Olen jo vuosia huvittanut itseäni vierailla paikkakunnillani käydessäni bongaamalla julkista taidetta. Joskus teen sitä ihan järjestelmällisesti ja tietoa etukäteen hankkien, mutta jos aika ei anna periksi, tyydyn siihen, mitä vastaan tulee. Nyt kun olin Tampereella XLVII Valtakunnallisilla taidemuseopäivillä, oli ohjelma niin tiukka, että jouduin tyytymään hotellin ja seminaaripaikkana toimineen Vapriikin väliseen vajaaseen kilometrin matkaan. Vaan olipa silläkin matkalla aika monipuolinen taidetarjonta:
Aimo Tukiaisen (1917–1996) Virvatulet / Suomalaisen sotilaan muistomerkki (1971) Koskipuistossa on aika komea sotilasmuistomerkki, jonka sodanvastainen sävy on hienosti viritetty. Virvatulet viittaa tykistökeskuksen jälkeen havaittuihin valoilmiöihin, jotka lienevät jonkinlaisia psyykkisiä jälkikuvia. Valitettavasti veistokseen alun perin kuulunut valaistussysteemi on jouduttu poistamaan. Ulkoveistosten perusmateriaalin ulkoiset elementit, lähinnä sähkö ja vesi, ovat aina tuottaneet ylläpitäjille miltei ylipääsemättömiä vaikeuksia. Mutta kyllä tämä pelkkänä pronssiveistoksenakin paikkansa lunastaa. On se esimerkiksi paljon hienompi kuin Tukiaisen anakronistinen Mannerheim Helsingissä. Se vertautuu ehkä hänen Lauttasaaren sankarimuistomerkkiinsä Katkaistu elämä (1973).
Lapintien ja Satakunnankadun nurkalla, Työnpuistossa sijaitsee Väinö Richard Rautalinin (1891–1943) Tampere-veistos (1934), joka on pateettista sosialistista realismia muistuttavaa herooisuutta, mikä ei meillä ole lainkaan vieras asia. Näitä nyt vain piisaa, ja niiden kanssa täytyy opetella elämään, kun ei niitä oikein kai purkaakaan voi. Rautalin ei tule kuitenkaan kovin montaa sivua suomalaisen kuvanveiston historiassa osakseen saamaan.
Samoin erilaisia rintapystejä Suomenmaassa piisaa. Tässä Tampellan perustajahahmot, Adolf Törngren (1824–1895) ja Gustaf August Wasastjerna (1823–1905) Yrjö Liipolan (1881–1971) ikuistamana vuodelta 1954. Ne ovat kai juuri sellaisia kuin pitääkin, ammattimiehen tekemiä mutta perin juurin tylsiä:
Vaan onpa se kauheaa, että Milja Aarnion (s. 1923) ihan sympaattinen ja klassinen suihkukaivoveistos Merenneito (1965) on sijoitettu tyhmästi äijien viereen. Ilman äijiä paikan henki olisi vallan mainio, vaikka voisihan sitä kysellä, että pitikö vielä 1960-luvulla tehdä näin klassisia suihkukaivoja. Olisin kyllä itse taipuvainen vastaamaan myönteisesti, koska yhdessä punatiiliarkkitehtuurin kanssa tämä pikuruinen puistonpläntti tehtaan pääportin vieressä on suorastaan kaunis. Siirtäkää ne äijät jonnekin muualle! Ja varmistakaa, että vesielementti toimii (en nimittäin tiedä, onko se nyt toiminnassa – ei ollut ainakaan kuvaushetkellä)!
Hienon Tammer-hotellin kupeella Tammerlammessa sijaitsee Kaisu Koiviston (s. 1962) teos Jalostettu laji (2008–2010), joka koostuu 14 teräksisestä "sienestä". En tiedä, onko teos pysyvä vai väliaikainen, mutta ainakin minun puolestani se voisi sinne jäädä. On se sen verran veikeä:
Hitto, sainkin selville, että se on pystyssä vain lokakuuhun asti. Aloittakaa siis kansanliike siellä Tampereella!
Koiviston veistosta saattoi tarkastella toisen veistoksen päällä istuskellen:
Antero Koskisen (s. 1950) Matto ja pallo (2006) on suorastaan hauska spektroliitista ja graniitista tehty veistos, joka muistuttaa vähän modernistista muotokieltä, mutta on sitten kuitenkin aika vinksahtanut. Ja sitten siinä voi vielä istuakin. Taitaa olla parasta näkemääni Koskista.
Kilometrin matkalla saa siis nähdä vähän kaikenlaista ja miettiä julkisen taiteen olemusta ja ongelmia. Suosittelenkin veistosbongaamista matkustelun perussisällöksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti