoihin. Kun Kuukan Rebekka-tytär pukeutuu Kymenlaakson kansallispukuun vaihtaakseen sen sitten batiikkivärjättyyn ghanalaiseen asuun, voimme kuvitella identiteettipolitiikan kaikki arkisetkin ulottuvuudet niiden tv:ssä usein nähtyjen globaalisten ulottuvuuksien lisäksi.

Kuukka ei kuitenkaan pelkästään dokumentoi aiheitaan. Hänen kohteenaan ei ole joku ilmiö tai yksittäinen tapahtuma niin kuin dokumentaarisessa kuvassa usein on. Hänen työskentelyprosessinsa on hidas ja usein tietyllä tavalla meditatiivinen, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Hitaan prosessin myötä – joihinkin aiheisiin hän palaa vasta vuosia varsinaisten kuvausten jälkeen – pohtiva ja usein runollisen kaunis kuva saa aivan uudenlaista syvyyttä. Kuva on myös ajan saatossa kontekstualisoitunut uudestaan. ”Kun syntyy tarpeeksi etäisyyttä, pystyy asioita käsittelemään paljon paremmin. Hitaus tuottaa myös asioiden toisinaan yllättävänkin yhdistymisen, jonka pystyy tajuamaan toisinaan vasta vuosien kuluttua. Ja tuleehan iän myötä rauhallisuuttakin lisää.”

Toteamuksen tai maailmasta ja sen tilasta kertovan väitelauseen sijaan muodostuu mietelause, jonka syvyys avautuu tarvittaessa kaikille katsojille, vaikka samastumispinta olisikin näennäisesti erilainen. Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.

”Hoippuu ja horjuu hienosti”

Taiteilijan ammatti on usein periytyvä. Tätä on turha mystifioida: kyse on yksinkertaisesti siitä, että taide on taiteilijaperheessä luonteva kasvualusta.

Elämäntavoillakin on taipumus periytyä. Tuskin on siis niinkään ihmeellinen sattuma, että suomalaisen taiteen ikianarkistin, monipuolisen Erkki Pirtolan (s. 1950) pojasta Pilvari Pirtolasta (s. 1978) tuli myöskin rajoista piittaamaton kuvataiteilija.

”Ala-asteella vastasin kysyttäessä, että isona minusta ei ainakaan tulee taiteilijaa”, sanoo Pilvari. ”Tajusin kuitenkin yliopistolla, että juuri taiteen kautta saan tehdä juuri niitä asioita, joita haluan. Erkin ja myös äitini – tekstiilitaiteilija Papu Pirtola – kautta olen oppinut ainakin laajan ja avoimen suhtautumisen siihen, mitä taiteeksi on laskettava.”

Erkki Pirtola on tullut tunnetuksi sekä kuvataiteilijana että kriitikkona ja taide-elämän dokumentoijana. Hän ei ole viihtynyt valtaeliitin kekkereissä vaan on tutkinut ennen kaikkea marginaalia: hän on muun muassa tehnyt tunnetuksi suomalaista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta. Pirtola on myös tottunut toimimaan toisin kuin yksilöllistä luovuutta ja jopa neromyyttiä korostava taide-elämä – hän on toiminut erilaisissa yhteisöissä ja taiteilijaryhmissä. Hän on myös on kuratoinut näyttelyitä ja opettanut nuoria, muun muassa omassa ”liikkuvassa taidekoulussaan”.

Koko uransa ajan Pirtola on myös tehnyt kuvaa mutta ei ole piitannut omasta uranhoidostaan. Vaikka hän onkin jo varsinainen legenda, ei hänen teoksiaan ole usein nähty yksityisnäyttelyissä. Galleria Ortonin näyttely onkin todellisuudessa aika harvinaista herkkua.

Kolme sukupolvea Pirtoloita avajaisissa.

Pilvari Pirtola on puolestaan valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta ei hänestäkään kovin akateemista taiteilijaa tullut. Voimaa ja energiaa on paljon ja moneen suuntaan. Pirtola on tunnettu piirtämisen ja maalaamisen lisäksi videoiden ja kokeellisten filmien tekijänä. Hän tekee myös musiikkia, sekä omia kokeellisia nauhojaan että useammankin bändin jäsenenä. Hän on idearikas kierrättäjä, ja niinpä siirtolavalta löytynyt mekaaninen laite saattaa löytää itsensä nopeasti osana taideteosta. Myös maalauksen tai monotypian taustana voi toimia yhtä lailla satunnainen kierrätysmateriaali. Isänsä tavoin nuorempi Pirtola on myös aktiivinen aikansa kommentoija ja valppaasti taidemaailmaa seuraava keskustelija.

”Vähän minua ihmetytti, että Pilvari ei ottanut opikseen vaan valitsi tämän tien. Mutta hyvin hän on oppinut nykytaiteen metkut ja tekee säntillisesti. Hän on tarkka käsitetaiteilija vaikka käsitteleekin kaoottisia aiheita. Emme me taiteesta paljoa keskustele, mutta vähän yli vuoden ikäinen pojanpoika Kaamos – joka muuten esiintyi Galleria Ortonissa avajaisperformanssissa – on ihana. Häneen on helppo samastua totaalisesti, koska hän hoippuu ja horjuu niin hienosti.”

Isän ja pojan tyylistä ei välttämättä tarvitse etsiä yhtäläisyyksiä, mutta ainakin heidän energiansa ja monipuolisuutensa on yhdistävä tekijä – sekä säännöistä piittaamattomuus, joka on aina ollut keskeinen hyvän taiteilijan tunnusmerkki.

”Mitään ei ole järjestetty”

Galleria Ortonissa paljastettiin gallerian 10-vuotisjuhlan yhteydessä eläkkeelle siirtyneen johtavan ylilääkärin Seppo Seitsalon pronssiin valettu kokovartalomuotokuva, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952). Samalla avattiin Peltokankaan näyttely, joka koostui yhdestä teoksesta. Teos nimeltään 1904–1984 (2011) on sekin tavallaan muotokuva. Kohteena on Peltokankaan oma isä, jonka vaiheet Peltokangas on tiivistänyt veistämistään kirveenvarsista ja kahdesta sota-ajan valokuvasta koostuvaan installaatioon. 

Seppo Seitsalo lihassa ja pronssissa ja Matti Peltokangas.

Mikä näitä teoksia yhdistää? Yksi ulottuvuus on epäilemättä taiteilijan läheinen suhde malliinsa. Seitsalo on Peltokankaan ystävä, joten taiteilijalle on ollut vieras ajatus muokata mallistaan perinteinen arvovaltaa huokuva ikuistus. Mukana ovat toki lääkärin attribuutit, mutta teosta leimaa rentous ja jopa huumori. Peltokangas onkin pyrkinyt ”pikemminkin oloisveistokseen kuin näköisveistokseen”. 

Veistäjä on veistänyt kirveenvarsia.

Onnistunut näköisveistos ei ole pelkkä kuva. Hyvä taiteilija kykenee tuomaan näennäiseen liikkumattomaan kappaleeseen mukaan hengen ja elämän, jonka katsojakin pystyy aistimaan.

Eikä näköisyyskään ole välttämätön ehto, minkä Peltokankaan isän muotokuva osoittaa. Pitkä meditatiivinen prosessi, jonka myötä Peltokangas on epäilemättä käynyt läpi isäsuhdettaan, on siirtynyt kirveenvarsien jäyhän olemiseen.

***

Myös valokuvaajalla on samankaltaisia ongelmia lähestyessään kohdettaan. Kuvan ottaminen on sinänsä helppoa, vaikka visuaalisesti jännittävän tuloksen aikaansaaminen vaatii toki koulutusta ja kokemusta, mutta vaikuttavan henkilökuvan ottaminen vaatii jotain vielä enemmän – usein myös erityslaatuista suhdetta kuvattavaan.

Valokuvaaja Harri Nurminen (s. 1956) on Peltokankaan lapsuudenystävä. Hän on seurannut Peltokankaan työskentelyä pitkään ja on myös nähnyt ne kovat olosuhteet, joissa vaativaa, suuren mittakaavan kivenveistoa suoritetaan. 

Harri Nurminen ja hänen mallinsa.

Näyttelyssä oli esillä myös sarja Nurmisen kuvia Peltokankaasta. Tällaiset dokumentaariset kuvat ovat kuin oloisveistoksia, niissä ei poseerata. Mukana on epäilemättä sitä herooisuutta, jota kuvanveistäjiin usein liitetään, mutta ennen kaikkea ne muodostavat intiimin ja luottamukseen perustuvan näkemyksen veistäjän työstä, jota usein leimaa myös rauha ja pohdinta. Myös tämän Nurminen on tavoittanut herkällä otteellaan. ”Samat asiathan meitä molempia kiinnostavat. Kyllähän veistäjä ja valokuvaaja miettivät molemmat esimerkiksi valoa, varjoa, rytmiä…”, toteaa Peltokangas.

 ”Enkä minä sitä paitsi ole kuvannut veistäjää vaan lapsuudenystävää, joka tekee mitä tekee. Ja nämä Matin kirvesjututkin liittyvät meidän yhteiseen lapsuuteemme, jossa lähihistoria oli monin tavoin mukana. Kaivoimme ampumahautoja, luoteja puunrungoista.”

”Mitään ei ole järjestetty”, huomauttaa Nurminen. ”Nämä eivät ole tilaustöitä vaan vähän kuin muistiinpanoja. Se on tärkeää, että olen arvostanut Matin työtä. Hänen teoksensa ovat minulle läheisiä myös taiteena… ja teimmehän me sitä jo lapsena, kaivettiin pellon reunasta savea ja muovattiin sekä veistettiin puuta. Vaikka ei sitä taiteesta tietysti puhuttu.”

”Mihinkä porukkaan kuulun?”

Kuvanveistäjä Joakim Sederholm (s. 1969) tekee tietyllä tavalla kunniaa modernistiselle perinteelle. Hänen plastinen muodontavoittelunsa tuo toisinaan mieleen Alberto Giacomettin, toisinaan Kain Tapperin, jonka assistenttina kuvanveiston mestari-kisälliperinteen mukaisesti Sederholm onkin toiminut.

Sederholm ei ole kuitenkaan modernistisen perinteen mukaisesti lähtenyt viemään tiettyä materiaalia ominaisuuksineen, ”sieluineen” ja omaa teknistä osaamistaan kohti täydellisyydentavoittelua, vaan on myös monin tavoin koetellut ja kyseenalaistanut perinnettä – hän käyttänyt puun ja pronssin lisäksi yhtä lailla peltiä kuin keramiikkaakin. ”En käytä materiaalia koskaan sen symbolisten ulottuvuuksien takia. En siis tee pronssista veistosta sen takia, että se näyttäisi pelkästään arvokkaalta. Esineen sijaan teen kuvaa ja pyrinkin usein hävittämään materiaalisuuden tunnun.” 

Joakim Sederholm sukulaisineen.

Vaikka Sederholmin teoksissaan vilahteleekin tietty ekspressiivisyydelle ja surreaalisuudelle ominainen angsti, on hänen työssään mukana usein lempeä huumori ja inhimillinen myötäeläminen.

Sederholmin aiheena on usein ihminen, tunnetusti yksi taiteen haastavimmista kohteista. Galleria Ortonin näyttelyssä hän on hakenut kohteeseensa lisää haastavuutta ottamalla kohteekseen muotokuvan, yhden taiteen vähiten arvostetuista alueista. Muotokuvahan on yleensä koska tilaustyö, jolle taiteelliset arvot ovat alisteisia. Sederholmin laaja muotokuvasarja M231 pitää sisällään hänen sukulaisiaan, joilla on nimi ja elinvuodet, mutta itse kuvat elävät kuitenkin omaa kuvitteellista elämäänsä. Nimi M231 viittaa genetiikkaan, haploryhmien tutkimukseen ja tiettyyn mutaation. Näin teoksiin tulee mukaan tietty yhtäaikaisesti abstrakti mutta myös ikään kuin erillinen, tunnistettava ja yksilöllinen elementti.

Mukaan tulee myös vavahduttavasti aikaelementti. Kun mennään perinteisen arkistoissa tapahtuvan sukututkimuksen ulkopuolelle, saattaa aikajana olla vaikka 10 000 vuotta. Ruotsinkielisenä suomalaisena Sederholm on joutunut miettimään sitä ”millä ehdoilla mihinkin porukkaan kuuluu”. ”Minua kiinnostaa kulttuuristen juurien etsintä ja pohdiskelu. Siinä on mukana paljon mielenkiintoisia elementtejä, toisinaan huvittaviakin – ja sitä soppaa on hauska hämmentää.”

Muotokuva kamppailee aina moneen suuntaan: sen pitää olla kohteensa näköinen, mutta sen on saatava tuo näköisyys aikaan jollain enemmällä kuin esimerkiksi pelkkä valokuva: sen on tavoitettava näköisyyden lisäksi myös luonne. Muotokuvassa on mukana usein myös erilaisia kohteensa sosiaalisesta statuksesta tai ammatista kertovia attribuutteja. Tämän Sederholm kiepsauttaa hauskaan suuntaan: yksi hänen käyttämistään keskeisistä attribuuteista on hahmojen punainen nenä, joka saa ajatukseni siirtymään klovnien tunnetusti surumieliseen maailmaan.

Koenkin Sederholmin olevan pohjimmiltaan ihmisluonteen tragikoomisuuden kuvaaja. Hänen kohteenaan on yhtälailla ylevä kuin arkinenkin, ihmisen surut ja ilot. Sederholmin ote on yhtäaikaisesti viiltävän analyyttinen sekä myös hellyttävyydelle herkistynyt.

***

Luettelossa ilmestyi myös kolme pikkujuttua, jotka on päivitetty edellisvuotisesta:

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo,Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieahoja Antero Toikka.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Kaisu Koivisto: sarjasta Vaihdokkaat, 2007.

***

Salvelan kesä III

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Saimme riemuksemme Taiteen entisen päätoimittajan Jaakko Lintisen puhumaan Salvelan kesä III:n avajaisiin.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Toisena vuorossa oli taidemaalari Teemu Saukkonen.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kain Tapper: Palat I, II, III, 1995.

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”

 Kirsi Tervo: "You've always been my sweetheart", akryyli, 1990. Pirkko Pasasen kokoelmista.