Julkaistua 779 & Virossa 178: Bussipysäkit pysyvät paikoillaan, toisin kuin linnut

Terveisiä edelleen Saarenmaalta. Viime viikon torstaina piipahdin päiväseltään Helsingissä – muun muassa lukemassa tuoreimman Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka tuli samana päivänä ulos. Joku voisi ajatella, että bussipysäkkien bongailu Viron maaseudulla on maailman idioottimaisinta puuhaa, mutta kyllä Sipiläkin olisi tyytyväinen, kun tällaisen touhun voi muuttaa osaksi taloudellista loikkaa. Ylen sinänsä vaatimattomalla palkkiolla ostan verojen jälkeen Saarenmaan hinnoilla yhdellä kolumnilla 20 kiloa savustettua kampelaa ja 12 litraa Grand Noir Sauvingnon Blancia ja vielä maukkaat perunatkin kuhunkin annokseen. Toisaalta Soini ajattelisi, että näin sitä verorahoilla tuetaan joutavanpäiväistä haahuilua ympäri Saarenmaata. Ihan sama. Tässä tämä:

Bussipysäkit pysyvät paikoillaan, toisin kuin linnut

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Viron Saarenmaalla. Yritän pitää lomaa ja päätin olla tekemättä yhtään mitään. Eräs kollegani tekee samaa Suomen maaseudulla. Hän sanoo nauttivansa siitä, kun vain katselee ruohon kasvavan. Asun vanhassa ruokokattoisessa maatalossa, ja käytössäni on aittojen ja kesäkeittiön välissä vanha nurmikkoinen pihapiiri. Ruoho kasvaa, ja katselen sitä. Olen katsellut jo monta päivää auringon nousua ja auringon laskua ja ruohon kasvamista, mutta se ei tunnu riittävän minulle. 

Saarenmaan luonto on rikas ja poikkeaa suomalaisesta luonnosta. Olen nähnyt kahdessa viikossa jo kolme peuraa ja kolme kettua lähietäisyydeltä. Lisäksi olen nähnyt lukuisia haukkoja, mutta niiden tunnistaminen on vaikeaa. Pienempien oletan olevan tuulihaukkoja, isompien ja leijailevien ruskosuohaukkoja. Näin eräs ystäväni arveli. On tietenkin mahdollista, että ne ovat olleet hiirihaukkoja tai sinisuohaukkoja. Kun yritin saada havainnoistani jotain käsitystä lintukirjoista, jäin epävarmaksi. Lintujen tunnistaminen on vaikeaa – varsinkin kun on jo vanheneva mies, eikä taustalla ole vuosien kokemusta. Lintuhavainto on ohikiitävä, eikä muistiin tartu kovinkaan paljon yksityiskohtia, joita voi myöhemmin tarkastaa kirjasta. Variksia – ja jopa korppeja – näen joka päivä, mutta niiden tunnistaminen ei tunnu oikealta bongaamiselta. Tosin on ollut hauska pohdiskella sitä, kokeeko lintubongari varista kohteena lainkaan. Laittaako oikea bongari ylös sen, että on nähnyt variksen 20. kesäkuuta vuonna 2016? Minä nimittäin näin kyseisenä päivä ainakin 20 varista, joten pitäisikö se merkitä muistiin niin, että näin varisparven. Jos ei varista noteerata lintuharrastuspiireissä, koen sen varista loukkaavana ihmiskeskeisenä lähestymistapana. Varis on lintu siinä missä muutkin, vaikka se olisikin tavallinen, ja sillä on varmaankin yhtä arvokas paikkansa ekosysteemissä kuin vaikkapa allihaahkalla, joita nyt tiedän Saarenmaan rannikolla olevan noin tuhat yksilöä. Tai mistäpä minä tätäkään tiedän – voihan olla, että lajeilla on ekosysteemissä jokin oikeasti luontoon perustuva arvojärjestys, mutta en minä ainakaan nopealla googlettamisella sellaista tietoa löytänyt.

Allihaahkakoiras.

Olen yrittänyt tunnistaa lintuja myös äänistä. Tunnistan pihaltani ainakin västäräkin, talitintin ja mustarastaan. Mustarastaan kanssa yritin jopa käydä dialogia, koska muistin sen olevan nopea omaksumaan uusia asioita ja varioimaan lauluaan. Yritin vihellellä pihallani viihtyvälle mustarastaalle samalla nuotilla, jotta se alkaisi matkia minua, mutta en onnistunut. Kerran se matki mielestäni talitinttiä, mikä oli aika hauska havainto. En minä tästäkään kuitenkaan ihan varma ole. 

Tiedän, että älypuhelimissa on nykyään sovelluksia, joita voi käyttää bongaamisen apuna ja puhelimessa olevaa linnun ääntä jopa atrappina, mutta koska olen päättänyt elää loppuelämäni ilman älypuhelinta ja koska koen, että nopea ja vaivaton sovellus ei voi olla oikea tapa harrastaa, en pääse tästä tiedonhankintamenetelmästä osalliseksi. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta mielestäni harrastuksen eteen pitää nähdä vaivaa, joka mahdollistaa riemukkaat onnistumisen tunteet. Onnistumisen tunteiden pitää olla harvinaisia eikä vain napinpainalluksen mekaanisia tuloksia. 

Ei minusta kuitenkaan ollut edes vanhanaikaiseksi lintuharrastajaksi, ja niinpä luovutin melko pian. Kyllästyin myös pelkkään ruohon kasvamisen katsomiseen, mutta onneksi keksin nopeasti uuden lomaharrastuksen. Kauppamatkoillani ja pienillä retkilläni esimerkiksi jollekin kirkolle tai satamaan aloin kiinnittää huomiotani bussipysäkkien odotuskatoksiin. 

Vauraiden kuntien bussipysäkit ovat samanlaisia, usein jollain kansanomaisella koristeella varustettuja. Ne ovat uusia ja siistejä – sellaisina jotenkin tylsiä ja steriilejä. Mutta tulee outo tunne, kun keskellä metsätietä, pienen kylän reunalla näkee tukevan tiilisen rakennuksen, jossa saattaa olla takana jopa seisoma-wc. Tai sitten katolla varustetun pyöreämuotoisen betoniputkan. 

Saaren pysäkki Käon kylässä Laimjalan kunnassa.

Hiljalleen innostuin bongaamaan bussipysäkkejä. Toisin kuin linnut, ne pysyvät paikoillaan, ja niitä on helppo valokuvata. Päätin keskittyä neuvostoaikaisiin pysäkkeihin, koska niissä on menneen maailman nostalgiaa ja historian havinaa. Perustyyppejä olen löytänyt jo liki kymmenen, ja niissäkin on variaatioita.

On kutkuttavaa ottaa kohteekseen uusi kunta ja tutkailla täynnä seikkailun odotusta maantiekarttaa. 

Eikä bussipysäkeidenkään bongaaminen niin vaivatonta ole. Seuraavan kerran Tallinnassa käydessäni menen antikvariaattiin etsimään neuvostoaikaisia Ehitus ja arhitektuur -lehtiä. Jossain niistä on taatusti artikkeli bussipysäkeistä. Saan tietoa tyypeistä ja niiden ajoituksesta sekä arkkitehdeistä, ja voin jatkaa bongaamista jalostetummassa muodossa. Samalla tulen nähneeksi kaikki Saarenmaan tiet.