On muuten aika häkellyttävää, että kun sain äskettäin Tampereella hotellin ja seminaaripaikan välisellä lyhyellä matkalla tutkailla peräti kuutta taideteosta, sain toistaa tämän vähän ajan kuluttua Mäntässä – siis paljon, paljon pienemmällä paikakunnalla. Hotelli Santa Festä Pekiloon, Mäntän kuvataideviikkojen tapahtumapaikkaan, on varmaan sama vajaa kilometri, ja matkalla on myös kuusi veistosta.
Mäntän kirkon edessä istuu Wäinö Aaltosen (1894–1966) kubistinen Aleksis Kivi. Tällä kubistisella Kivellä Aaltonen tuli toiseksi vuoden 1930 kilpailussa. Tämä 115 cm:n valos on vuodelta 1950. Se on itse asiassa vähän pieni tällaiseen julkiseen toritilaan, mutta jo pelkästään kulttuurihistoriallisesti se on ihan kiinnostava, joten kai se paikkaansa puolustaa.
Kirkkopuistossa on peräti kaksi veistosta:
Aimo Tukiaisen (1917–1996) suihkukaivoveistos Solukko (1968) on varsin edustavaa Tukiaista, ja suihkulähteenä se on oikeinkin hieno – kunhan se vain laitettaisiin toimimaan. Ei kuulemma ole vuosiin sitä tehnyt. Tämä se on minusta aika kauheaa piittaamattomuutta taidetta kohtaan. Kunhan saadaan paljastustilaisuus kunnialla hoidettua, niin kaikki on ikään kuin ohi. Mitä järkeä on tehdä suihkukaivoja, jos ne eivät sitten toimi? Se on kuin pilkkaa.
Matti Peltokankaan (s. 1952) Vuosi 2000 istui lievästi ruskaiseen kirkkopuistoon aivan käsittämättömön hienosti. Paha tässä on kuitenkaan kriitikkona esiintyä, koska Peltokangas on ystäväni ja olen tehnyt Timo Setälän (s. 1958) kanssa hänestä ehkä hienoimman monista yhteisistä kirjoistamme, Matti Peltokangas (Parvs Publishing 2008). Vuosi 2000 kuitenkin osoittaa, että modernismin jäkeinen kaipuu eroon jalustasta ja juhlavuudesta ei ole ollut vailla perusteita. Tällainen ruohikosta nouseva punagraniittikappale tuottaa tosi mystisen tunnelman.
Viktor Janssonin (1886–1958) osapuilleen metrinen suihkukaivoveistos Poika ja kala (1938) on vähän sellainen joutavanpäiväisen hilpeä, niin kuin 1930-luvun lukuisat poika ja kala -veistokset tuppaavat olemaan. Mutta kyllä tällaiset julkisten tilojen somistukset ovat kuitenkin ihan viehkoja. Näitä ikään kuin pitää olla, vaikka ne eivät ehkä taiteena viekään meitä mihinkään erityissfääreihin. Ja tämä kuulemma onneksi toimiikin.
Jussi Mäntyseltä (1886–1978) tilattiin veistokset Serlaciuksen pääkonttorin eteen. Äidin ylpeys (1935) on sfinskimäinen veistospari, joka vahtii pääovea ehkä vähän turhankin juhlavasti. Mäntynenhän on ns. rakastettu eläinveistäjä, mutta en minä kyllä koskaan ole ihan hirvittävän innostunut hänen töistään ollut. Eläinmuseon konservaattorina työskennelleestä Mäntysestä on tapana sanoa, että juuri hänen siviiliammattinsa teki sen oleellisen luonnonmukaisuutta tuovan lisän hänen veistoksiinsa. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että niissä on usein sellaista jäykkyyttä ja "epäluonnollisuutta", että ehkä kyseessä onkin siviiliammatin tuottama harha: kohteena kun on ollut lähinnä kuollut ja jäykistynyt luonto. Tiedä häntä, mutta eivät nämäkään ilvekset ole mielestäni kuin korkeintaan sympaattisia ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia koristeita.
Sama jäykkyys koskee kyllä kuollutta ihmistäkin. Emil Wikström (1864–1942) valmisti vuonna 1921 muistomerkin Mäntän suurmiehestä, G.A. Serlachiuksesta (1830–1901). Varsin klassinen mutta myöskin varsin suurellinen veistos on suorastaan vähän koominen pienen teollisuusalueen keskellä. Mutta on siinä jotain aika hupaisaakin. Sitä paitsi nykyisen monopolokapitalismin aikana tällaisia vanhan kansan patruunoita on suorastaan alkanut kaivata. Ja täytyy muistaa, että ilman Serlachiusta en tätä veistoskävelyäni olisi saanut suorittaa. Nostan siis kuitenkin hattua tälle:
Ja täytyy nostaa hattua myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiölle, joka kaikki edellä kuvatut veistokset omistaa ja joka on myös kyltittänyt ne hillitysti ja asiantuntevasti niin, että satunnainen matkailijakin saa oleellisen informaation helposti. Mänttähän on siis varsinainen veistoskaupunki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti