Viime torstain Kirkko & Kaupungissa (20/16) ilmestyi juttuni Taneli Eskolan (s. 1958) näyttelystä Kaunis maa (18.5.–14.8.) Suomen valokuvataiteen museossa. Hieno näyttely, vaikka minä olisin kyllä rakentanut sen temaattisesti tiukemmin, jotta Eskolan tutkijanote olisi välittynyt paremmin. Sitä paitsi Andrey Bogushin (s. 1987) levoton näyttely ison tilan alussa jotenkin tuhosi fiilistä. Olisin kyllä antanut tilan kokonaan Eskolalle.
Pedanttinen
runoilija
Valokuvataiteilija Taneli Eskola (s.
1958) tunnetaan pedanttina, mikä ei pimiössä touhuavalle ja laitteistaan kaikki
tehot haluavalle valokuvaajalle ole huono ominaisuus. Eskola onkin pitkään
ollut kiinnostunut valokuvaan liittyvistä paino- ja vedostusmenetelmistä. Hän
on muun muassa kirjoittanut Kari
Holopaisen kanssa kirjan Gravyyrioppi
(Musta Taide 1995), joka käsitteli syväpainotöitä. Mustavalkoisen kuvan
tekijälle esimerkiksi oikean ja kunnollisen mustan löytäminen tuntuu olevan
ikuinen haaste.
Kauppatori, Helsinki.
Tavalliselle valokuvan rakastajalle nämä ovat vain taustatöitä, jolla elämyksen intensiteetti varmistetaan. Vaikka Eskola olisi kuinka pedanttinen tahansa, katsojalle hän näyttäytyy kuitenkin ennen kaikkea mustavalkoisen kuvan runoilijana.
Valokuvaaja
leikittelee usein kuvan syvyysterävyydellä, mutta Eskola on vienyt kuviensa
syvyyden vieläkin pidemmälle. Hänelle kuva ei ole vain visuaalisen havainnon
tuottama oivallus, vaikka silläkin on yhden hänen esikuvansa, Henri Cartier-Bressonin (1908–2004)
tavoin merkityksensä. Eskolan kuvat ovat oivaltavia, ja niistä voisi esikuvan
tavoin todeta, että hän ”sekunnin murto-osassa tunnistaa sekä
tapahtuman merkityksen että sen muotojen järjestymisen”. Mikään seurailija
Eskola ei kuitenkaan ole. Toisin kuin Cartier-Bresson, Eskola on aina ollut
kiinnostunut myös faktoista. Tässä on innoittajana toinen esikuva: I.K. Inha (1865–1930), legendaarinen kansanperinnettä
tallentanut valokuvaaja ja kirjailija. Eskolan valokuvissa yhdistyy monta
asiaa: kulttuurihistoria, kulttuurihistorian tallentamisen historia, ja kaiken
kruunaa henkilökohtainen läsnäolo. Hyvä esimerkki tästä on hänen massiivinen
Aulanko-pakettinsa: Kuva-Aulanko
(Musta Taide 1997) ja Teräslintu ja
lumpeenkukka – Aulanko-kuvaston muutosten tulkinta (Musta Taide 1997).
Kirjaparissa on mukana sekä Eskolan väitöstutkimus että omakohtainen aiheen
tallentaminen valokuvaamalla.
Ahveniston moottorirata, Hämeenlinna, 1980.
Vaikka Eskola on sielultaan selvästi
tutkija, osaa hän myös tiivistää tuloksiaan runonkaltaiseen pienempään muotoon.
Tällainen oli esimerkiksi pieni ja tavattoman kaunis Tamme-Laurin tapaus (Musta taide 2001), joka oli yhtä aikaa
kulttuurihistorialla varustettu valokuvateos ja essee siitä, mitä oli mennä
kuvaamaan kohdettaan, yhtä Viron legendaarisimmista tammista Otepään Urvasten
kylässä, sekä taidefilosofinen tutkielma taiteesta toimintana. Kirja taitaa
olla ainoa valokuvataideteos, joka on saanut minut varta vasten retkelle.
Valokuvataiteen museo on nyt koonnut
saleihinsa Eskolan tuotantoa peräti viideltä vuosikymmeneltä. Kyseessä ei ole tutkittu,
retrospektiivinen ja kronologisesti rakennettu näyttely, millä halutaan
varmaankin korostaa hänen kuviensa elämyksellistä puolta ja niiden ajattomuutta.
Mutta ei instituutio mahda sille mitään, että katsojan silmä vie väistämättä
ajatukset kuluneeseen aikaan. Pelkästään vanhat Helsinki-kuvat ovat kiehtovia
tässä suhteessa.
Ehkä ratkaisu on sittenkin hyvä: ei
elävää ja aktiivista taiteilijaa kannata vielä lokeroida. Parempi jäädä odottelemaan
uusia kiinnostuksen kohteita.
Punainen tori, Moskova, 1981.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti