Viime torstain Kansan Uutisissa (13/16) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin näyttelystä Zabludowicz Collection (19.3.–24.4.). Alan olla kurkkuani myöten täynnä koko Z-taidetta, mutta tämä yhteenveto piti vielä kirjoittaa. Syy jankutukseeni ei ole pelkkä Z, vaan kyse on laajemminkin siitä, että juuri tähän suuntaan en haluaisi Suomen institutionaalisen taide-elämän kulkevan.
Olen liki 60-vuotisen elämäni aikana oppinut jotain kuluttajan valinnoista ja etiikasta. Lajittelen roskani nykyään kahdeksaan osaan: pahvi, paperi, lasi, bio, energia, metalli, seka ja ongelma. Pyrin ostamaan eettisesti tuotettua ruokaa. Olen esimerkiksi luopunut lempikivennäisjuomastani San Pellegrinosta, koska se on nykyään Nestlén omistama. Miksi en uskaltaisi suhtautua samoilla pelisäännöillä taiteeseen? Kyse on kuitenkin ammatillisen elämäni ja identiteettini ytimestä.
Keräilijöiden roolin – olivat he sitten hyviksiä tai pahiksia – korostuminen koko ajan lisää ei ole se tulokulma, jolla haluaisin esimerkiksi suuren yleisön tulla vietellyksi taiteen maailmaan. Kaikessa korostuu aivan liikaa taide lähinnä omistusesineenä ja kalliina luksuksena. Postimerkkeily on varmaankin kiva harrastus – näin muistelenkin lapsuudestani –, mutta ainakin minulle taide on jotain muuta kuin pelkkää keräilyä. En minä mesenaatteja vastusta ja ymmärrän heidän roolinsa taide-elämän rakenteissa, mutta näyttely on myös medium, ja jos se kertoo taiteesta lähinnä omistamisen kautta, jotain oleellista jää kertomatta, kun keskitytään taiteen teemoihin näin kapean viitekehyksen kautta. Mihin me kohta enää tarvitsemme koulutettuja taidehistorioitsijoita ja taiteen tutkijoita? Aito filantrooppi osaa myös häivyttää itsensä eikä korostaa juuri omaa kokoelmaansa.
En jaksaisi myöskään enää kuulla sitä ikuista valheellista peruslausetta eri variantteineen – "Ostan vain sellaista taidetta, joka kiinnostaa minua itseäni (tai jota rakastan)" – ja nähdä sitten samoja tähtiä ja kokoelmasta kokoelmaan miltei identtisiä töitä. Näin oli jo esimerkiksi Pentti Kourin (1949–2009) laita. Keräilijänä hän oli pelkkä lattea epigoni, vaikka Kiasman taannoinen johtaja Berndt Arell yrittikin muuta väittää. Siinä mielessähän Z on tietysti poikkeus, että hänen suustaan ei kliseitä kuulla – koska hän ei ylipäätään anna haastatteluita. Miettikää syitä.
Taitollisista syistä otsikkoani oli lyhennetty. Jätän kuitenkin tuon poisleikatun sanan 'pehmeä' tähän, koska se on aika oleellinen:
Pehmeää
vallankäyttöä ja veritaidetta
Kriitikkonakin
uskallan tunnustaa, että toisinaan katson näyttelyä vain gallerian ikkunasta ja
kykenen päättelemään, että se ei ole minua varten. Joskus jätän käymättä
näyttelyssä, koska tiedän – tosin ulkotaiteellisista syistä – sen olevan
jotain, jonka tietoisesti haluan jättää väliin.
Näin
tapahtuu nyt Helsingin Taidehallissa. Miljardööripariskunta Anita ja Poju Zabludowiczin ensimmäisessä suomalaisessa kokoelmanäyttelyssä on
epäilemättä tarjolla kelpoa taidetta, mutta poliittisista ja eettisistä syistä en
halua mennä sinne.
”Viettely
on tehokkaampaa kuin pakottaminen”, totesi Harvardissa toimiva politiikan
tutkija Joseph Nye kirjassaan Soft Power (2011). Taide on yksi pehmeään
vallankäyttöön kuuluvista viettelyn keinoista. Se on sitä lisääntyvässä määrin.
Se on keino tulla hyväksytyksi ja noteeratuksi, kun halutaan päästä piireihin
ja hyvä veli -maailmaan ”korkean nettoarvon omaavien yksilöiden” (HNWI = high net value individual) salongeissa.
Miksi Dubai, Doha ja Abu Dhabi ovat museoineen, näyttelyineen, messuineen ja
huutokauppoineen singahtaneet kansainvälisen taidemaailman keskiöön? Luuleeko
joku, että emiirit ovat yhtäkkiä henkistyneet saatuaan taiteellisen herätyksen?
Eiköhän se, että Qatarin kuningashuone osti Marko Rothkon (1903–1970) maalauksen White Center (1950) David
Rockefelleriltä 72,8 miljoonalla dollarilla Sothebyn huutokaupan kautta,
kerro aivan jostain muusta?
Mark Rothko (1903–1970), The White Center, 1950.
Kun
rikkaat ostavat taidetta, sitä kutsutaan usein valheellisesti filantropiaksi, pyyteettömäksi
ihmisrakkaudeksi. Tällaisia ihmisiä kutsutaan myös mesenaateiksi, taiteen tukijoiksi. Nimitys tulee Rooman keisarin
neuvonantajasta Gaius Maecenaksesta
(n. 70 eaa. – 8 jaa.), joka tuki kirjailijoita, muun muassa Vergiliusta ja Horatiusta.
Taiteen,
talouden ja politiikan liitto pehmeän vallankäytön avulla on ikivanha ilmiö. Turha
tässä on tekopyhäksi heittäytyä. Aina on roiskunut, kun on rapattu. Kollegani Heikki Kastemaa muistutti Kulttuurinavigaattori-blogissaan liikemies
ja suurlahjoittaja Henry Clay Frickistä
(1849–1919) ja hänen mittavasta taidekokoelmastaan – siinä sivussa tämä yhden
maailman merkittävimmän kokoelman koonnut ja sen julkiseksi testamentannut filantrooppi
tapatti lakkoilevia työläisiä. Kaksiviikkoisissa taisteluissa kuoli yhdeksän
terätyöläistä ja neljä vartijaa. Frick toimi tuolloin maailman rikkaimman
miehen, Andrew Carnegien (1835–1919),
toimitusjohtajana. Myöhemmin katuva Carnegie perusti yliopistoja ja kulttuurilaitoksia.
Hän totesi: ”Ylimääräinen
vauraus on pyhää rahaa, joka sen haltijan on elinaikanaan käytettävä yhteisönsä
hyväksi.”
Suomalaisbrittiläinen
liikemies Poju Zabludowicz käyttää
myös rahaa yhteisönsä hyväksi. Hänen omaisuutensa määrää on vaikea arvioida,
eikä häntä löydy Forbesin miljardöörilistalta – varmaankin siksi, että hänen
firmansa Tamares pitää päämajaa Liechtensteinissa (FCI eli taloussalailun
indeksiluku 240,9). Arviot Pojun nettoarvosta vaihtelevat 1,5 miljardista aina
kolmeen miljardiin. Hän on kotonaan ns. nondom (non-domiciled recident) eli hän ei maksa veroja Iso-Britanniaan –
siis samanlainen kuin keräilijäkollegansa Roman
Abramovich, joka harrastaa pehmeää vallankäyttöä myös urheilun avulla omistamalla
jalkapalloseura Chelsean.
Antti Laitinen (s. 1975) matkalla Sarvisaloon ja maailmanmaineeseen Z:n avituksella, Bark Boat, 2011, video.
Pojun
oma yhteisö on palestiinalaisvastainen Israel. Hänen varallisuutensa on
peräisin hänen isänsä Shlomo
Zabludowiczin (1914–1994) asekaupoista, joissa hän itsekin ehti olla
mukana. Poju on luopunut asekaupasta, eikä häneltä enää saa kranaatinheittimiä.
Tuottava asekauppa on nykyään muuta kuin bulkkitavaran välittämistä. Se on esimerkiksi
tietoliikennettä ja harvinaisia metalleja, joita tarvitaan muun muassa droonien
valmistamiseen. Ei Poju suotta ole mukana Mustavaaran vanadiinikaivoshankkeessa.
Tamares
on myös mukana Knafaim-nimisessä firmassa, joka tekee yhteistyötä Israelin
ilmavoimien kanssa. Lisäksi Tamares on pääosakas BII:ssä (British Israel
Investments), joka omistaa muun muassa ostoskeskuksen YK:n turvaneuvoston laittomaksi
toteamassa siirtokuntakaupunki Ma’ale Adumimissa.
Poju
vaikuttaa taiteen lisäksi myös silkalla rahalla. Hän on brittein aktiivisimman
Israelin lobbausjärjestön BICOMin merkittävin rahoittaja ja sen entinen
puheenjohtaja. Hän avustaa brittiläisiä oikeistopoliitikkoja – antoipa hän Alexander Stubbillekin 8 000 euron
vaalialmun.
Zabludowicz
on epämääräinen hahmo, joka myös välttelee julkisuutta. Hänellä ei ole tapana
antaa haastatteluita. Voimme vain arvailla syitä. Hyväksyntää ja
salonkiuskottavuutta hän omiensa joukossa silti epäilemättä kaipaa. Taiteen
avulla se onnistuu parhaiten. Pariskunta on istunut ja istuu lukuisissa
taide-elimissä – muun muassa museo-organisaatio Tatessa ja BFAMI:ssa (British
Friends of the Art Museums of Israel). Poju istuu Suomessakin Kiasman
tukisäätiön hallituksessa. Anita sai viime vuonna OBE-kunniamerkin (Order of
the British Empire) taideharrastuksistaan. Heillä on taiteilijaresidenssi sekä
Sarvisalossa että Las Vegasissa ”nousevia kykyjä” varten. Tässä vain pieni osa
listaa.
Pyyteettömän
ihmisrakkauden kanssa tällä kaikella ei ole mitään tekemistä. Eivät Z:t tue nuoria taiteilijoita vaan ostavat
heiltä töitä, joiden sijoitusarvo alkaa ovelasti kasvaa heti ostohetkestä –
ovathan he maailmalla noteerattuja merkittäviä
keräilijöitä, joiden kokoelmiin kuuluminen nostaa taiteen arvoa.
Tämä
”pyhä raha” käytetään jahteihin, salonkielämään, omanvoitontavoitteluun ja siinä
sivussa palestiinalaisten sortoon. Sitä en halua tukea.
***
Tässä vielä kerran oma näkemykseni Pojun olemuksesta ja hänen suhteestaan taiteeseen. Toisto on opintojen äiti:
Hei taas, hyvä kirjoitusvire jatkuu. Näitä taustoittavia ja analyyttisiä juttuja on tavallisen taideharrastajan kiinnostava lukea.
VastaaPoistaTänks. Välillä kyllä pitäis katsoa vain taidetta.
VastaaPoista