Julkaistua 104: Huippumodernia maailmaa ja kaskenpolttoa

Tänään ilmestyi Ilkassa arvioni valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttelystä (5.11.2010–20.2.2011) Ateneumin taidemuseossa. Erinäisten keittönovien kautta tiedän, että näyttelyn kuraattori Kai Vase on minulle loukkaantunut siitä, että en oikein arvosta sitä tapaa, jolla Mäkisen kuvat on vedostettu, mutta tästä en pohjoiskorealaisittain anna millin tuhannesosaakaan periksi. Pilattu ne on.   

Huippumodernia maailmaa ja kaskenpolttoa

Eino Mäkinen (1908–1987) on kiehtova valokuvaaja, jonka tuotannossa yhdistyy oudolla tavalla modernismin puhtaissa muodoissa seikkaileva pähkäily ja toisaalta kansatieteellinen dokumentointi – oikein perisuomalainen kaskisavujen ja talonpoikaisyhteiskunnan maailma.

Suurimman maineen Mäkinen on epäilemättä saavuttanut elokuvaajana, ja hänen luotsaamansa Kansatieteellinen Filmi Oy tuotti monta klassista kuvausta maalaisyhteisöjen elämänmenosta. Mutta oli hän valokuvaajanakin varsin tuottoisa: Kustaa Vilkunan kanssa tehdyn kansatieteellisen työn lisäksi muun muassa moni kaupunkikirja on hänen kuvaamansa.

Mäkisen tunnettuus nimenomaan valokuvaajana on voimistunut. Hänen tuotannostaan julkaistiin kirja Maan valo ja muisti (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) pari vuotta sitten, ja tuolloin järjestettiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa myös laaja näyttely. Siksi vähän hämmästyttääkin, että Ateneumin taidemuseo, joka on aloittanut kotimaisten valokuvaklassikoiden esittelyn muutama vuosi sitten, on valinnut juuri Mäkisen ohjelmaansa. Ettei vain olisi merkki museoiden nykyään niin karmivasta resurssipulasta? Tällaisen näyttelyn kokoaminen kun ei ole lainkaan yhtä kallista kuin tyhjästä aloitettava ja tutkimustyötä vaativa uusien tai unohdettujen löydösten esittely.

Oli miten oli, hieno näyttely on kyseessä. Mäkinen on vielä siinäkin suhteessa oivallinen taidemuseonäyttelyn kohde, että hänen tuotannossaan valokuvan kaksi keskeistä päähaaraa – dokumentaarisuus ja ikään kuin ”puhtaampi” taide risteytyvät hienosti. Mäkinen on visuaalisesti vahva tekijä, ja hänen modernistinen taustansa tuo myös kansatieteelliseen kuvaan lumoavia sivujuonteita: lehmisavuakin voi katsoa kuin taidetta ja tutkailla tuon samalla arkisen ja toisaalta vähän romanttissävyisenkin menneen maailman rakennuspuita myös puhtaan visuaaliselta kannalta.

Monet Mäkisen aihepiireistä liittyvät erilaisiin työmenetelmiin ja taitoihin, joista monet ovat joko kadonneet tai katoamassa. On hieno katsella esimerkiksi ruuhen valmistamista. On myös varsin koskettavaa katsoa Mäkisen kuvaamia ihmisiä sodan jaloissa, esimerkiksi inkeriläisten väestönsiirtoa. 

 Kaski, Pielavesi, 1937.

Vahvassa dokumentaarisuudessaan Mäkinen oli kuitenkin täysmoderni kokeilija, joka kuvasi väliin miltei abstrakteja valo- ja muotosommitelmia. Tätäkin puolta näyttely valottaa hienosti. Ei ole siis mikään ihme, että Alvar Aalto valitsi Mäkisen luottokuvaajakseen, joka kuvasi miltei yksinoikeudella kaikki Aallon rakennukset, huonekalut ja esineet. Näitä kuvia olisi tosin kaivannut vähän enemmänkin.

Savoy.

Vakava moite tulee kuitenkin näyttelykuvien vedostamisesta. Iso osa kuvista on vedostettu niin, että kolmikieliset kuvatekstit ovat suoraan itse vedoksessa mukana. Tämä pöyristyttävä tapa miltei tuhoaa jotkut kuvat. Ne näyttävät kuin rupuisen aulanäyttelyn paneeleilta. Ennen kaikkea ne eivät tee oikeutta Mäkiselle visualistina. Herkästi ja tarkasti sommitellut kuvat eivät kestä ylimääräisiä häiritseviä tekijöitä, jotka suorastaan loukkaavat tekijänoikeutta.

Luettua 58: Maan valo ja muisti

Kai Vase (toim.): Maan valo ja muisti. Eino Mäkisen valokuvia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008. [Tekstit: Matti Lukkarila, Lauri Tykkyläinen, Johanna Frigård]

Kirjoitin Ilkkaan arvostelun Ateneumin taidemuseon Eino Mäkinen (1908–1987) -näyttelystä. Siksi kaivoin kirjastosta esiin pari vuotta sitten ilmestyneen Mäkisen tuotantoa esittelevän kirjan.

Oikein kelvon kirjan ovat tästä kansatieteen mutta myös valokuvan modernismin mestarista tehneet. Lyhyet johdantotekstit eivät nyt niin ihmeellisiä ole mutta asiallisia kuitenkin, ja ne asettavat Mäkisen hyvin kontekstiinsa. Pääosan julkaisusta saavat ansaitusti kuitenkin Mäkisen kuvat, joita onkin mukana kiitettävän paljon. Sen verran voisin moittetta antaa, että nyt kun kirja on kerran tehty, olisi siihen voinut laittaa myös vaikka bibliografian edes niistä kirjoista, joita Mäkinen kuvitti – niitä on kymmeniä. Vähän tutkimuksellista kunnianhimoa siis lisää. Täytyy nimittäin muistaa, että ei Mäkisestä kovin tiuhaan uusia kirjoja ilmesty.

Ja taittajalle on todettava, että ei leipätekstiä kannata tehdä versaalilla, koska se on yksinkertaisesti paljon vaikeampaa lukea. Tökeröä amatöörimäisyyttä tai turhaa kikkailua, jolla taittaja Jari Koski – ammattilainen kuitenkin – on varmaankin yrittänyt tehdä kunniaa Mäkisen modernismille mutta epäonnistunut pahemman kerran.

No, peruskirja tämä on joka tapauksessa jokaisen suomalaisen valokuvan harrastajan hyllyyn.

Näyttelykuvia 188 & Julkista taidetta 27: Taas itään

Keskiviikkona jouduin lähtemään Kontulan kirjastoon asti hakemaan Eino Mäkisestä (1908–1987) kertovaa kirjaa, kun ei lähempää löytynyt hyllyssä olevaa. Olen nykyään vähän hajamielinen ja meninkin oitis väärään junaan ja huomasin yhtäkkiä olevani itäisen haaran toisessa päässä eli Vuosaaressa. No, meninpä siten taas Vuotaloon, jossa olin vähän aikaa sitten yrittänyt käydä. Nyt oli talokin auki, ja näyttely oli vaihtunut. Minulle entuudestaan tuntematon Iina Heiskanen (s. ?) oli ripustanut vähäeleisen hienosti tähän rujoon tilaan näyttelynsä Lähtökohta (9.-–27.11.), jossa lähtökohtana on viiva ja rytmi ja pinta – urbaanissa kattomaisemassa:

Vähän kuivakkaa jälki joissakin teoksissa oli, mutta kyllä paikan henki oli näissä maisemissa veikeästi läsnä.

***

Sitten menin Kontulaan (ruots. Gårdsbacka) niin kuin alkuperäinen tarkoitus olikin. Käytyäni kirjastossa nautin aidon ostarioluen örisevässä miljöössä ja tiirailin sitten Heikki Häiväojan (s. 1929) 12-metristä Yhteistyö-monumenttia (1967), joka on mielestäni Häiväojan paras julkinen veistos, suomalaisen veistotaiteen modernismia uljaimmillaan:

Oikein harmittaa, että alkuperäinen vesiallas, josta veistos hienosti heijastellen nousi, on täytetty istituksilla: 

Mutta ehkä realiteetit on sitten vain tunnustettava. Ehkä tarvittavan altaan ylläpito olisi nykyisessä ostarimaailmassa vaikeaa ja kallistakin. Harmiksi käy silti. Voin vain kuvitella, kuinka ultramodernin kehistysuskoiselta ostari uhkeine veistoksineen on 1960-luvulla näyttänyt. Mutta onhan aika tässä muutenkin tasinut 1960-luvun ihanteita. Sitä mietin vielä toisen tuopin ääressä, elämästä ruskettuneita seuralaisiani vähän alakuloisena tarkastellen.

Näyttelykuvia 182 & 183 & 184 & 185 & 186 & 187 & Julkista taidetta 26: Raskasta sarjaa

Maanantai oli tietysti taas kriitikon vapaapäivä, koska ei juuri mikään taidepaikka ole maanantaisin auki. Tiistaina siirryin sitten tosi raskaaseen sarjaan ja katsoin läpi koko Ateneumin taidemuseon tarjonnan. Aikaa kului, mutta ei suotta. Tämä urakka on ihan oikeasti syytä suorittaa silloin tällöin.

Varsinainen syyni mennä museoon oli valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttely (5.11.2010–20.2.2011), josta Ilkka halusi kritiikin. Palaan siis asiaan tarkemmin, kun juttu on julkaistu. Mutta sen verran kuitenkin totean, että tämän perinteisen kansatieteilijän ja toisaalta valokuvan modernistin näyttely on hieno ja tärkeä, vaikka siihen liittyykin muutamia ongelmallisia asioita, kuten osin täysin kelvoton vedostus, josta sitten lisää, kun arvostelu on ilmestynyt. Mutta itse kuvat ovat sekä kiinnostavia että osin tosi koskettavia ja poikkeuksetta varsin vaikuttavia. Kuten tämä Juhannusaamuna / Kyläkarja, Salmi, Varpakylä, 1936: 

Sitten katsoin Pieraccinien italialaisen grafiikan lahjoituskokoelmien näyttelyn Viiva Italia (1.10.2010–16.1-2011), josta tein Kauppalehteen jo aikoja sitten ennakkojutun pelkän kirjan pohjalta. Oli siis aika nähdä jo näyttelykin. Ja olihan se hieno. On kuitenkin todettava, että tietyssä mielessä näyttely oli suorastaan epäonnistunut: se oli aivan liian laaja, eikä normaali kävijä kykene keskittymään näin isoon grafiikkanäyttelyyn ilman, että iso osa teoksista jää aivan liian vähälle huomiolle. Jos ei ole ihan vannoutunut grafiikkafani, alkaa näyttely väistämättä puuduttaa jo ennen puolta väliä. Varmaankin joku Pieraccinien elvistelyhalu on aiheuttanut tämän isottelun, mutta ei pajatsoa olisi kannattanut tyhjentää ihan tällä tavoin. Mutta joka tapauksessa oli hienoa nähdä Giorgio de Chiricon (1888–1978) ja Marino Marinin (1901–1980) lisäksi kymmenittäin kiinnostavia graafikoita, joista osa oli minulle entuudestaan täysin tuntemattomia. Oli myös hauska salakuunnella yleisöä. Esimerkiksi Piero Dorazion (1927–2005) teoksista eräs keski-ikäinen mies totesi naiskumppanilleen, että onpa hienoja 1950-luvun jazzia muistuttavia teoksia. Juuri siltä minustakin sitten tuntui – liekö mieli siis vaikutuksille altis:

 Piero Dorazio, Kompositio, 1970. 

No, sitten katsoin kunnolla uuden kokelmaripustuksenkin. Vähän levoton se oli, mutta tuntui hyvältä katsoa esimerkiksi tuttuja Hugo Simbergin (1873–1917), Vilho Lammen  (1898–1936) – muun muassa nämä kaksi nimeä ovat olleet minulle erityisen rakkaita – ja muiden klassikoiden teoksia. Tämä kierros kannattaa ihan oikeasti tehdä silloin tällöin. 

Varsinainen iso kokemus tuli sitten loppupään saleissa, joista eräässä oli kaksi Juhana Blomstedtin (1937–2010) ja kaksi Ukri Merikannon (1950–2010) teosta – ikään kuin muistoryhmänä tänä vuonna kuolleiden modernistimestareiden kunniaksi:

Merikanto oli hyvä ystäväni ja Blomstedtia olen aina arvostanut suunnattomasti ja ollut hänen kanssaan tänä vuonna vielä ammatillisissa tekemisissäkin, joten tuli vähän koskettava olo. Tai itse asiassa aika paljon. Meinasi tulla tippa silmaan – ja sitten tulikin. Ja vähät siitä, ettei tätä saanut museon sääntöjen mukaan valokuvata. Oli pakko ottaa yllä oleva kuva. 

Sattumalta kävelin vielä sitten Forum-korttelin läpi ja muistin vielä Ukrin hienoimman julkisen teoksen Helsingissä, Kohtaamisen vuodelta 1984:

Jostain syystä se piti siirtää muualle korttelin remontin myötä, ja paikka näyttää nykyään tältä:

Ehkä jotain olisi sittenkin voitu tehdä?

***

Mutta vielä takaisin Ateneumiin. Siellä on myös aina pienempiä näyttelyitä. Yksi näistä keskittyi nyt Erkki Sakari Heinoseen (1933–2010) – myös tänä vuonna kuolleeseen kiinnostavaan taiteilijaan, surrealistisävyiseen graafikkoon. Hänestä on ilmestynyt myös artikkeli Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemassa kirjassa Muisto, johon kohta palaan, koska sekin tuli jo luettua.

 Erkki Sakari Heinonen, Omakuva, 1958–59.

Ateneumin jälkeen menin vielä galleriakäynnille Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryyn, jossa oli tarjolla kaksi taiteilijaa. Kati Immosen (s. 1970) Riskiperimä (22.10.–21.11.) oli juuri niin kiinnostava kuin taiteilijaan myönteisesti suhtautunut julkisuus on antanut ymmärtääkin:

Immosen Lotta-aiheiset akvarellit ovat kummallisen vinksahtaneita muotokuvia sotiemme sankarittareista. Tiedotteen mukaan "tuntemattomiksi jäävien hahmojen syvät katseet nostavat esiin sodan yksityiset ja inhimilliset kokemukset; ne tunnetilat, joihin viralliset kertomukset eivät ulotu". Ja vähän tältä teokset tuntuvatkin. Tosin se outo vinksahtaneisuus jäi vielä aika salaperäiseksi. Onko kyseessä mahdollisesti ironia? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta vaikuttavasti teosten tietty epämääräisyys jäi ainakin kutkuttamaan. Niinpä en sitten oikein jaksanut keskittyäkään enää nykyään Suomessa työskentelevän, yhdysvaltalaissyntyisen Joanne Grüne-Yanoffin (s. 1966) niin ylen nykytaiteellisen näköiseen näyttelyyn You Walk in My Heart and the Beat Goes On. Otetaan taas tiedoteteksti avuksi: "Tilallisesti kokonaisvaltaiseksi installaatioksi galleriatilaan levittäytyvät teokset muodostavat katsojalle kokemuksen fantasiamaisesta, läpi kuljettavasta 'ajatusten metsästä', jonka voi fyysisesti kokea." Mitään tällaista nämä sydämenmuodolla pelaavat tylsänpuoleiset teokset eivät ainakaan minussa aiheuttaneet:

Mutta se on kyllä mainittava, että tämän minulle entuudestaan tuntemattoman taiteilijan verkkosivut antoivat kuitenkin ymmärtää, että ihan kiinnostavasta tekijästä on kyse. Seuratkaamme siis kaikella vakavuudella hänen työtään.