Julkaistua 487 & 488 & Näyttelykuvia 889 & Virossa 104: Tallinnan takapihoilta & Lappia villin lännen sarjakuvana

Eilen ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/13), johon olin kirjoittanut kaksi arviota, toisen tuoreesta Kalervo Palsasta (1947–1987) kertovasta elokuvasta ja toisen virolaissuomalaisesta taidehappeningista Estomania 2 (25.10–10.11.) Galleria Huudossa Jätkäsaaressa:

Tallinnan takapihoilta

Estomania 2 – kunsti kahest rannast

Galleria Huuto, Jätkäsaari, Helsinki 25.10.–10.11.

Tallinnassa ja Helsingissä vaikuttavan kuvataiteilija Johanna Sipilän kuratoima suomalais-virolainen Estomania-näyttely on ehtinyt jo toiseen osaansa. Viimevuotinen näyttely tai ehkäpä pikemminkin minifestivaali jakautui kolmeen helsinkiläisgalleriaan, mutta nyt käytössä olivat Galleria Huudon isot uudet tilat Helsingin Jätkäsaaressa. Jätkäsaari onkin osuva paikka tälle kahden rannan taidetta esittelevälle taiteilijavetoiselle tapahtumalle – lähteväthän Viroon matkaavat lautat useita kertoja ihan vierestä.  

Pelastusalus Silakka väliaikaistelakalla.

Lautta oli myös Huudon edessä jalkakäytävällä: Teemu Takatalon ja Tommi Taipaleen jätteestä ja lahjoitustavarasta rakentama Pelastusalus Silakka, joka on valmistunut vuonna 2010 ja jolla on purjehdittu pitkin Itämerta – myös Tallinnaan. Silakkalaiset ovat myös kovia manifestoimaan; he ottavat mainosmaailman sloganeita ja kommentoivat – vaikkapa: ”Art lives here on Kiasman mainos. Todellinen versio sloganista olisi Institutionalized art lives here. Kiasma instituutiona rakentaa osaltaan aitaa luovuuden ja taiteen välille ja on esimerkiksi täysin kykenemätön ottamaan tiloihinsa sisäsivuilla mainitsemaamme poliittista taidetta. Tästä menetyksestä ei tosin kärsi kukaan.”
Estomania-projekti itsekin korostaa erityistä anti-institutionaalista rooliaan: ”Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolella. Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.” 
Vähän tulee setämäinen olo, joka hymyilyttääkin. Eikö palkittu ja jo kymmenen vuotta sinnitellyt Galleria Huuto olekaan osa institutionaalista taide-elämää? Entä tapahtumaa tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Helsingin kaupunki?
Mutta sama se, oleellista lienee se, että 2000-luvulla vanhojen järjestöjen ulkopuolella uuteen kukoistukseen noussut taiteilijavetoinen ehkäpä vähän underground-henkinen – toiminta järjestää toimillaan kenttää uuteen uskoon, joka kaihtaa biennaalien ja ns. merkittävien museoiden tuottamaa sliipattua ja todellisuudessa usein varsin elitististä taide-elämää. 

Jaan Klõšeikon valokuvia (s. 1939) valokuvia ja villisti installoitu oheisvideo.

Estomania on kasvanut viime vuodesta, ja mukana oli yli 50 virolaista ja suomalaista taiteilijaa. Porukka ei myöskään ole täysin heterogeenista nuorta avantgardea: mukana oli esimerkiksi valokuvia graafiselta suunnittelijalta ja valokuvaajalta Jaan Klõšeikolta (s. 1939), josta tuli legenda jo neuvostoaikana. Sitä paitsi Klõšeikon neuvostoaikaiset valokuvat (1967–91) taustoittavat hyvin sitä absurdia maailmaa, josta virolainen taide on tottunut sikiämään. Nykyäänhän tuo generaattorina toimiva vastapooli on Virossa ja Suomessa täsmälleen sama: ahne kapitalismi, joka ei näiden taiteilijoiden pirtaan mahdu mutta jonka omanlaistaan absurdia tuottavissa rakenteissa he joutuvat työtään tekemään. Se tuottaa myös samanhenkistä jälkeä: The Outburners Virosta ja Cleaning Women Suomesta ovat kuin sivilisaation raunioilla – ja myös historian kaarta piirtäen: tuntuu siltä kuin berliiniläinen kabaree jalostuisi Andrei Tarkovskin ja Mad Maxin sekä näiden taiteilijoiden kautta postindustrialistisen ajan hajoavaan musiikkiin ja performanssiin. Ja vaikka lopunaikoja taas elettäisiinkin, on tässä tekemisessä uuden ja toisenlaisen elämän maku – ja myös lupaus. 

The Outburnersin välineistöä.

Löysästi kuratoitu ja vähän sattumanvarainen näyttely oli varsin villi, paikoin ahdistava mutta väliin hauskakin. Ripustus oli välillä karsea ja huonosti tehdyt teoskyltit repsottivat miten sattui. Mukana oli varsin keskinkertaista ja jopa huonoakin taidetta, mutta se lienee hinta, joka on maksettava siitä, että asiat tehdään toisin. Eikä se oikeasti edes haittaa katsojaa: on terveellistä silloin tällöin nähdä sitä, miten taiteilijoiden ystävyys ja sosiaaliset suhteet muuttuvat lihaksi myös keskitetyn yhdessä olemisen eli näyttelyn muodossa – tavalla joka näyttää esteettisen tuotteen sijaan elämältä. Katsoja voi kuitenkin poimia haluamansa, johon paneutua. Minä esimerkiksi nautin virolaisen taiteilijaryhmä Demodictuksen elämän, vapauden, kuoleman ja hengen pohdinnoista, jotka saivat ilmiasunsa morbideissa esinekoosteissa kuten Objekti nr. 3: ”Jane Fondalle”, tai Noolegruppin kapitalismikriittisessä mutta hauskasta installaatiosta Hyvät kaupat. 

Demodictus juhlii Jane Fondaa.

Noolegrupp tarjoaa hyviä kauppoja.

Oleellista oli kuitenkin se, että yksittäisten teosten lisäksi saattoi samalla nauttia riemukkaasta kokonaistunnelmasta – kokea jopa taiteilijat vähän kuin sijaiseläjinä, jotka näyttävät mallia siitä, kuinka me kaikki voisimme oikeastaan hullutella, väliin suoranaiseen hulluuteen asti. 

Mutta seikkailuun voi osallistua ihan itsekin: hakeutukaa ihan fyysisesti Tallinnan takapihoille, jossa taide kukkii, esimerkiksi Galerii Metropoliin (Vana-Kalamaja 46), jossa tätäkin porukkaa voi nähdä lisää – jos galleria sattuu olemaan auki. 

***

Lappia villin lännen sarjakuvana

Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Ohjaus Pekka Lehto, käsikirjoitus Iiro Küttner, tuotanto Pauli Pentti. First Floor Productions 2013.

 

Usein on ihmetelty kuvataiteen vaikeutta liikkuvan kuvan kohteena. Suomalaisista taiteilijoista on tehty kourallinen dokumenttielokuviakin, mutta ei niistä mikään ole yltänyt elämää suuremmaksi. Näytelmäelokuvista mieleen tulee Vilho Lammen elämästä kertova Heikki Heikinheimon ohjaama ja Paavo Rintalan romaaniin perustuva Jumala on kauneus (1985). 

Yksi selitys vaikeuteen on yksinkertaisesti aiheen visuaalinen haastavuus: maalausten intensiteettiä on vaikea tavoittaa toisella välineellä. Miten tehdä elävää kuvaa kuin maalauksen sisällä? Toisinaan tässäkin on onnistuttu. 2000-luvulta mieleen tulee Jan Vermeeristä kertova Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru (2003) sekä ranskalaisen Séraphine Louisin elämää kuvaava Martin Provostin Séraphine (2008). Kuvaajakin saattaa nousta ohjaajan edelle, kuten Mark Ping Bin Lee teki Gilles Bourdonin ohjaamassa elokuvassa Renoir (2012), jossa pääosan varastivat Pierre-Auguste Renoirin värit ja valot. 

Pekka Lehto otti jo vuosia sitten haasteen vastaan ja ryhtyi ohjaamaan elokuvaa Kalervo Palsasta (1947–1987). Se valmistui jo vuonna 2005, mutta elokuva-alahan on tunnettu tuotanto- ja jakeluongelmistaan, ja niinpä elokuva tuleekin teatterijakeluun vasta helmikuussa 2014 – tosin tuoreilla animaatioefekteillä varustettuna. 

Palsa on ladattu aihe, ja ennakko-odotukset ovat vastaavasti voimakkaat. Lapin hulluutta, viinaa tai sen korviketta, ahdistusta, runkkausta ja surkean elämän nopeaa loppua. Näitähän sitä odotti. Lehto on kuitenkin valinnut toisin, eikä käsikirjoittaja Iiro Küttnerkään ole tainnut pidättäytyä pelkästään Kalervo Palsan päiväkirjoissa (WSOY 1990). Tuloksena on ennakko-odotusten vastaisesti humoristinen tarina Palsan kuvamaailmasta, vaikka taustavireenä on toki mukana myös kaikki traaginen aines. 

Lehdon tavoitteena on ollut kuvata Palsan työtä Palsan itsensä tavoin. Kyseessä ei ole kronikka, ei elävöitetty dokumentti, vaan kollaasimainen kooste Palsan teemoista ja tarinoista, unien ja mielikuvituksen tuotteista, joissa sekoittuu korkeataide ja populaarikulttuuri. Elokuvassa kulkee rinnan kolme tasoa: arkinen elo, unen fantasiamaailma ja sarjakuvien maailma, joka tuo Tex Willerin Lappiin. Janne Reinikainen näyttelee sekä Palsaa että Tex Willeriä, Antti Raivio sekä isoveljeä että Kit Carsonia. Palsan isänä ja sarjakuvan intiaanipäällikkönä nähdään viimeisessä roolissaan Markku Peltola (1956–2007). Naispuolinen ymmärtäjä on Maria Järvenhelmi. 

Korkeataiteen harrastajalle voi kollaasimainen kerronta sarjakuvakohtauksineen olla kova pala, mutta kannattaa muistaa, kuinka kovan luokan sarjakuvamies Palsa todellisuudessa oli. Tuntuu siltä, että Lehto on tehnyt hänen työlleen varsin osuvasti kunniaa luomalla ”taiteilijakohtalon” kuvituksen sijaan kohteensa kuva- ja ajatusmaailman elävöittämänä oman itsenäisen ja voimakkaan teoksen. 

 

***

PS. Palsa-leffan piti tulla teatterilevitykseen jo marraskuun lopulla, ja kun yllä oleva juttu oli menossa painoon, jouduin tekemään siihen muutoksen, koska aivan viime hetkellä uutisoitiin sen siirtyvän ensi vuoden helmikuulle. Nyt vasta tajusin, että leffassa oli aika rankka joulupukkikohtaus, ja aloin miettiä, että olisiko jakelija pelästynyt joulufiiliksiä ja siirtänyt siksi ensi-illan joulun alta pois. 

Palsaa tulkittuna

Unohtuipa kertoa, että 22.9. kävin katsomassa ennakkonäytöksessä Pekka Lehdon ohjaaman elokuvan Kalervo Palsasta (1947–1987).

Näyttelijät Maria Järvenhelmi, Antti Raivio ja ohjaaja Pekka Lehto vastasivat kysymyksiin näytöksen jälkeen.

Kalervo Palsa ja kuriton käsi (2013) valmistui – miltei – jo alun perin vuonna 2005, mutta ilmeisesti jakelusopimuksen kanssa ei onnistuttu. No nyt onneksi on onnistuttu, ja elokuva aloittaa teattereissa 29.11.

 Janne Reinikainen selvisi hienosti Palsan roolissa.

Odotin tietysti jotain rappioromanttista vyörytystä, mutta osasipa Lehto yllättää. Hän kertoi tehneensä elokuvan kuvitellen sellaista elokuvaa, jonka Palsa itse olisi tarinastaan voinut tehdä. Ja muuten onnistui siinä hyvin – myös vähän yllättäen rennon humoristisesti.
Menkää siis ihmeessä leffaan!
Palaan asiaan kuitenkin myöhemmin  tarkemmin, koska olen kirjoittamassa elokuvasta Taiteeseen arviota.  

Julkaistua 323: Kuolema kolkuttaa

Tänään palasin kotiin viiden viikon jälkeen. Kävin postin läpi, ja ilahduin, kun 1/2-lehdessä oli ilmestynyt juttuni hautaismaiden veistotaiteesta, jonka kirjoitin jo toukokuun puolivälissä:

Kuolema kolkuttaa

Hautausmaat ovat täynnä taidetta. Miksi hautausmaiden taidetta ei kuitenkaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, vaikka elämän suuret peruskysymykset – kuten ihmisen elinkaari, identiteetti ja kuolema – ovat taiteen keskeistä ainesta?

Kun matkustelen kotikaupunkini ulkopuolella, hakeudun yleensä aina ensimmäiseksi kahteen paikkaan: torille ja hautausmaalle. Torilla mietin elämää ja hautausmaalla kuolemaa.

Haudalle menoa voi käyttää jopa kokonaisen matkan tekosyynä. Moni on matkustanut Pariisiin rocktähti Jim Morrisonin (1943–1971) haudalle. Minäkin matkusti nuorena miehenä Sudanin Omdurmaniin erään ystäväni kanssa käydäkseni brittiläistä siirtomaavaltaa vastustaneen, itsensä mahdiksi (islamilainen ’lunastaja’) julistaneen Muhammad Ahmadin (1844–1885) haudalla. Tällaisia matkoja tekee moni, ja tunsinkin itseni aika pettyneeksi, kun muutama vuosi sitten yritin käydä Prahan Uudella juutalaisella hautausmaalla mietiskelemässä Franz Kafkan (1883–1924) haudalla, ja huomasin, että matka sinne oli reititetty tyhmiä turisteja varten.

Tällaisen pyhiinvaellusmatkan voi tehdä toisinkin. Toissakesänä matkustin Aegviidun pieneen kylään, keskelle virolaista metsäaluetta. Kun matkustelen Virossa, minulla on tapana tutkia etukäteen netistä tarkkaan paikkakuntien kulttuurihistoriaa. Niinpä kävin Aegviidussa legendaarisen kansantanssitutkija Anna Raudkatsin (1886–1965) – kylän ainoa kuuluisuus – haudalla ja etsin vielä kyliltä hänen vanhan kotitalonsa, vaikka en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan hänestä. Näin minä rakastuin ilman mitään erityistä syytä Aegviiduun, jossa olen vieraillut sitten useamminkin.

Taidetta hautausmailla

Yksi syy käydä hautausmailla on veistotaide. Hautausmaat ovat täynnä sekä laajemmin aikansa visuaalista kulttuuria, tyylisuuntia ja erilaisia konventioita, että myös varsinaista taidetta. Missä muualla kuin Helsingin Vanhalla hautausmaalla voi nähdä yhtäaikaisesti peräti 16 Havis Amandasta tunnetun, rakastetun kuvanveistäjän Ville Vallgrenin (1855–1940) veistosta? Hänen kollegansa, Emil Wikströmin (1964–1942) käsialaa on siellä tarjolla vieläkin enemmän: peräti 18 veistosta.

Vallgrenin veistämä suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön pioneerin Aurora Karamzinin (1808–1902) hautamuistomerkki on koko Vanhan hautausmaan suurin marmorilohkare. Kannattaa myös huomioida se, että kyseessä on naiselle tehty muistomerkki. 

Kansallisiin merkkihenkilöihimme on alusta alkaen kuulunut myös joukko naisia. Ja on heitä edustettuna taiteilijoinakin – jo varhemmista ajoista, kuten Gerda Qvist (1883–1957), joka on tehnyt Vanhalle hautausmaalle kuusi hautaa, tai sitten ihan nykytaidetta, kuten Maaria Wirkkala (s. 1954), joka on tehnyt haudan vanhemmilleen, Tapio Wirkkalalle (1915–1985) ja Rut Brykille (1916–1999).

Hautasmaisen taide ja esteettinen laatu

Hautausmaat ovat siis täynnä taidetta. Ammattimaisena taidekriitikkona en voi välttyä suhtautumista niihin väliin kuin suurina pysyvinä näyttelyinä. Toisinaan tämä on varsin tuskallista. Miten voin ryhtyä arvioimaan hautaa esteettisenä objektina, koska siihen sisältyy niin paljon henkilökohtaista muistamista ja useimmiten varsin suurta surua? Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Ihmettelen esimerkiksi aina Hietaniemen ns. taiteilijakummulla vierailemisen yhteydessä sitä, että kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) itselleen tekemä kivi on niin banaali ja vailla plastista ulottuvuutta.

Itse asiassa miltei koko taiteilijakumpu on täynnä varsin omituisia ratkaisuja ja vaatimattomia veistoksia, vaikka juuri sieltä luulisikin löytävänsä sen terävimmän taiteellisen hautausmaaveistosten kärjen. Hautamuistomerkki on vaikea laji niin kuin isokokoinen julkinen taide yleensäkin.

Esteettisen laadun ongelma tuntuu vaivaavan myös taiteilijoita, koska hautamuistomerkeistä ei ole tapana puhua ja kirjoittaa kovinkaan paljoa. Moni kuvanveistäjä on tehnyt uransa aikana yllättävän paljon hautamuistomerkkejä, ja silti heistä kirjoitetuissa teksteissä tämä seikka jää usein pelkälle maininnalle tai jopa kokonaan vaietuksi. Eikö asian pitäisi kuitenkin olla päinvastoin? Kuolema on yksi taiteen suurista teemoista, ja koska henkilökohtainenkin on nykyään poliittista, kuten feministislähtöinen taidediskurssi meille on opettanut, eikö hautamuistomerkissä olla tekemisissä juuri henkilökohtaisen ja kuoleman väistämättömyyden kautta jopa tietyllä tavalla kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa. Mikä loistava aihe taiteelle – ja varsinkin nykytaiteelle!

Perinteitä ja konventioita on kuitenkin vaikea murtaa. Kuinka tehdä haudasta persoonallinen aiheuttamatta kohua? Kuvanveistäjä Pekka Pitkänenkin (s. 1950) joutui kohun keskelle tehtyään ystävälleen Kalervo Palsalle (1947–1987) Kittilän hautausmaalle hillityn ja kauniin modernistisen veistoksen Liekki. Ongelma taisi olla vain se, että veistos koettiin pohjoisessa ympäristössä liian erikoiseksi.

Tätä taustaa vasten olin suorastaan riemastunut, kun näin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) tuoreimman – hänkin on tehnyt useampia – hautamuistomerkin Hietaniemessä. Anni Mikkola  (1920–2007) piti poikansa kanssa autohallia Helsingissä, ja hänen viimeisen leposijansa päälle Peltokangas teki hallin ja sen täyteen pronssiin valettuja pikkuautoja. Hallista lähtee saattue viimeiselle matkalle. Voiko tämän henkilökohtaisemmin lähestyä aihetta? Ja täysin vailla mahtipontisia ja usein valitettavan tekopyhiä konventioita.

Kirjallisuutta:

 – Lindgren, Liisa: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

– Viro, Voitto: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu p. Otava 1993. 

Julkaistua 259 & 260: Sääski & Sääski vs. parasiitit

Eilen ilmestyi telineisiin Voima (1/12), johon tein kohta 60 vuotta täyttävästä taidemaalari Juha Sääskestä (s. 1952) haastattelun ja ikään kuin kritiikin – vähän hassusti aika paljon etukäteen, mutta näinhän minä kaikki työt – hänen tulevasta näyttelystään Galleria Jangvassa (22.2.–11.3.).

Sääski

Kaunistelijasta maailmanparantajaksi

Kriitikko Otso Kantokorpi kysyi taidemaalari Juha Sääskeltä mitä taiteelle kuuluu. "Elämme viihteen keskitysleirissä", taiteilija vastasi. Tämä Sääski ei inise.

Vierailin Juha Sääsken työhuoneella Åminneforsissa juuri kun seuraavan näyttelyn työt olivat valmistuneet ja täyttivät työhuoneen. Sääskellä tuntuu olevan vimmainen kausi meneillään. Töitä syntyy paljon eikä edes yksi tyylilaji tunnu riittävän: osa Sääsken maalauksista yhdistelee modernistista ilmaisua rankempaa figuratiiviseen materiaalin, osa uusista maalauksista on silkkaa poppia, jossa yhdistyvät populaarikulttuurin, mainoskulttuurin ja joukkotiedotuksen kuvastot, osa teoksista on valokuvamontaaseja, jossa saattaa monimutkaisen prosessin kautta olla myös jälkiä maalauksesta, uusimmissa Espanjan Marbellassa maalatuissa pienemmissä paperitöissä on ihan uudenlaista vapautta ja rentoutta sekä jälkiä katutaiteesta, jota Sääski dokumentoi aina matkustellessaan maailmalla.

Sääsken runsaassa kuvakielessä näkyy sekä erilaisten kuvakulttuurien kerroksellisuus että myös oma henkilöhistoria. Sääski opiskeli aikoinaan Savonlinnan taidelukiossa, jossa legendaarinen taidemaalari Ensio Onnukka koulutti lukuisia suomalaisia taiteilijapolvia.

”Silloin kun lähdin opiskelemaan, aloitin sen ihan puhtaasti visuaalisista ja esteettisistä syistä.” Sama jatkui osin Suomen Taideakatemian koulussa, jonka Sääski kävi 1973–77. Poikkeuksen modernistisessa opettajakunnassa muodosti lyhyestä mutta aikoinaan varsin näkyvästä pop-taidevaiheestaan tunnettu Kari Jylhä. Suuren vaikutuksen jätti myös yksi opiskelutovereista, nuorena kuollut ”fantastinen realisti” Kalervo Palsa (1947–1987). Myöhempien aikojen mieleenpainuvimpia taidekokemuksia ulkomailla on ollut tutustuminen yhdysvaltalaisen Paul McCarthyn tuotantoon.

Sääski on käynyt maalaustaiteen kuvallista ja kuvatonta välinearsenaalia läpi omassa tuotannossaan ikään kuin loogisena jatkumona, mutta hän itse toteaa, että vaiheet ovat tulleen aina jotenkin ”trendeihin nähden väärään aikaan”. ”Omassa kehityksessä oli jotenkin pakko mennä läpi nämä jutut, ja nyt tuntuu, että se oli hyvä, looginen tie.”

Sääski on päätynyt jonkinlaiseksi postmodernistiksi, mutta hänen teoksissaan näkyy aina juonteena modernistinen tausta. Hän on jopa tehnyt sarjan teoksia, joissa hän on tuunannut parikymmentä vuotta vanhoja abstrakteja värikenttämaalauksiaan rankalla yhteiskunnallisella kuvastolla.

”Siivosin varastoja, ja löysin vanhat työt, osa näytti mielestäni niin hyviltä, että voisin käyttää niitä lähtökohtina. Ne eivät ole vitsailua eivätkä myöskään mitään isänmurhaa. Minun on turha pyristellä irti jostain sellaisesta, joka on osa minun taidehistoriaani. Siinä mielessä olen perusmaalari, mietin sellaisia asioita kuten miten värejä viritellään, miten pinta aktivoituu, niin että se ei sammu, ihan perinteisiä värimaalausajatteluasioita. Kuitenkaan pelkkä abstraktio ei riitä minulle, jotain muuta pitää olla.”

Sääskelle se jokin muu on yhteiskunnallista osallistumista. Hän pohtii usein taiteilijan vastuuta ja moraalia – ja myös taiteilijan mahdollisuutta vaikuttaa. Väliin sävyt ovat varsin synkkiä: ”Tulkintani maailman tilasta on, että elämme talouden diktatuurissa ja viihteen keskitysleirissä. Omassa elämässäni vallitsee ilo ja rakkaus, mutta valitettavasti maailmassa ympärillä liian monella ihmisellä päinvastainen olotila.”

Taiteilija pysty parhaimmillaan kuitenkin tekemään asioita näkyväksi ja havahduttamaan katsojan. ”Minun on vaikeata taiteilijana jäädä passiiviseksi sivustakatsojaksi nähtyäni tv-uutisten ja -dokumenttien sekä sanomalehtikuvien välittämät ihmisten ja eläinten kärsimysnäytelmät. Tutkittuani taustoja ja luettuani esimerkiksi Noam Chomskyn teoksia en ole enää viaton ja tietämätön sivullinen vaan kanssarikollinen, ellen reagoi mitenkään. Rakenteellinen väkivalta on sen kuuluisan näkymättömän käden suorittamaa minkä takia sitä on vaikeampi hahmottaa. Siinä hommassa myös taiteilijat voivat muiden toimijoiden kanssa olla edesauttamassa todellisuuden kohtaamista.”

Taiteilijan vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin aika rajallisia. Vaikka Sääskelläkin on mielessään jonkinlainen keskivertokatsoja, jolle hän haluaisi töitään näyttää, on yleisö todellisuudessa useimmiten samanmielistä, jolloin tuloksena saattaakin olla vain affirmatiivista mutinaa. Toisaalta jotkut saattavat pitää Sääsken ilmaisua naiivina – näin hän itse toteaa. Hän myöntääkin olevansa toisinaan naiivi, mutta naiivius on hänelle myös metodinen väline: ”Käyttämäni muoto on sekoitus mediakuvastoa ja itse kuvattua ja kerättyä materiaalia, usein parodiamaiseen muotoon sommiteltuna. Kommentoin havaintojani etäännyttämällä, huumorin, satiirin ja ironian avulla. Rinnastan naiiveja yksinkertaistuksia, kliseitä, iloisia, optimistisia asioita ja (modernismin) estetiikkaa vakaviin ja surullisiin aiheisiin. Tragikoomisella, keskenään ristiriitaisten elementtien yhdistelemisellä pyrin ilmentämään ihmiselämän paradoksaalisuutta ja saamaan asioiden ja ilmiöiden todellisen luonteen paljaammin näkyviin.” 

Sääski on pohtinut paljon käyttämänsä kuvamateriaalin metaforisia ulottuvuuksia: ”Metaforien kautta esittäminen mahdollistaa kirkkaan oivalluksen vähentämällä torjuntaa, ennakkoluuloja ja -asenteita teoksen sisältöjä kohtaan, koska asia esitetään ikään kuin mutkan kautta epäsuorasti, vaikkakin todenmukaisesti.”

Viime vuosina Sääski on löytänyt innoitusta katutaiteesta. ”Siitä löytyy paljon yllättävää ja erilaista”, mutta toisaalta Sääski tunnistaa myös katutaiteen omat maneerin vaarat. Vähän yllättäenkin hän toteaa, että ”katutaide vetoaa minuun myös modernistisen estetiikan kautta”. Katutaide on hiipinyt uusiin teoksiin muun muassa sapluunan kautta, ja ovatpa Sääsken 7- ja 9-vuotiaat pojatkin saaneet jättää teoksiin omia kädenjälkiään.

”Taiteessa on kaikki jo tehty”, huokaa Sääski, mutta kertoo heti perään motivaatiostaan: ”Pyrin ihmisläheiseen, elämänmakuiseen ilmaisuun, joka ei olisi kuivaa ja teoreettista vaan jossa olisi väkevä ilmaisu kuin vanhalla blueslaulajalla tai kehitysvammaisten punkbändillä Pertti Kurikan Nimipäivät.”

Sääski toteaa nyt kuusikymppisenä tehneensä sopivasti pohjatöitä ja toivoo vihdoin pääsevänsä johonkin.

Sääski vs. parasiitit

Juha Sääski on ottanut käyttöönsä monipuolisen välinearsenaalin kyetäkseen lähestymään aihepiiriään useasta suunnasta ja eri näkökulmista. Hänen valitsemansa kuvakieli, jossa yhdistyvät populaarikulttuuri, mainoskuvasto, kuvataiteen historia, lastenkirjat ja katutaide, saattaa ajatukset helposti postmodernismiin, mutta toisaalta Sääski osaa ovelasti kuljettaa mukanaan modernismin sääntöjärjestelmiä, jotka antavat hänen teoksilleen eräänlaisen laadukkuuden silauksen. Kovin salonkikelpoiseksi tämä hioutuneisuus ei häntä kuitenkaan onneksi tee. Sääsken asenteessa on aina ollut mukana melkoinen rock-henki, jonka tuottama särmä ei ole himmentynyt.

Sääski on nuoruudessaan tehnyt sekä työläiskuvausta että sodanvastaista, julistavaa taidetta, mutta nyt kun hänen yhteiskuntakriittisyytensä ei kohdistu kovinkaan tarkasti, se tuntuu jopa osuvammalta. Yksittäisten tapahtumien sijaan Sääsken kohteena tuntuu olevan ajan hengen hahmottaminen, analysoiminen ja kritisoiminen.

Kovin optimistiselta Sääsken luoma maailma ei vaikuta. Keskeinen huoli tuntuu olevan länsimaisen yhteiskunnan voimakas vieraantuminen. Tähän kun lisää vielä Sääsken ”parasiiteiksi” nimittämien ihmisten ”ahneus, itsekkyys ja röyhkeys”, on tarjolla aika masentava maailma. Sääskellä on kuitenkin omat tapansa tuottaa kuvamaailmaansa ristiriitaa ja sävyjä. Toisinaan ristiriita syntyy humoristisilla elementeillä, toisinaan puhtaasti estetiikan kautta. Näillä ristiriitaa tuottavilla elementeillä Sääski mahdollistaa sen, että teosten potentiaalinen kestävyys ei asetu vaaraan: hänen metaforiensa ja rinnastustensa kieli voi olla näennäisen yksinkertainen, mutta niiden keskinäiset suhteet saattavat olla melko monimutkaisia, jolloin niiden avaaminen ei tyhjennä teosta kuin vitsin hooklinen tajuaminen.

Sääski kykenee myös taidokkaasti välttämään tavaramerkkimäisen, itseään tuotteistavan tekotavan, vaikka hänen tyylinsä onkin toki tunnistettavaa. Ratkaisu on se, että tyylivarianssia onkin hänellä vähän enemmän – myös teknisine ratkaisuineen. Sääski jaksaa myös innostua uusista asioista ja kokeilla erilaisia tekotapoja. Nyt hän on esimerkiksi selvästikin löytämässä valokuvamaisen tarkan figuratiivisen tekotavan jälkeen jotain rennompaa, jonka suuntaa voimme vain aavistella.

Julkaistua 188: Liian helppoa taikuutta

Kävin Ateneumin taidemuseon suuressa Lappi-näyttelyssä Lapin taika (18.6.2011–8.1.2012) heti tuoreeltaan ja kirjoitin jo 22.6. siitä arvion Kauppalehteen. Kesän takia jutun julkaisu venyi ja se tuli ulos lopulta eilen 15.8. – mutta jatkuuhan näyttely vielä pitkään, ylipitkään.

Liian helppoa taikuutta

Ateneumin suuri Lappi-näyttely jää lumoavan elämyksen sijaan vaisuksi kokemukseksi.

Ateneumin taidemuseo on kunnostautunut viime vuosina taidemaailman rajalinjojen rikkojana. Se on alkanut esittää valokuvaa taiteena taiteiden joukossa, se on esittänyt nykytaidetta osana ripustuksiaan tai sitten pieninä oheisnäyttelyinä ja se on uskaltanut tehdä poikkeavia kuratoriaalisia ratkaisuja. Ateneumista on selvästikin tullut paikka, jonne mennään katsomaan muutakin kuin ikiklassikoita.

Sama resepti jatkuu Lappi-aiheisessa suurnäyttelyssä. Mukana on ilmeisiä Lapin kuvauksen klassikoita kuten Andreas Alariesto, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Mukana on myös monia nykytaiteesta tuttuja nimiä – vaikkapa Jorma Puranen, Rosa Liksom ja Jussi Niva. Onneksi mukana myös yksi aivan uusikin kiinnostava tuttavuus: Elina Juopperi ja hänen installaationsa inarinsaamen puhujista.

Andreas Alariesto (1900–1989), Kolttalappalaisen asunto, 1948. Rovaniemen taidemuseo, Rovaniemen kaupungin kokoelma.

Lapin taikaa on pyritty lisäämään myös näyttelyarkkitehtuurilla: Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen on loihtinut varsinkin nykytaiteen kehykseksi lumovoimaisen valkoisen hohteen, jolla katsojaa yritetään siirtää jonnekin muualle. Jo heti näyttelyn alussa tämä toimii, mutta aloin kuitenkin Jussi Nivan suurikokoisen maalauksen edessä miettiä, että tekeeköhän väistämättä syntyvä revontuliassosiaatio oikeutta Nivan varsin abstraktille ja osin käsitteelliselle tematiikalle. Riittääkö siis se, että taiteilija on syntynyt Pellossa? Sama koskee Rovaniemen suurta poikaa Kari Huhtamoa, jonka teräskonstruktiot ponnistavat pikemminkin kansainvälisten taidepääkaupunkien modernismista kuin jostain luonnonmystiikasta – oli teokset sitten nimetty miten tahansa. 

Yleisnäkymä pääsalista. Vasemmalla Jussi Niva (s. 1966), oikealla oranssi Kari Huhtamo (s. 1943), jota luulin kaukaa Antero Toikaksi (s. 1954). Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Latteaa taidetta

Taikuus on taidehistorian tavoin illuusioiden luomista. Tämäkin näyttely luo erilaisia illuusioita, joiden takaa on väliin vaikea havaita esimerkiksi taiteelliseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Totta kai esimerkiksi Juho Kyyhkynen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava henkilö, mutta se, että Tuija Hautala-Hirvioja on tutkijana nostanut häntä esiin, ei tee hänestä yhtään parempaa taidemaalaria. Kyyhkysen iso ryhmä näyttelyssä häkellyttää lähinnä sillä, miten huonoa, kliseistä ja postikorttimaista maalausta hänen taiteensa on. Gabriel Engbergin värimaailma on vastaavasti tuhnua ja suttuista, eivätkä Reidar Särestöniemen huippujulkkisaikanaan tehtailemat Lapin maisemat ole kovin kiinnostavia muuta kuin lähinnä huutokauppanoteeraustensa tai tekijäänsä liittyvien lukemattomien tarinoiden ja kaskujen kautta. 

 Juho Kyyhkynen (1875–1909), Kota, 1909, Ateneumin taidemuseo. 

Suurin osa näyttelyn teoksista – niin vanhempi kuin nykyinenkin taide – tuntuu tutulta ja moneen kertaan nähdyltä, eikä ainakaan minun Lappi-kuvani tai sen mahdolliset kriittiset kyseenalaistukset kokeneet mitään erityisiä liikahduksia, joita olin virittäytynyt kokemaan.

Veikkaanpa, että näyttelyn yhteydessä julkaistu 200-sivuinen kirja tulee olemaan merkittävämpi ja selvästikin enemmän myyttejä purkava kokemus kuin saleissa koettu haalea elämys. Hyvä edes näin.