Julkaistua 609 & 610: Taiteen ja lääketieteen yhdistämät & Kun kompositio on psykologiaa

Eilen oli hauska julkistamistilaisuus. Ortonin eläkkeellä jo pitkään ollut johtava ylilääkäri Pär Slätis (s. 1932) aloitti eläkepäiviensä kunniaksi vakavan taidemaalauksen harrastuksen, ja nyt laitoimme 20 vuoden uran tulokset yksiin kansiin.

Tässä hänen seuraajansa Seppo Seitsalon kanssa kirjoittamani esipuhe:

Taiteen ja lääketieteen yhdistämät

Taiteen myönteisestä vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin ei liene enää epäilystäkään – tämän todentamiseksi on jo olemassa paljon eri alojen tutkimustuloksia.

Potilaiden ja asiakkaiden lisäksi myös lääkärit ovat ihmisiä, joille tuolla hyvää tekevällä vaikutuksella voi olla seuraamuksia. Eikä heidän tarvitse pelkästään olla katsovia ja parhaimmillaan kontemploivia vastaanottajia, vaan he voivat toisinaan itsekin tarttua siveltimeen. 

Näin on tehnyt Ortonin eläkkeellä oleva johtava ylilääkäri Pär Slätis. Olikin varsin hienoa kutsua hänet pitämään näyttelyä Galleria Ortonissa vuonna 2009. 

Matka näyttelystä tähän kirjaan oli luonteva ja lopulta kuin välttämätön. Halusimme näyttää sen, miten sekä lääkärin että taiteilijan katse ja käsi ovat pohjimmiltaan saman humanismin työkaluja. Sekä lääkärille että taiteilijalle toinen ihminen on ammattitaidon mittareista tärkein. Kanssaihmisen ymmärtäminen on elämän ja sen jatkuvuuden ydin. Olkoon tämä kirja yksi esimerkki siitä.

Helsingissä 5.11.2014

Seppo Seitsalo 

professori, Galleria Ortonin johtaja

Otso Kantokorpi 

taidekriitikko, Galleria Ortonin kuraattori

***

Ja alla kirjoittamani johdantoessee. Seitsalo ja Kuutti Lavonen (s. 1960), yksi Slätisin opettajista, kirjoittivat omansa.

Kun kompositio on psykologiaa

Pär Slätis kertoo, että hänen suhteensa taiteeseen on ollut positiivinen koko hänen elämänsä ajan: ”Olen ollut suurkuluttaja.” Slätis on maalannut aktiivisesti viimeiset parikymmentä vuotta, mutta ensimmäinen intohimo taiteen alueella oli musiikki. Slätiksen taiteellisista intohimoista ja paneutumisesta kertoo se, että hän soitti jo koulupoikana toista viulua Vaasan kaupunginorkesterissa ja jatkoi soittamista vielä Helsinkiin opiskelemaan tultuaankin Ylioppilaskunnan Soittajissa, mutta joutui lopettamaan tajuttuaan harjoitusten vievän liikaa aikaa vakavilta opinnoilta – tai toisinpäin: myös ”pultissa istuminen” tuo mukanaan oman vastuunsa ja vaatimuksen sitoutumisesta.

Vastuuntunnon vaatima luopuminen aktiivisesta soittamisesta tuotti Slätikselle tietyn tyhjiön, jolle vastauksena mukaan tuli kuvataide. Ammatti vei Slätiksen usein työmatkoille ulkomaille, ja maailman suuret taidelaitokset tulivat tutuiksi – varsinkin Pariisi, Berliini ja Yhdysvaltain suuret taidekaupungit tarjosivat jatkuvasti virikkeitä. Slätis tosin huomautti haastattelussa, että Yhdysvalloissakin kyse oli usein eurooppalaisesta taiteesta. 

Omassa taiteessaan Slätis onkin ankkuroitunut eurooppalaiseen perinteeseen, mutta ei ole hakeutunut kovin pitkälle aikamatkalle taidehistoriaan – tyypillisten renessanssin tai barokin ihailemisen ja niiden tuomien vaikutteiden sijaan hänen puheessaan kuuluu ja töissään näkyy taidehistoriallisesti tuoreempi ilmaisu: postimpressionismi. Slätis on toki ollut kiinnostunut niistäkin taidesuuntauksista, jotka eivät ole olleet ihan hänen ominta aluettaan ja muistelee muun muassa innostuneena kongressimatkalla näkemäänsä, alun perin vuonna 1937 järjestetyn saksalaisen ”rappiotaiteen” näyttelyn (Entartete Kunst) rekonstruktiota Berliinissä vuonna 1991. 

Slätis itse kertoo, että kun eläkkeelle siirtyminen alkoi lähestyä, hän ilmoitti paria vuotta aiemmin Marjatta-vaimolleen, että alkaa maalaamaan. ”Mikäs siinä”, vastasi ”ymmärtäväinen vaimo”, joka on aina jakanut Slätiksen kanssa taideharrastuksen – mikä muuten näkyy myös varsin hienolla ja harmonisella tavalla heidän kotinsa seinillä Nikkilässä. 

Taiteilija ja hänen taittajansa, toinen taiteilija Timo Setälä (1958).

Slätis onkin sitten jo parinkymmenen vuoden ajan maalannut Helsingin Kaapelitehtaalla Helsingin Taiteilijaseuran järjestämillä kursseilla. 

Slätis ei ole ammattitaiteilija, mutta ei häntä aivan tyypillisenä harrastajataiteilijanakaan voi oikein pitää. Hänelle maalaaminen ei selvästikään ole pelkkää itsensä toteuttamista tai identiteetin rakentamista – tutkija Maaria Lingon sanoin (Elämysten jäljillä, SKS 1998): ”Taiteen tekemisen pakkoa on siis mahdollista tulkita modernin yksilöllistymisen näkökulmasta. Taide voidaan nähdä inhimillisen toiminnan muotona, jonka välityksellä on mahdollista etsiä paikkaansa muuttuvassa maailmassa, rakentaa ja ylläpitää oman yksilöllisyyden ainutkertaista kokemista.” 

Slätiksen tapauksessa kyseessä on yleensä toisen yksilöllisyyden ainutkertainen kokeminen. Hänen kohteensa on yleensä aina ihminen. Slätiksen tapauksessa taide voidaan nähdä samanlaisena humanistisen toiminnan muotona kuin lääkärinammatin harjoittaminen. Slätis ei ole mikään vaihtoehtolääkäri, mutta taiteen kautta hän on voinut syventää sitä tiettyä holistista näkemystä kanssaihmisestä, mikä on leimannut hänen humanistista perusajatteluaan.
Ihminen on holistisesti tarkastellen aina enemmän kuin osiensa summa – yhtälailla lääketieteessä kuin kuvataiteissakin – ja sitä kautta syntyy kiinnostava jännite, koska molemmat alueet ovat joissain vaiheissa tavallaan väistämättä myös holismille vastaisia, reduktionistisia: sekä lääkäri että maalari etsivät usein syy- ja seuraussuhteita, oleellista, keskeistä, ilmiökenttien takana olevia selittäviä ilmiökenttiä. 

Tämän jännitteen Slätis tunnistaa molemmilla alueilla: ”Koen jälkikäteen katsottuna, että maalaaminen ja sen tekninen suoritustapa on suora jatke lääkärin työlle. Yritän selvittää itselleni, minkälainen on minua vastapäätä seisova tai istuva ihminen. Yritän myös selvittää sen, minkälainen rooli hänellä on, miten hän on sen sisäistänyt.” 

Slätis on rutinoitunut ja hyvä piirtäjä, ja hän muistelee, että jo lukion kuvaamataidonopettaja kehotti jatkamaan piirtämistä. Piirtämisestä ei kuitenkaan tullut hänelle taiteellista harrastusta. Hän on kokenut piirtämisen aina helpoksi ja luontevaksi, ja se on nimenomaan näkynyt hänen leipätyössään: ”Olen kouluttanut kirurgeja, ja olen usein huomannut, että yksinkertainen selkeä piirustus vaikka mustalle taululle on aivan erinomainen asia. Jos vaikka luennolla on levotonta, vangitset kuulijat täysin kun piirrät, kun ne seuraavat viivaa.” 

Slätis on ammatissaan piirtänyt pakottomasti, eikä hänen ”ole tarvinnut ahdistua siitä, että onko hän hyvä piirtäjä”. Ei sovi kuitenkaan aliarvioida sitä, miten loputtomat, lihasmuistiin iskostuneet toistot ovat tuottaneet myöhemmälle – ja nyt siis toisin piirtäjälle – sen näennäisen helppouden ja kepeyden, joka hyvää piirustusta aina leimaa. 

Slätis ei juurikaan piirrä havainnosta, vaan palaa kohtaamiinsa ihmisiin muistikuvien kautta. Epäilenkin, että Slätiksellä on vahva eideettinen muisti eli kuvamuisti. Kriitikko Hannu Castrén on kirjoittanut (Kuutti Lavonen. Piirretyt vuodet, Jyväskylän taidemuseo 2014) taidegraafikko Kuutti Lavosesta – joka muuten on yksi Slätiksen opettajista: ”Luovan paineen myötä eideettinen muisti saa mahdollisuuden tulla esille ja määritellä teoksen erityispiirteitä kuin muusien pikalähetti. Voisi jopa ymmärtää niin, että eideettinen muisti osallistuu tekemiseen aika lailla samaan tapaan kuin tajunnanvirta.” 

Slätiksen tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole varmaankaan tajunnanvirrasta, eikä hän myöskään tavoittele tarkkaa naturalistista näköisyyttä vaan jotain taustalla olevaa syvempää: ”Yritän tavoitella sitä, mikä on kulloisenkin kuvattavan henkilön mielentila.” 

Tämä mielentila vaikuttaa Slätiksen mukaan myös värien valintaan ja kompositioon. ”Koen kuvantamisen psykologisena ratkaisuna”, hän toteaa – ja vastaa myöntävästi, kun kysyn, että onko kompositio siis psykologinen valinta. Slätis ei siis rakenna kuvapintaa taidehistoriasta tutuilla konventionaalisilla sommitteluperiaatteilla eikä mieti kuvaa rakentaessaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin kultainen leikkaus. Kuvattavan harmoninen mielentila tuottaa harmoniaa, jännitys jännitteitä, ristiriita ristiriitoja. Slätis ei myöskään kaihda vaikeampiakaan alueita: ”Tosinaan näen ja kuvaan röyhkeyttä, itsevarmuutta, estyneisyyttä.” Tai miten esimerkiksi kuvata vastuullisuutta ja sen tuntemista, kuten maalauksessa Uskonnon johtajat (2013)? 

Samankaltainen välinpitämättömyys taidemaailman sääntöjä kohtaan koskee myös Slätiksen väripalettia, josta hänen kanssamaalarinsa ovatkin joskus todenneet, että ”se ei ole ihan tavanomainen”. Tässäkin saattaa olla kyse siitä, että Slätikselle maalaaminen ei ole pelkkää itseilmaisua, ei pelkästään oman tyylin tai paletin soveltamista eri tilanteissa, ei lempivärejä, ei esimerkiksi ”sinistä kautta”. Hän on matkustellut paljon maailmalla, myös Euroopan ulkopuolella muun muassa Keniassa, Zimbabwessa, Kongossa ja Vietnamissa, joissa on vieraillut maailmalla YK-tehtävissä työskennelleiden lastensa luona, ja sekä piirtänyt että maalannut sikäläisiä ihmisiä. Slätis on värien suhteen tietyllä tavalla realisti: ”Pyrin siihen, että katsoja tunnistaisi värimaailman oikeaksi, assosioidessaan sen aikaisemmin nähtyyn. Nykyihminen on nähnyt niin paljon, että pystyy kyllä selvittämään sen itselleen.” Väriteoriat saavat siis kyytiä eletyn ja koetun, toden elämän tieltä. Eurooppalaiselle modernismille ja varsinkin pohjoismaiselle viileälle ja hillitylle minimalismille tämä saattaa olla vierasta, mutta Slätis ei tunne modernismille ominaista kromofobiaa, värien pelkoa. Jos maailma näyttää tältä, se näyttää tältä. 

Slätikselle se on kuitenkin aina ennen kaikkea ihmisten maailma – oli sitten kyse Vladimir Suslovin konsertista, josta hän halusi tallentaa flyygelin ja ihmisen yhteyden flyygelin kannen heijastuksen kautta, tai ylpeästä afrikkalaisäidistä, joka sai Slätiksen kiinnostumaan siitä, miten äiti olemuksellaan ohjaa pikkupoikaansa markkinapaikalla esiintymiseen ja toimimiseen. Aito humanisti ei tunnusta kulttuurisia hierarkioita – ei sen paremmin lääketieteen kuin taiteenkaan maailmassa – eikä niihin liittyviä kahlitsevia konventioita.