Julkaistua 757: Taidetta testaamaan

Torstaina tuli ulos Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini: 

Taidetta testaamaan

Suomen Kulttuurirahasto on käynnistänyt kiinnostavan hankeen. Taidetestaajat kokoaa Suomen kahdeksasluokkalaiset taiteen äärelle. 180 000 nuorta pääsee kokemaan taide-elämyksiä niin, että kyse ei ole ainoastaan vierailusta näyttelyssä, konsertissa tai teatterissa. Tapahtumat taustoitetaan ja nuoret antavat palautetta, joka julkaistaan hankkeen nettisivuilla. Näin tiedotteessa: ”Tavoitteena on saada suomalaiset nuoret kokemaan taidetta, myös sellaista johon moni ei muuten saa kosketusta. Kaikille kulttuurin kokijoille taidetestaajien palaute tarjoaa tuoreen näkökulman vanhoihin klassikoihin ja taiteen ajankohtaisiin ilmiöihin.”

Tavoitteena on myös sitouttaa taide-elämyksiä tarjoavia tahoja mukaan siten, että kyse ole vain yksittäisestä tapahtumasta: ”Nuoret tulee tutustuttaa organisaation toimintaan esimerkiksi tarjoamalla mahdollisuuksia kulissien takaisiin käynteihin tai muilla vastaavilla tavoilla.” 

Jokaiselle 8. luokalle tarjotaan mahdollisuus kahteen valmiiksi sovittuun vierailuun. Toinen suuntautuu omaan maakuntaan tai lähialueelle, toinen Helsinkiin tai muualle Suomeen. Kulttuurirahasto maksaa matkat ja pääsymaksut. Ja se todella maksaa: ”Mikäli koululaisten sisäänpääsy kyseiseen taidelaitokseen on yleensä maksuton, tulee pyydetyn korvauksen perusteeksi osoittaa tavanomaisesta toiminnasta poikkeavia järjestelyitä.” 

Idea tuntuu ainakin etukäteen ajateltuna toimivalta. 

Yksi taide-elämän ongelmista on epäilemättä se, että esitykset tai taideteokset jäävät aivan liian usein irrallisiksi saarekkeiksi, joilla on liian vähän kytköksiä ihmisten arkeen. Tämä koskee myös aikuisia. Olen täysin vakuuttunut siitä, että esimerkiksi oopperassa käynti on monelle vain silloin tällöin suoritettava riitti, jossa oleellista on käynti siellä. Muistan myös ajan, jolloin Nykytaiteen museo Kiasma aloitti toimintansa. Miltei kaikki kuulemani satunnaiset keskustelut koskivat tuolloin sitä, että ”oletko jo käynyt siellä”. Itse taiteesta en kuullut juurikaan kommentteja. 

Kulissien takana käyminen on tärkeää monellakin tavalla. On tärkeää, että nuorille avataan niitä monimutkaisia prosesseja, joiden myötä taide syntyy. On hyvä näyttää se, miten taide on arkista työtä eikä pelkkää luovuuden juhlaa. Tiedän tämän kokemuksesta. Taidekriitikkona katson usein vain valmiita objekteja, joita joku on asettanut esille. Ammattitaitoni lisäämiseksi olen vuosien saatossa hakeutunut työhuoneille ja prosessin äärelle. Nykyään kun katson pronssiveistosta, ymmärrän sitä paljon paremmin, koska olen ollut työhuoneilla katsomassa muotin tekoa ja valimoilla todistamassa raakaa ja hikistä työtä. 

Maaliskuun 30. päivä kävin Ossi Somman (s. 1926) työhuoneella. 90-vuotias kuvanveistäjä on täydessä tikissä ja valaa pronsseja tulevaa näyttelyään varten. Siitä lisää parin viikon kuluttua.

Taide mielletään usein yleväksi ja hienoksi. Toisinaan elitistiseksi. Ihmisillä on edelleenkin tapana sanoa: ”Enhän minä taiteesta ymmärrä, mutta…” … ja sitten tulee se oma mielipide. On itse asiassa aika vastenmielistä, että omaa mielipidettä on pyydettävä anteeksi ja vähäteltävä. Ymmärrystäkin on sitä paitsi monenlaista. Sitä voi yrittää ymmärtää teoksen sanomaa mutta aivan yhtälailla sen syntyprosessin monenlaisia reunaehtoja. Syvempi henkilökohtainen kosketus ja kontekstin ymmärtäminen saattavat olla vallankumouksellisia kokemuksia. Vein takavuosina kaksi baarikaveriani kuvanveistäjän työhuoneelle katsomaan sitä, miten tämä teki savesta kolmimetristä ulkoveistosta, joka valettiin pronssiin. Molemmat kaverini ovat palanneet tuohon kokemukseen usein – vähän ylpeinäkin siitä, että he ovat päässeet todistamaan jotain, mikä ei kaikille ole mahdollista. Ammattimiehet – takiloija ja rappari – osasivat arvostaa toisen ammattimiehen työtä ja kädenjälkeä. Valmista veistosta puistossa he tuskin olisivat edes huomanneet. Vaan nytpä tiedän, että he jos sattuvat olemaan siellä pohjoissuomalaisessa kaupungissa joskus, he menevät varta vasten katsomaan sitä. Ja taatusti he havahtuvat joskus omassa kaupungissaankin katsomaan julkista veistosta aivan uusin silmin, koska he tietävät jotain sellaisen synnystä.

Kertomani tarina oli tosi. Kysesssä oli Matti Peltokankaan (s. 1952) Urho Kekkosen muistomerkki, joka paljastettiin Raahessa 2008. Olimme ystävieni Hanskin ja Markun kanssa Lallukassa katsomassa prosessia, johon kuului muun muassa savimallin kastelu ruiskupullolla.

Silkan taiteen lisäksi nuorille on hyvä tarjota tällaisia kokemuksia. Se ei suinkaan vähennä taiteen elämyksellisyyttä. Taiteen arkistaminen ja demystifiointi eivät kykene tuhoamaan taiteen mysteeriä vaan saattavat yleisön voimakkaammin ja mielekkäämmin sen yhteyteen. Kun mietin kavereitani ja heidän puheitaan, tuntuu siltä, että ovat kokeneet olevansa osa luomisprosessia – hekin tunsivat selvästi ylpeyttä veistoksen synnystä. Siitä tuli heidän veistoksensa. Taiteessa on se hyvä puoli, että lukuisat ihmiset voivat tuntea saman yksittäisen teoksen omakseen – puhutaanhan kevyessä musiikissakin ”meidän biisistä” ja sitten pussataan. 

Kaiken taiteen voi ottaa omakseen suurin piirtein samalla tavalla. Arki ja juhla voivat kietoutua hedelmällisesti. Pieniä sysäyksiä kuitenkin tarvitaan.

 Peltokangas ja Kekkosen pienoismalli kipsissä.