Julkaistua 750 & Näyttelykuvia 1029: Poukkoilevaa ja haarautuvaa

Viikko sitten avattiin Galleria Ortonissa Tuuli Saarekkaan (s. 1988) näyttely (7.3.–1.4.). On ollut vähän liikaa isompi kirjoitushommia, ja vasta eilen sain gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn valmiiksi:

Poukkoilevaa ja haarautuvaa

Kuvanveistäjä Tuuli Saarekas (s. 1988) on itse kuvannut työskentelyään: ”Tapani olla ja työskennellä on poukkoileva, haarautuva. Liikuskelen sivupoluilla. Yritän aina välillä edetä suoraviivaisesti, mutta ryteikkö kiinnostaa minua enemmän. Runsauden keskellä silmäni tarttuvat yksityiskohtiin.”
 

 Se on yhtä Iwo Jimaa, kun Saarekas, Viljanen ja Pajulahti ripustavat.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä silmistä. Saarekas yhdistää tekemisessään myös mielikuvia ja muistumia. Hän antaa assosiaatioiden virrata ja törmäyttää niitä toisiinsa, ja toisinaan ne loksahtavat yhteen kuin runossa sanat ja säkeet. Hänen työssään selkeästi voimakas käsitteellinen ulottuvuus, joka ei kuitenkaan jää koskaan kuivakkaan teoreettiseksi, koska hän antaa mielikuville ja assosiaatioille vallan – väliin ihan lapsenomaisen ihmettelyn tavoin. Kyse on myös materiaalista: materiaalin käsittelystä ja tämän mukanaan tuomista uusista mielikuvista. Silmä, mieli ja käsi nivoutuvat kokeilevan väkertämisen kautta yhteistyöhön, jonka lopputuloksesta katsojan on vaikea eritellä kunkin osuutta. Ei hän itsekään aina tiedä sitä, mihin alkuidea matkaa materiaalin ja ajatuksen tuottamassa ristiaallokossa. 

Saarekkaan työssä yhdistyvät luonnon ja kulttuurin rakenteet ja muodot; ne sekoittuvat hybrideiksi, jotka saavat uusia merkityksiä. Väliin ne ovat kuin tutkimuksen tuloksia ja sellaisena melkein analyyttisiä, väliin kuin runoa, joka saattaa saada surrealistisiakin ulottuvuuksia.

”Hänen vanhempi kollegansa Heimo Suntio on osuvasti todennut: Viimeisimmissä teoksissaan Saarekas veistää erilaisista löytömateriaaleiksi luonnehdittavista asioista ilmassa riippuvia kasveja ja kukkia kuin aine kertoisi vuoropuhelussa tekijän kanssa hänen mielikuvansa mahdollisuuksista tulla todeksi ja siksi unenkaltaiseksi uudeksi maailman palaksi, joka on ominaista taiteelle.” 

Saarekkaan kukat muodostavat pienen riippuvan puutarhan. Ne ovat kuin Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä pienoiskoossa. Niidenkään olemuksesta – tai itse asiassa edes olemassaolosta – ei ole tarkkaa tietoa, ja niinpä ne historiallisessa aukollisuudessaan antavat uusia mahdollisia tulkintakehikkoja katsojan mukaan. Näin toimivat Saarekkaan Joutokasvit (2015–16). Minullekin ensimmäinen mielleyhtymä oli Charles Baudelairen kuuluisa runokokoelma Pahan kukkia (1857), mutta lähempi tarkastelu vei nopeasti muihinkin maailmoihin. Dekadenssin häivähdys muuttui joksikin muuksi, ja väliin hyvinkin nerokkaiden yksityiskohtien yhdistelmien kautta kokonaisuus rakentui uudestaan.

Näyttelyssä esillä oleva video Välimuisti (2012) kertoo Saarekkaan työskentelystä ja mielenliikkeiden tiivistymisestä kohti teoksen syntyä. Kriitikko Heikki Kastemaa on todennut osuvasti: "Video kuvaa, miten hän maksimoi assosiaatioitaan luomisprosessin alussa. Tajunnanvirtamenetelmällä hän kartuttaa mielikuvien varastoa kuin tietokoneen välimuistiin."