Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?
Filosofi-kirjailija Aleksandr Herzen on todennut, että ”Pietari eroaa kaikista Euroopan kaupungeista olemalla niiden kaikkien kaltainen”. Saman asian totesi myös Fjodor Dostojevski: ”Ei ole Pietarin kaltaista kaupunkia: arkkitehtonisesti se heijastaa kaikkia maailman arkkitehtuureja, kaikkia aikakausia ja muoteja; kaikki on lainattu vähitellen ja kaikki on omalla tavallaan vääristeltyä.” Kaupunkina Pietari onkin kuin jättimäinen ulkoilmamuseo, eräänlainen eurooppalaisen kulttuurin Seurasaari.
Pietari on myyttinen kaupunki, jota on opittu lähestymään ennen kaikkea kirjallisuuden kautta: se on Dostojevskin, Nikolai Gogolin ja Aleksandr Puškinin kaupunki. Pietariin lähtevä kulttuurimatkailija ottaa yleensä jonkun näistä kirjailijoista oppaakseen – ja riittää niitä oppaita myöhemmiltäkin ajoilta: esimerkiksi Anna Ahmatova ja Joseph Brodsky virittävät matkaajan niin, että jo pelkät metron liukuportaat saavat mielen romanttiseksi. Itse kirjoitin jo yhdeksän vuotta sitten kuvittelemastani pietarilaisesta taiteilijasta, jota yritin kaupungista etsiä ja jonka luulin löytäneeni: ”On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.”
Ja samalta se tuntui taas, kun olin keväällä 2010 etsimässä pietarilaista taiteilijaa. Ei sitä nytkään tuntunut löytyvän kuin historiasta, joka oli jälleen ainakin vähän kerrostunut. Tapasin minä ihan oikean taiteilijankin, Timur Novikovin yhdeksän vuotta sitten. Nyt hän oli kuollut, ja tuottanut ympärilleen muistelijoiden ja myytin rakentajien koulukunnan, joka tuntui estävän elävän taiteen kehityksen. Galleriat ja taide-elämä tuntuivat ontoilta ja joko paikalleen pysähtyneiltä tai sitten sokeasti Lontoon ja New Yorkin trendejä seuraavilta. Katselin, kuinka nuoret naiset joivat samppanjaa ja söivät hattaroita trendigallerian kattoterassilla. Oli pakko karata kaduille ja yksinäisiin porttikäytäviin.
Venäläisen kirjallisuuden tutkijan Timo Huttusen mukaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen Pietari on siis helteinen, pölyinen, täynnä loukkoja, portaita, porraskäytäviä, kynnyksiä, ovia ja läpikuultavia seiniä. Pietarilaisessa todellisuudessa kaikki on kaksijakoisesti salaista, mutta samalla julkista – ihminen ja hänen ratkaisunsa ovat kaiken aikaa koetteilla.”
Olen jo aiemmilla Pietarin matkoillani oppinut menemään sisäpihoille, kokemaan kaupunkia tuon salaisen ja julkisen ristivedossa. Sisäpihat tuntuvat puhuvan enemmän totta kuin julkisivut.
Julkisivut ovat vääristelijöitä par excellence, sisäpihat ovat kuin alitajunta. Dostojevskin ajoista kuluneet vuodet ovat lisänneet tuota ”omalla tavallaan vääristeltyä” – väliin mahtuu kokonaisen sosialistisen utopian synty ja kuolema, jolloin klassista vääristeltiin taas monin uusin tavoin. Ja myös reaalista ja puhuttiin realismista vaikka tehtiin jotain aivan muuta.
Niinpä matkustin keskustan sisäpihojen lisäksi myös neuvostoaikaiseen lähiöön valokuvaamaan seiniä. Avantgarde on aina hakenut voimansa kansanomaisesta ilmaisusta ja alakulttuureista. Pietarin ja Moskovan avantgardistit löysivät 1910-luvulla georgialaisen kylttimaalari Niko Pirosmanin innoittajakseen – aivan samalla tavalla kuin pariisilaiset tekivät tullimies Henri Rousseaulle. Niinpä minäkin uskoin löytäväni pietarilaisen Jean-Michel Basquiat’n tai Banksyn, uuden avantgarde- tai graffititaiteilijan. Löysin ainakin kysymyksen ”Who the fuck is Banksy?”
Onko myyttien aika siis jo ohi? Valehdella ei ainakaan enää tarvitse – ei ainakaan enää ihan samalla tavalla kuin neuvostoaikana. Andrei Bitov on todennut: ”Puhumme nyt totta taaksepäin katsoen. Sen tuloksena seisomme paikoillamme.”
Dostojevski ei koskaan saanut minua opettelemaan venäjää. Hänen lukemisekseen olisin tarvinnut vuosien kursseilla käymisen. Mutta seinällä oleva Juri Gagarinia voin vain näyttää jollekin venäjäntaitoiselle ja ymmärtää heti kommentin siitä, miten kosmonautti kävi taivaassa eikä nähnyt jumalaa. Mutta sille en mahda mitään, että kaikki venäjäksi sanottu ja kirjoitettu tuntuu edelleenkin jotenkin oudon filosofiselta. Myytti jatkaa elämäänsä.
Kävin avaruudessa, mutta en löytänyt sieltä jumalaa. JUNTTI?
Samanlaisen Who the fuck is Banksy? -kysymyksen kuvasin hiljattain Pietarissa - vain seinä oli eri. :)
VastaaPoista