Jokaisella taidekriitikolla täytyy olla pimeä puolensa. Täytyy. En esimerkiksi usko, että Heikki Kastemaa tai Leena Kuumola voisivat olla täysin synnittömiä, vaikka en heidän pimeää puoltansa ole vielä havainnutkaan.
No, ainakin minulla on pimeä puoleni. Olen auttamattoman rakastunut uhkapeliin. Ainoa puolustukseni olkoon se, että idolini Vladimir Majakovski (1893–1930) oli samanlainen. Ja ehkä se, että olen yrittänyt tehda paheestani hyveen edes kirjoittamalla siitä. Olen kirjoittanut aiheesta kuusi vuotta sitten kirjankin. Nyt tilattiin juttu sököstä [jos joku ei tunne ko. peliä, tästä linkistä Wikipediaan] Pokeri-lehteen (marraskuu 2014):
Sökön
tulevaisuus
Olen pelannut sököä eli
viiden kortin avopokeria noin 13-vuotiaasta alkaen. Nykyään pelaan sitä viikoittain
eräässä helsinkiläisessä baarissa, mutta olen jo sen verran iäkäs, että olen
ehtinyt armeijan tupaan viritetyn sököpöydän huuman lisäksi kokea myös
klassisia työpaikan ruokatuntipelejä.
Työpaikoillahan
ei todennäköisesti sököä juurikaan enää pelata: ei ole tilipusseja, joita
tiettynä päivinä voisi hävitä – eikä välttämättä edes ruokatuntejakaan, joiden
aikana ehtisi edes kunnolla syömään, saati sitten pelaamaan.
Olen
kokeillut parissakin baarissa Texas hold’emia, mutta sökön kaltaista
intensiivistä tuntumaa en ole kokenut. Nettipeleistä olen välttynyt kokonaan,
ja taidan tietää syynkin siihen: minulle sökö on silkan pelin lisäksi voimakkaasti
sosiaalista toimintaa, ja juuri sellaisena sekä alituinen katsekontakti
vastapelaajaan että rituaalisesti toistuva suunsoitto ja psyykkaaminen
muodostavat pelin suolan. Kavereiden kanssa on hyvä olla – vaikka heille
silloin tällöin häviäisi rahaakin. Tästä syystä en ole koskaan lähtenyt mukaan
mihinkään sököturnaukseenkaan, vaikka pelitoverini Markku on minua sellaiseen
houkutellutkin. Tuttujen kavereiden kanssa on hauskempi pelata. Kuin saunassa
kävisi.
Sökö on 2000-luvulla jäänyt muiden pokerivarianttien jalkoihin, eikä sitä varmaankaan voi enää pitää ”kansallispelinämme”, niin kuin joskus on sanottu. Mutta aivan vastaavasti kuin en usko printtimedian koskaan kokonaan kuolevan verkon myötä, en usko sökönkään koskaan häviävän, vaikka nettipelaaminen kuinka vielä kasvaisi.
Yksi
syy sökön säilymiseen on epäilemättä kulttuurillemme ominainen retrohakuisuus.
Aikoinaan suositut ilmiöt tuuppaavat tulemaan takaisin – oli sitten kyse
jojosta tai Paula Koivuniemestä. Veikkaanpa, että sököbuumikin odottaa vuoroaan.
Sosiaalisuutta
ja muodin oikkuja keskeisempi syy sökön kuolemattomuuteen on kuitenkin sen
pelillinen luonne. Sökö on dynaaminen ja nopea peli. Tilanteet vaihtuvat ja
intensiteetti säilyy usein pitkälle yöhön – jos vain rahaa piisaa ja kortti ei
lakkaa kokonaan käymästä. Sökö ei turnauksien tavoin lopu mihinkään tiettyyn kliimaksiin
eikä myöskään aja hävinneitä pelaamaan sivupöytiin jatkamaan räpistelyään – tai
pakota heitä pelkiksi katsojiksi.
Sökö
on yksinkertainen peli, ja useimmat pelaajat – myös ne joilla on käytössä
enemmän tietoista kalkyylia – pelaavat sitä tietyllä tavalla selkäytimellisen
automaation tuottamalla varmuudella. Tällöin matematiikkaa tärkeämmälle sijalle
nousee aina psykologinen osaaminen, mikä tekee pelistä jatkuvalla jännitteellä
varustetun taistelun. Pokerioppaissa on usein tapana vähätellä bluffin osuutta,
mutta kotoisassa baarisökössä juuri bluffin mahdollisuus tuottaa ne pienet
marginaalit, joiden varaan omaa peliään on hyvä rakentaa ja kehittää.
Kohtuullisen vakiintuneessa peliporukassa tämä rakentaa ison ja kestävän
jännitteen, koska vasta vuosien tuttavuus ja kantapään kautta saatu oppi
johtavat oikeille jäljille. Olen esimerkiksi pelannut edellä mainitun Markun
kanssa jo kymmenisen vuotta, mutta olen vieläkin jonkin verran epätietoinen
tämän yhtäaikaisesti löysän ja aggressiivisen pelaajan varsinaisesta
pelaajaluonteesta. Tellejä, bluffin tai hyvän käden paljastavia toistuvia
eleitä, on hänen käytöksestään turha hakea. Yhteinen ystävämme Puavo on tässä
vielä huikeampi: ennen showdownia hän
ottaa aina täysin saman kivettyneen ilmeen, olivat kortit sitten hyvät tai
huonot. Mitään muuta ei tapahdu – paitsi että me muut purskahdamme usein nauruun.
Kun
pelisessio kestää esimerkiksi kymmenen tuntia, on kullakin vaiheella myös oma merkityksensä.
Jokainen sessio muodostaa oman psykologisen tilanteensa, joka ei välttämättä
muistuta edellisviikkoista. On syytä tutkailla pelitoverin kulloistakin tilaa.
Onko Sarno tänään rutiininomaisen kyllästynyt vaiko lapsellisen innoissaan?
Onko Kivi-Pena päättänyt juuri tänään kokeilla herooista bluffia? Onko Timolle
tapahtunut jotain erityistä? Alkaako Taksi-Pekan koko illan jatkunut
tappioputki näkyä? Viekö Markun käsittämättömän voittoisa flow hänet melkein saavuttamattomiin?
Illan
ajallisella kulullakin on oma dynamiikkansa. Alkuillasta huolimattoman
näköisesti pottiin heitetty pikkubluffi saattaa toimia, mutta loppuillasta ja
promillemäärän noustua sellaista on turha kokeillakaan. Toisinaan liikaa
hävinneeltä pelaajalta alkaa selkäranka murtua, ja se on havaittavissa
ulkoisistakin merkeistä. Joku saattaa tulla kärttyisäksi, joku toinen alkaa
panostaa liikaa saadakseen häviönsä takaisin. Silloin on iskettävä.
Peli
toistaa rituaalin tavoin itseään ja tuottaa tietyn turvallisuuden tunteen, mutta
vaihtelu on kuitenkin riittävää. Jos haluaa pärjätä, ei pelkkä selkäydinpeli
riitä. On oltava valppaana ja luettava yksittäisten pelitovereiden lisäksi kunkin
illan kokonaistilannetta uudelleen ja uudelleen.
Vaikka
peli sujuisikin usein vakioporukalla, ovat esimerkiksi meillä satunnaiset
turistit yleensä tervetulleita. Dynamiikkaa saattaa muuttua yllättävän
kiinnostavaksi. Turistien mukaan huoliminen pitää myös yllä perinteen
jatkuvuutta. Varsinkin nuoremmat tulokkaat on jo pelkästään tästä syystä
päästettävä mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti