Julkaistua 323: Kuolema kolkuttaa

Tänään palasin kotiin viiden viikon jälkeen. Kävin postin läpi, ja ilahduin, kun 1/2-lehdessä oli ilmestynyt juttuni hautaismaiden veistotaiteesta, jonka kirjoitin jo toukokuun puolivälissä:

Kuolema kolkuttaa

Hautausmaat ovat täynnä taidetta. Miksi hautausmaiden taidetta ei kuitenkaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, vaikka elämän suuret peruskysymykset – kuten ihmisen elinkaari, identiteetti ja kuolema – ovat taiteen keskeistä ainesta?

Kun matkustelen kotikaupunkini ulkopuolella, hakeudun yleensä aina ensimmäiseksi kahteen paikkaan: torille ja hautausmaalle. Torilla mietin elämää ja hautausmaalla kuolemaa.

Haudalle menoa voi käyttää jopa kokonaisen matkan tekosyynä. Moni on matkustanut Pariisiin rocktähti Jim Morrisonin (1943–1971) haudalle. Minäkin matkusti nuorena miehenä Sudanin Omdurmaniin erään ystäväni kanssa käydäkseni brittiläistä siirtomaavaltaa vastustaneen, itsensä mahdiksi (islamilainen ’lunastaja’) julistaneen Muhammad Ahmadin (1844–1885) haudalla. Tällaisia matkoja tekee moni, ja tunsinkin itseni aika pettyneeksi, kun muutama vuosi sitten yritin käydä Prahan Uudella juutalaisella hautausmaalla mietiskelemässä Franz Kafkan (1883–1924) haudalla, ja huomasin, että matka sinne oli reititetty tyhmiä turisteja varten.

Tällaisen pyhiinvaellusmatkan voi tehdä toisinkin. Toissakesänä matkustin Aegviidun pieneen kylään, keskelle virolaista metsäaluetta. Kun matkustelen Virossa, minulla on tapana tutkia etukäteen netistä tarkkaan paikkakuntien kulttuurihistoriaa. Niinpä kävin Aegviidussa legendaarisen kansantanssitutkija Anna Raudkatsin (1886–1965) – kylän ainoa kuuluisuus – haudalla ja etsin vielä kyliltä hänen vanhan kotitalonsa, vaikka en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan hänestä. Näin minä rakastuin ilman mitään erityistä syytä Aegviiduun, jossa olen vieraillut sitten useamminkin.

Taidetta hautausmailla

Yksi syy käydä hautausmailla on veistotaide. Hautausmaat ovat täynnä sekä laajemmin aikansa visuaalista kulttuuria, tyylisuuntia ja erilaisia konventioita, että myös varsinaista taidetta. Missä muualla kuin Helsingin Vanhalla hautausmaalla voi nähdä yhtäaikaisesti peräti 16 Havis Amandasta tunnetun, rakastetun kuvanveistäjän Ville Vallgrenin (1855–1940) veistosta? Hänen kollegansa, Emil Wikströmin (1964–1942) käsialaa on siellä tarjolla vieläkin enemmän: peräti 18 veistosta.

Vallgrenin veistämä suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön pioneerin Aurora Karamzinin (1808–1902) hautamuistomerkki on koko Vanhan hautausmaan suurin marmorilohkare. Kannattaa myös huomioida se, että kyseessä on naiselle tehty muistomerkki. 

Kansallisiin merkkihenkilöihimme on alusta alkaen kuulunut myös joukko naisia. Ja on heitä edustettuna taiteilijoinakin – jo varhemmista ajoista, kuten Gerda Qvist (1883–1957), joka on tehnyt Vanhalle hautausmaalle kuusi hautaa, tai sitten ihan nykytaidetta, kuten Maaria Wirkkala (s. 1954), joka on tehnyt haudan vanhemmilleen, Tapio Wirkkalalle (1915–1985) ja Rut Brykille (1916–1999).

Hautasmaisen taide ja esteettinen laatu

Hautausmaat ovat siis täynnä taidetta. Ammattimaisena taidekriitikkona en voi välttyä suhtautumista niihin väliin kuin suurina pysyvinä näyttelyinä. Toisinaan tämä on varsin tuskallista. Miten voin ryhtyä arvioimaan hautaa esteettisenä objektina, koska siihen sisältyy niin paljon henkilökohtaista muistamista ja useimmiten varsin suurta surua? Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Ihmettelen esimerkiksi aina Hietaniemen ns. taiteilijakummulla vierailemisen yhteydessä sitä, että kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) itselleen tekemä kivi on niin banaali ja vailla plastista ulottuvuutta.

Itse asiassa miltei koko taiteilijakumpu on täynnä varsin omituisia ratkaisuja ja vaatimattomia veistoksia, vaikka juuri sieltä luulisikin löytävänsä sen terävimmän taiteellisen hautausmaaveistosten kärjen. Hautamuistomerkki on vaikea laji niin kuin isokokoinen julkinen taide yleensäkin.

Esteettisen laadun ongelma tuntuu vaivaavan myös taiteilijoita, koska hautamuistomerkeistä ei ole tapana puhua ja kirjoittaa kovinkaan paljoa. Moni kuvanveistäjä on tehnyt uransa aikana yllättävän paljon hautamuistomerkkejä, ja silti heistä kirjoitetuissa teksteissä tämä seikka jää usein pelkälle maininnalle tai jopa kokonaan vaietuksi. Eikö asian pitäisi kuitenkin olla päinvastoin? Kuolema on yksi taiteen suurista teemoista, ja koska henkilökohtainenkin on nykyään poliittista, kuten feministislähtöinen taidediskurssi meille on opettanut, eikö hautamuistomerkissä olla tekemisissä juuri henkilökohtaisen ja kuoleman väistämättömyyden kautta jopa tietyllä tavalla kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa. Mikä loistava aihe taiteelle – ja varsinkin nykytaiteelle!

Perinteitä ja konventioita on kuitenkin vaikea murtaa. Kuinka tehdä haudasta persoonallinen aiheuttamatta kohua? Kuvanveistäjä Pekka Pitkänenkin (s. 1950) joutui kohun keskelle tehtyään ystävälleen Kalervo Palsalle (1947–1987) Kittilän hautausmaalle hillityn ja kauniin modernistisen veistoksen Liekki. Ongelma taisi olla vain se, että veistos koettiin pohjoisessa ympäristössä liian erikoiseksi.

Tätä taustaa vasten olin suorastaan riemastunut, kun näin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) tuoreimman – hänkin on tehnyt useampia – hautamuistomerkin Hietaniemessä. Anni Mikkola  (1920–2007) piti poikansa kanssa autohallia Helsingissä, ja hänen viimeisen leposijansa päälle Peltokangas teki hallin ja sen täyteen pronssiin valettuja pikkuautoja. Hallista lähtee saattue viimeiselle matkalle. Voiko tämän henkilökohtaisemmin lähestyä aihetta? Ja täysin vailla mahtipontisia ja usein valitettavan tekopyhiä konventioita.

Kirjallisuutta:

 – Lindgren, Liisa: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

– Viro, Voitto: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu p. Otava 1993.