Julkaistua 589: Kuvataide matkalla marginaaliin?

Eilen ilmestyi Kirkko ja kaupunki (47/14) ja viimeinen juttuni siihen tältä vuodelta [pitäisinköhän jopa vähän lomaa?]. Kohteena oli Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 29.11.2014–4.1.2015). Vuosinäyttelyn mahdollinen lopettaminen kirvoitti sen verran sanoja, että itse taiteesta en päässyt puhumaan juuri lainkaan – vaikka näyttely oli mielestäni oikein kiinnostava. Joskus on ehkä syytä lähestyä asiaa näinkin. Samaa asiaa pohti muuten kollegani Heikki Kastemaakin tämänpäiväisessä blogikirjoituksessaan.

Kuvataide matkalla marginaaliin?

Suomen Taiteilijaseuran järjestämällä Taiteilijat-näyttelyllä on pitkät perinteet. Alkuun sen nimi oli Suomen taiteilijain näyttely, ja ensimmäinen järjestettiin vuonna 1893. Tämänvuotinen on jo 119. Vakiintunut nimitys taidemaailmassa on ”vuosinäyttely”.

Instituutiota on haukuttu aina – ja yhtälailla odotettu. Kriitikot ovat olleet nuivia, mutta katsojat ovat halunneet nähdä katsauksen aikansa nykytaiteeseen. Taiteilijoille näyttelyn merkitys on ollut suuri: nuorille se on ollut siirtymistä aikuisten taidemaailmaan, ja monelle maaseudun taiteilijalle se on mahdollistanut harvinaisen pääsyn pääkaupunkiseudun taideyleisön huomion kohteeksi. Instituution ongelmallisuudesta on kuitenkin todistanut se, että monet menestyneet taiteilijat ovat tietyssä vaiheessa uraansa menneet ikään kuin tämän näyttelyn ohi. Nimekkäämmät eivät ole vaivautuneet tarjoamaan töitään. 

Vuosinäyttely on perustunut vapaaseen tarjontaan, josta kulloinenkin jury on valikoinut teokset. Nyt on toimittu toisin. Vuosinäyttelyn on omin päin valinnut kuraattoripari. Reunaehtona on ollut taiteilijoiden lukumäärä – 12 taiteilijaa – sekä ikärakenteen ja välineiden monipuolisuus. Kuraattoreina ovat toimineet pitkän linjan taidetoimija Marketta Haila ja Kuvataideakatemian kuvanveiston professori Villu Jaanisoo. 

Dzamil Kamanger (s. 1948) ja Kalle Hamm (s. 1969): Työskentelyä vapaan liikkuvuuden puolesta.

Teemaa ei ole, ja näin pienellä taiteilijamäärällä ei katsaustakaan synny. Jää siis vain se hype, jota yritetään herättää kysymällä koko instituution tarpeellisuutta. Ja sekin on tietyllä tavalla valheellinen ja taiteilijakunnan pettävä ratkaisu. Tuskin mitään laajempaa keskustelua syntyy. Valheellisuus syntyy siitä, että osapuolet eivät puhu avoimesti todennäköisen – virallista päätöstä ei vielä ole – lopettamisen syistä: STS:llä ei enää ole varaa toimia uskottavana näyttelynjärjestäjänä eikä Taidehalli olisi edes huolinut siltä vapaaseen tarjontaan perustuvaa näyttelyä. Taidehallillakaan ei nimittäin mene hyvin, eikä sillä ole varaa jatkuviin huteihin, kuten oli edellisen näyttelyn jo ennalta täysin pystyyn kuollut ajatus esittää remontissa olevan Kiasman kokoelmatöitä. Instituutioiden epätoivoisen pyristelyn vuoksi onkin aiheellista kysyä, onko Suomen kulttuurielämässä juuri kuvataide matkalla kohti lopullista marginalisoitumista. Museot haikailevat yleisömagneetteja, ne taiteilijat jotka myyvät elitististä kodinsisustusta pärjäävät huippugallerioissa ja muutama taiteilija onnistuu silloin tällöin nostamaan pienen kohun, joka kiinnostaa mediaa. Mitä me teemme niille liki 3 000 lopuille? Heille oli ennen sentään tarjolla vuosinäyttely. 

Markus Copper (s. 1968), Khyber Pass, 2014.

Vaikka olenkin taiteilijoiden sijaan tuhlannut nyt kaikki palstamillini instituutiokritiikille, uskon että paras tapa vastustaa instituutioiden vääriä päätöksiä on osoittaa kiinnostusta itse taiteeseen. Sitä on yllin kyllin tarjolla tässäkin, todellisuudessa varsin hyvässä näyttelyssä – Markus Copperin hirviömäisestä naisten ympärileikkausta kommentoivasta motorisoidusta tuulimyllystä Dzamil Kamangerin yhtä aikaa poliittisesti teräviin mutta koskettaviin helmikudonnaisiin.