Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Petra Innanen (s. 1970), jonka uskalias tapa yhdistää burleskia ja korkeataidetta on tuntunut minusta varsin onnistuneelta. Haastattelin häntä Bulevardin kahvihuoneessa, jossa meillä oli oikein hauska juttutuokio.
Petra Innanen alias Bettie Blackheart.
”Kiteytymiä jostain oudosta”
Kuvataiteilija Petra Innanen (s. 1970) toimi pitkään pelkästään taidemaalarina mutta on sittemmin lisännyt valikoimaansa animaation ja esitystaiteen: hän on nimittäin suomalaisen uuden burleskin uranuurtajia, jolle esitystaide muodostaa saumattoman jatkumon maalaustaiteen teemojen kanssa.
Innanen maalaa voimakkaita ja isokokoisia öljymaalauksia, joiden kuvallinen sisältö ei välttämättä noudattele kaikkein sovinnaisinta hyvän maun koodia. Hän on jo pitkään ollut kiinnostunut myös siitä ns. huonosta mausta, josta voimme nauttia muun muassa tieteistarinoissa, kauhussa, oudossa erotiikassa ja B-elokuvissa.
Innasen estetiikka on siis usein melko groteskia. Se ei asetu sovinnaisiin merkityskategorioihin, mutta siinä piilee myös sen yhteiskunnallinen voima. Groteskin avulla pääsemme tutkailemaan marginaaleja ja toiseutta ja myöskin sitä, miten vaikeita asiat on toisinaan määritellä. Sitä miten hierarkiat, luokitukset ja raja-aidat syntyvät ja miten niitä pidetään yllä.
Innaselle taiteella on leikkimielisyydestäkin huolimatta myös siis poliittinen sisältö. Maalaamalla muotokuvia siitä alakulttuurista, jonka hän kokee itselleen läheiseksi, hän myös alistaa muotokuvan historiallisen lajityypin kriittisen tarkastelun kohteeksi: "Kuka on tarpeeksi arvokas muotokuvan malliksi?", kysyy Innanen ja vastaa tekemällä muotokuvia niistä asioista, joita hän itse sen arvoiseksi kokee. Taiteilijana hän käyttää myös määrittelyvaltaa. Varsinkin kun hän silkan vastavirtaan sijoittumisen sijaan kytkee tekemisensä maalaustaiteen ikiaikaiseen perinteeseen. Hän on muun muassa tarkkaan tutkinut Hans Holbein nuoremman Lähettiläitä (1533) – arvoituksellista kaksoismuotokuvaa, joka sivuaa myös anamorfoosin teemaa. Ja niin tajuankin yllättäen sen, miten Innasen esittämä alakulttuuritematiikka on luontevasti sukua renessanssin ajan harrasatuksille, erilaisille optisille kuriositeeteille. Innasen käsissä anamorfoosi, siis se miten taideteosta pitää katsoa vinosta kulmasta tai vääristävän peilin kautta ennen kuin sen sisältö aukeaa, saa ihan uuden tulkinnan. Aiheena onkin sosiaalinen hierarkia, jota pitää katsoa eri kulmista ymmärtääkseen sen rakentumisen. Innanen on myös maalannut karamellimaisen kauniita akvarelleja, joissa hän on käsitellyt eri tavoin metamorfoosin teemaa. Mehän tunnemme kaikki luonnontieteellisen tapahtumasarjan, jossa toukka muuttuu perhoseksi. Taidamme myös kaikki tuntea ei-niin-luonnontieteellisen tapahtumasarjan, jossa ihminen muuttuu tietyissä olosuhteissa sudeksi. Innanen on kiinnostunut molemmista tapahtumasarjoista. Hän on myös kiinnostunut naamioitumisesta, suojaväreistä – siitä miten eläin muuttuu vaikka puunrungon tai lehden näköiseksi. Hän itse sanoo haluavansa sitä, että hänen teoksensa ovat "värikkäitä ja houkuttelevia kuin kirkkaisiin papereihin käärittyt makeiset, mutta sisältä saattaa kuitenkin löytää jonkun hiukan myrkyllisen tai oudon yllätyksen". Tarinan tasolla hänen teoksensa pyrkivät olemaan "kiteytymiä jostain oudosta".
Innaselle taiteella on leikkimielisyydestäkin huolimatta myös siis poliittinen sisältö. Maalaamalla muotokuvia siitä alakulttuurista, jonka hän kokee itselleen läheiseksi, hän myös alistaa muotokuvan historiallisen lajityypin kriittisen tarkastelun kohteeksi: "Kuka on tarpeeksi arvokas muotokuvan malliksi?", kysyy Innanen ja vastaa tekemällä muotokuvia niistä asioista, joita hän itse sen arvoiseksi kokee. Taiteilijana hän käyttää myös määrittelyvaltaa. Varsinkin kun hän silkan vastavirtaan sijoittumisen sijaan kytkee tekemisensä maalaustaiteen ikiaikaiseen perinteeseen. Hän on muun muassa tarkkaan tutkinut Hans Holbein nuoremman Lähettiläitä (1533) – arvoituksellista kaksoismuotokuvaa, joka sivuaa myös anamorfoosin teemaa. Ja niin tajuankin yllättäen sen, miten Innasen esittämä alakulttuuritematiikka on luontevasti sukua renessanssin ajan harrasatuksille, erilaisille optisille kuriositeeteille. Innasen käsissä anamorfoosi, siis se miten taideteosta pitää katsoa vinosta kulmasta tai vääristävän peilin kautta ennen kuin sen sisältö aukeaa, saa ihan uuden tulkinnan. Aiheena onkin sosiaalinen hierarkia, jota pitää katsoa eri kulmista ymmärtääkseen sen rakentumisen. Innanen on myös maalannut karamellimaisen kauniita akvarelleja, joissa hän on käsitellyt eri tavoin metamorfoosin teemaa. Mehän tunnemme kaikki luonnontieteellisen tapahtumasarjan, jossa toukka muuttuu perhoseksi. Taidamme myös kaikki tuntea ei-niin-luonnontieteellisen tapahtumasarjan, jossa ihminen muuttuu tietyissä olosuhteissa sudeksi. Innanen on kiinnostunut molemmista tapahtumasarjoista. Hän on myös kiinnostunut naamioitumisesta, suojaväreistä – siitä miten eläin muuttuu vaikka puunrungon tai lehden näköiseksi. Hän itse sanoo haluavansa sitä, että hänen teoksensa ovat "värikkäitä ja houkuttelevia kuin kirkkaisiin papereihin käärittyt makeiset, mutta sisältä saattaa kuitenkin löytää jonkun hiukan myrkyllisen tai oudon yllätyksen". Tarinan tasolla hänen teoksensa pyrkivät olemaan "kiteytymiä jostain oudosta".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti