Julkaistua 777: Näillä kyllä pärjäilee

Viime viikolla ilmestyi Taide (3/16), jossa minulla oli yksi kirja-arvostelu. Kirja on vielä pitkään yöpöydälläni:

Näillä kyllä pärjäilee

Estetiikan klassikot II. Modernista postmoderniin. Toim. Ilona Reiners, Anita Seppä & Jyri Vuorinen. Gaudeamus 2016.

On kulunut jo seitsemän vuotta siitä, kun Gaudeamus julkaisi antologian Estetiikan klassikot. Kirjaan oli poimittu keskeisiä estetiikan tekstejä – 700-luvulta eaa. aina Leo Tolstoihin (1828–1910) saakka. Vuodet ovat osoittaneet, että kirja on paikkansa käsikirjastossa lunastanut: palaan siihen toistuvasti, eikä sen anti tunnu tyhjentyvän. 

Nyt kirja on saanut jatko-osan, johon on poimittu 1900-luvun merkittäviä esteettisiä tekstejä. Toisin kuin edeltäjänsä, Estetiikan klassikot II ei ole kronologinen. Ratkaisu on toimiva, sillä tihentynyt 1900-luku ei ole enää niin kumulatiivinen ja lineaarinen: ajatukset risteilevät ja väliin myös karkaavat perusdiskurssista omille poluilleen, joilla ei välttämättä tarvitse ottaa kantaa edeltäjiin. 

Estetiikan klassikot II on temaattisesti jäsennelty. Alalukuja on kuusi: Modernismi ja sen kriitikot – Merkitys ja tulkinta –  Taide, ilmaisu ja esteettinen arvo – Kitsi, avantgarde ja maun sosiologia – Utopian murtuminen – Ruumiillisuus ja halu. Yli puolet teksteistä on ennen suomentamattomia, ja aiemmin suomennettujakin on rukattu uuteen uskoon. Kirjoittajia on 43. 

Kuluttajavalistuksellisesti on todettava, että 600-sivuinen paketti ei ole helppo. Kerralla kirjaa ei kannata yrittääkään lukea. Minullakin on yliopistollinen arvosana estetiikassa, ja jouduin jo pariin otteeseen nostamaan kädet pystyyn. Joitain kirjan teksteistä on syytä lukea moneen kertaan ja sulatella pitkään. Näin oli ensimmäisen osankin kanssa, mutta kuluneet vuodet ovat osoittautuneet hedelmällisiksi. 

Tältä pohjalta uskallankin suositella myös useammanlaisia lukutapoja. Kyse on vähän kuin taideteoksen vastaanottamisessa, jota kirjassa muuten yksinkertaisen nerokkaan sosiologisesti kommentoi vuonna 1925 José Ortega y Gasset (1883–1955): ”Mielestäni uuden taiteen luonteenomaisin tuntomerkki on ’sosiologiselta kannalta katsoen’ juuri siinä, että se jakaa yleisön kahteen ryhmään: niihin, jotka ymmärtävät, ja niihin, jotka eivät ymmärrä.” Tätä ymmärryksen analyysiähän on sosiologiselta kannalta jatkanut myös kirjassa esiintyvä Pierre Bourdieu (1930–2002): ”Siinä missä karismaattisuutta korostava ideologia esittää legitiimin kulttuurimaun luonnonlahjana, tieteellinen havainnointi osoittaa sitä vastoin, että kulttuuriset tarpeet ovat kasvatuksen ja koulutuksen tuotetta.” 

Estetiikka on kaiken mahdollisen muun lisäksi yliopistollinen tieteenala ja sellaisena se epäilemättä karkottaa niitä lukijoita, jotka jo etukäteen ennakoivat jäävänsä ymmärtämättä sen kieltä. Ymmärrän varsin hyvin sen turhautumisen, jonka esimerkiksi seuraava, ilmeisen tärkeä Jacques Derridan (1930–2004) pohjustus tekstilleen voi aiheuttaa: ”Säännelty epämääräisyys tekee mahdolliseksi, että puhtaan makuarvostelman kritiikissä puhdas moraali liittoutuu empiirisen kulturalismin kanssa.” Tiedän, että ajatus viittaa Immanuel Kantin (1724–1804) kirjaan Kritik der Urteilskraft (1790) – kirjaan, joka on Kantin esteettinen pääteos ja jota ei ole suomennettu ja joka luo pohjaa kaikelle modernille estetiikalle. En ole koskaan lukenut ko. kirjaa kokonaisuudessaan ja aavistan, että en tule koskaan sitä tekemäänkään. Voin kuitenkin palata antologian ensimmäisessä osassa ilmestyneeseen kirjan 1. osan alkuun ja jos aikaa on, ko. kirjan herättämiin ajatuksiin muissa kirjoittajissa. 

Takaisin lukutapoihin. Suurin osa esteetikoista muodostaa kirjoituksillaan systeemin. Olisi kohtuuton vaatimus, että maallikko estetiikkaa ymmärtääkseen joutuisi konstruoimaan mielessään kymmenien ajattelijoiden systeemin. Aivan yhtä kohtuutonta olisi vaatia ihmistä taidetta ymmärtääkseen tuntemaan lukuisten taiteilijoiden kokonaisen kehityskaaren. Ei ehto Matti Kujasalon maalauksista nauttimiselle ole ymmärtää hänen tapansa käyttää laskukonetta.

Ehdotankin surutta, että estetiikan piiriin kuuluvaan ajatteluun voi kaikessa rauhassa suhtautua epäortodoksisesti ja vaikka aforistisesti. Estetiikan klassikot II on jo parissa viikossa ehtinyt aiheuttaa minussa useita pieniä ajatusmyrskyjä, joiden tuottamat heuristiset elämykset eivät siitä kärsi, että minulta puuttuu asiantuntemus tai ymmärrys kyseisestä systeemistä. 

Kirjoitan toisinaan ajatuksia muistiin pohtiakseni niitä myöhemmin. Niin nytkin. Olen jo montaa päivää pähkäillyt esimerkiksi R.G. Collingwoodin (1889–1943) hienoa lausetta: ”Aito runoilija (aidosti runoillessaan) ei koskaan mainitse nimeltä tunteita, joita on ilmaisemassa.” Aavistan, että tämän täytyy jotenkin liittyä Viktor Šklovskin (1893–1984) ajatukseen vieraannuttamisesta keinona: ”Kun Tolstoi purkaa automaatiota vieraannuttamalla, hän ei käytä asiasta tuttua nimeä vaan kuvaa sitä kuin ensi kertaa nähtynä.” Tätä täytyy nyt miettiä. Ja ehkä hyödyntää jossain kirjoituksessa. 

Olen huomannut, että paneutuminen esteetikkojen ajatteluun selvästikin šklovskilaisittain vähentää elämästäni automaatioita, ja niinpä otankin molemmat 600-sivuiset pulikat kesälukemisekseni. 

Jos haluaa uhrata kesälomansa estetiikkaan paneutumiselle, matkatavaroihin kannattaa pakata Estetiikan klassikoiden lisäksi kolme vanhempaa tuhtia pakettia: Nykyestetiikan ongelmia (Otava 1971), Taide ja filosofia (Gaudeamus 1987) ja Kauneudesta kauhuun (Gaudeamus 1993). Näillä viidellä saa koko kesän kulumaan, ja näillä tavallinen taiteilija tai taiteenharrastaja pärjää pitkälle. Ei maallikon itse asiassa tarvitse estetiikan historiasta paljoa enempää tietää. Mutta pannaan varmuuden vuoksi joukkoon vielä kaksi moderni/postmoderni-antologiaa, koska tämäkin teema jatkaa  selvästikin voittokulkuaan: Moderni/postmoderni (Tutkijaliitto 1986) ja Modernin ulottuvuuksia (Taide 1989). 

Jos haluaa elää enemmän tässä ajassa, koetella ajatuksiaan ’posthumanistisesta’ tai ’metamodernistisesta’ estetiikasta, pitää syksyllä etsiä tuoreempia lähteitä. Tämän kommentin saa myös tulkita antologian kritiikiksi. Ei asiasanahakemistosta löydy ’ekologiakaan’. On kai vielä lisättävä, että varsin eurosentrisiä nämä ”keskeisten” tekstien valikoimat tuppaavat yleensä olemaan: ei hakemistosta kannata etsiä ’postkolonialismiakaan’.