Julkaistua 585 & Näyttelykuvia 934: Ideoiden veistäjä

Jo viime viikon maanantaina vietettiin Galleria Ortonissa Antti Keitilän (s. 1966) näyttelyn (24.11.–19.12.) avajaisia. Sunnuntaina ripustimme näyttelyn, mikä olikin vaivatonta, koska Antti oli suunnitellut kaiken tarkkaan etukäteen:

Maanantaina juhlimme avajaisia ja pidin puheen, josta ainakin osan muistin tehdessäni nyt gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyä:

Ideoiden veistäjä

Kuvanveistäjä Antti Keitilä (s. 1966) on kummallinen veistäjä, joka ei niinkään veistä materiaa. En ole nähnyt häneltä montakaan varsinaista veistosta. Hän veistää – joko poistaen materiaa, muovaten tai kasaten sitä – pikemminkin ideaa, joka on usein yhtäaikaisesti visuaalinen ja käsitteellinen. Ei häntä silti perinteisenä käsitetaiteilijanakaan voi oikein pitää.

Keitilän taiteilijanlaatua miettiessäni tuijotan olohuoneeni seinällä Rodtsenko-seuran serigrafiaa Taiteen keskusteluopas (1986), jossa tienviitta osoittaa neljään suuntaan: ’tajunta’, ’sana’, ’kuva’ ja ’materia’. Teos kehottaa itseopiskelijaa ”osoittamaan kuviin tai fraaseihin”. Suuntia on siis neljä, ja yhtäkkiä tajuan, että Keitilän työskentelyssä tienhaaraa ei tarvitse valita: hänen työssään nämä tiet kiertyvät yhteen, kietoutuvat ja siten nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. 

Keitilän työkalupakki on laaja: hänen kädessään pysyy yhtälailla puukko kuin kamerakin. Materiaaleistakaan ei ole puutetta: löytömateriaalin, neitseellisen puun, betonin ja melkein minkä tahansa muunkin lisäksi tarvitaan vain aktiivinen havainnointi ja loputon erilaisten assosiaatioiden tuottamien ideoiden ryöppyäminen. 

Keitilällä ideoita riittää varastoon asti, ja niinpä Galleria Ortonin näyttely koostuukin Tekemättömistä töistä – niistä ideoista, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet toteuttamatta vuosien saatossa. Osa teoksista on kypsynyt jo 1980-luvulta saakka, jolloin Kuvataideakatemiasta vuonna 1993 valmistunut Keitilä vasta aloitteli kuvataideopintojaan Oriveden opistossa. Onpa hän nyt palannut ihan klassiseen suorakaiteen muotoiseen litteään maalaukseenkin, jota hän nuorena miehenä harrasti. Häntä on aina kiehtonut preussinsinisen ja napolinkeltaisen vaikea liitto, ja niinpä hän maalaa niistä ristikon Ensimmäinen idea (2014). Mutta eihän tämä riitä Keitilälle. Taidehistorioitsija Rosalind Kraussin mukaan ristikko on yksi viime vuosisadan modernistisen ilmaisun kulmakivistä: se tuo mukaan kuvataiteen autonomian viimeisen voiman, täydellisen mykkyyden, kerronnallisuuden ja diskursiivisuuden kieltämisen. Lattea, järjestetty, geometrisoitu ristikko on antinaturalistinen, antimimeettinen, antitodellinen. Ja Keitilänhän on koeteltava tätä taidehistoriallisesti rakennettua tarinaa: maalauksen viereen hän laittaa työstämistään ja yhteen liittämistään karahkoista toisen ristikon, jonka nimi on Luonto (2014). Miten luonnonantimet taipuvat antinaturalistiseen konstruktioon? 

Ensimmäinen idea (2014) ja Luonto (2014).

Ristikko on periaatteessa ääretön, vaikka se olisikin väliaikaisesti rajattu. Islamilaisessa taiteessa tätä on hyödynnetty jumaluuden metaforana. Ehdotin, että Keitilä olisi kiinnostunut länsimaisesta taidehistoriasta mutta ei niinkään islamilaisesta ornamentiikasta. Hän sanoi minun olevan väärässä. Niinpä tietenkin. Siispä jätinkin sitten kysymättä vastausta siihen, miksi hän käyttää teostensa – varsinkin julkisten teosten – nimissä mieluusti takavokaaleja.
Jäänkin odottamaan teosta, jossa Keitilä käsittelee laveutta ja väljyyttä. 

Antin kollega Martti Jämsä (s. 1959) piti avajaisissa pikkuhuoneen ripustusta runollisena. Martilla itsellään on parhaillaan Galleria Heinossa hieno näyttely (22.11.–21.12.) – varsin runollinen sekin.