Viime torstain Kansan Uutisissa (20/16) ilmestyi kolumnia ja kritiikkiä yhdistävä juttuni Paavo Räbinän (s. 1965) Forum Boxin näyttelyyn Tässä ja nyt (3.–26.6.) liittyen. Kuvina Räbinän mallinoksia Näyttelyä varten.
Pakolaiset,
taide ja tunteet
Jos
taiteilijat eivät reagoisi maailman pakolaisongelmiin, olisi tilanne varsin
kummallinen. Kun taiteilijat reagoivat asiaan, joutuvat he saman kiihkeän
keskustelun kohteeksi kuin kenen tahansa mielipide, vaikkapa somessa esitettynä.
Näin varmaan pitääkin olla. Mutta taiteilijat ovat tunnetusti herkkää porukkaa,
joka tekee työtään usein vereslihalla, ja ehkä siksi heidän on vaikea ottaa
vastaan kritiikkiä, eriäviä mielipiteitä ja varsinkin kielteisiä kommentteja
heidän valitsemastaan käsittelytavasta.
Taidemaailman
reaktiot pakolaistematiikkaan – niin meillä kuin maailmallakin – ovat
herättäneet kevään mittaan kohua, ja vastaanotto on usein ollut kielteinen.
Tämän ovat saaneet kokea niin maailmantähti Ai Weiwei kuin kotimaan tähti Pekka
Jylhäkin – molemmat ovat olleet liikuttuneita meren rannalle
huuhtoutuneesta kurdipojasta Alan
Kurdista ja hänestä maailmalle levinneestä, jo ikoniseksi muodostuneesta
valokuvasta. Molempien reaktiot on koettu pääsääntöisesti mauttomiksi.
Nykymaailman
keskustelukulttuuriin myötä reaktiot ovat usein reflektoimattomia. Ne
ryöppyävät esiin nopeasti ja voimakkaiden tunnereaktioiden saattamina,
toisinaan yöaikaan myös alkoholin kirvoittamina. Tunteiden ja asenteiden kirjo
on iso: vihaa, muukalaiskammoa, hämmennystä, voimattomuutta, sääliä, rakkautta,
myötätuntoa. Osalle ihmisistä mielipiteen muodostaminen voi olla vaikeaa –
mukana on tietämättömyyttä ja ristiriitoja.
En
muista, että suvaitsemisesta ja suvaitsemattomuudesta olisi elinaikanani koskaan
puhuttu niin paljoa kuin parhaillaan. Olen aina pitänyt itseäni suvaitsevaisena
ihmisenä, ja nyt siitä on tullut joissain kanssaihmisteni piireissä
haukkumasana. Olen ”suvakki”. Ne muut ovat ”rajakkeja”. Huomaan yllättäen, että
en suvaitse niitä muita kaikessa suvaitsemattomuudessaan. Joudun miettimään
koko ajan uudestaan ja uudestaan omaa suvaitsemattomuuttani. Missä kulkevat
rajat? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää suvaita? Helsingin Sanomissa (26.5.) Saska
Saarikoski mietiskeli kolumnissaan Yhdysvaltain valkoisen köyhälistön
epätoivoa ja vihan syntyä todeten muun muassa: ”Jostain
syystä valkoisten epätoivo ei ole nostanut samanlaista huolta kuin monet muut
ongelmat.” Somessa Saarikoskea lähinnä ivattiin. Itse asiassa kaikkia suunsa
aukaisevia tuntuu joku ivaavan tai suorastaan vihaavan.
Jos taiteilija suree maailman menoa,
hänet saatetaan leimata ”väärin surevaksi” – niin hyvää kuin hän
tarkoittaisikin. Kuten edellä totesin, taiteilijat ovat usein herkkää porukkaa
– tällaistakin kommenttiakin on muuten helppo nykyään ivata – ja siksi
katsonkin, että taiteilija joka rohkenee puuttua herkkään ja kuohuntaa
aiheuttavaan teemaan, on rohkea. Hän panee itsensä aidosti likoon, valmistelee
pitkään näyttelyään ja satsaa projektiinsa aikaa ja rahaa sekä henkistä
energiaansa. Tällainen toiminta on jotain aivan muuta kuin kirjoittaa
nousuhumalassa Facebookissa öisiä
reflektoimattomia pohdintojaan kaikkine kirjoitus- ja ajatusvirheineen ja
painaa sitten enteriä. Ja kun oikein mokaa, voi yhtä nopeasti painamalla
deletoida ajatuksensa ja toivoa, että kukaan ei ehtinyt ottaa kuvankaappausta.
Kun taiteilija laittaa jotain esille, dokumentaatio siitä on ikuinen, eikä
mitään deletointia voi suorittaa.
Tuorein pakolaisteemaan tarttunut
taiteilija ja itsensä peliin panija on Paavo
Räbinä (Tässä ja nyt, Forum Box,
Helsinki 26.6. saakka). Suvaitsemattomuutta hänkin on miettinyt:
”Suvaitsemattomuus syntyy siitä, että kohtaamme jotakin vierasta, joka
vieraudellaan ahdistaa ja pelottaa. Tuntematon muuttuu uhkaavaksi, kun
ihmisellä ei ole riittäviä keinoja ymmärtää ja siten hallita uutta tilannetta.
Oma epävarmuus ei anna rohkeutta uuden kohtaamiseen. Suvaitsevaisuus edellyttää
riittävää perusluottamusta ja mahdollisuuksia ymmärtää ja arvioida vieraaksi
koettua. Tarvitaan kykyä empatiaan. Suvaitsevaisuuden lisääminen edellyttää
kaikkien ihmisten erilaisuuden hyväksymistä, erilaisuuden arvostamista;
tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista.”
Ongelma
on tietysti se, että kaikki ihmiset eivät koskaan tule hyväksymään ihmisten
erilaisuutta – saati sitten arvostamaan tuota erilaisuutta. Räbinä osuu
epäilemättä oikeaan nostaessaan esiin ”tasa-arvon ja veljeyden samanlaisuuden
myytin”. Tasa-arvoa on helpompi tuntea samanlaisia ihmisiä kohtaan. Kurjuudessa
tuki ja samastumispinta löytyy naapurin kurjilta. Tämän huomasivat aikoinaan jo
arabit, joita jotkut ihmiset nyt aktiivisesti – vaikkakin korvikkeena – vihaavat:
”Se on yhtä juhlaa, kun mennään joukolla hirteen”, toteaa ikivanha arabialainen
sananlasku.
Taide ei
ole propagandaa. Taiteessa voi olla propagandistisia ulottuvuuksia, mutta taiteen
keinot ovat pohjimmiltaan kuitenkin erilaiset. Hyvä taide kestää aikaa eikä
tyhjene yhdellä katsomisella vaikka aiheuttaisikin pikaisen tunnereaktion. Hyvä
taide vaati kypsymistä, aivan samoin kuin Räbinä toteaa empatiasta: ”Kyky empatiaan, samoin kuin kyky henkilökohtaiseen
onnellisuuteen, syntyy vain riittävän hitaan, vaiheittaisen kypsymisen kautta.”
Hyvä taide ei ole pelkästään
oikeassa vaan vaatii myös ristiriitojen esiin tuomista ja hyväksymistä,
nimenomaan ”tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista”.
Se vaatii tunne-elämän vaikearajaisen kirjon näyttämistä, ja jotta se olisi
taidetta, se vaatii myös taitoa. Räbinän tavoin taitoa ottaa ilmaisuvälineestä
– ilmaisullisesti voimakkaan kuvan ja äänen yhteydestä – kaikki mahdolliset
tehot irti. Pelkkä kuvan näyttäminen tai toisintaminen ei riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti