Guggenheim,
ylijäämätaide ja elitismi
Guggenheim
Helsinki -hankkeesta on syntynyt niin valtava määrä tekstiä, että siinä alkaisi
olla yhdelle graduntekijälle jo liikaa materiaalia. Poteroita on kaivettu, ja
taisteluväsymystäkin on jo ilmassa; itsekin kirjoitin ensimmäisen Guggenheim-tekstini
jo liki neljä vuotta sitten (’Turhan museon kaipuu’, Ilkka 26.1.2011).
Keskustelu
ei ole kaikin osin ollut hedelmällistä. Kisailijat tuntuvat arvioivan toistensa
vasta-argumenttien motiiveita lähinnä omista oletuksistaan käsin. Esimerkiksi
syytöksiä amerikkalaisvastaisuudesta on sinkoillut koko ajan. Väitän kuitenkin,
että ne taidekenttämme toimijat, jotka suhtautuvat Guggenheimiin kielteisesti,
suhtautuisivat aivan yhtä kielteisesti siihen, että Louvre yrittäisi haarakonttoreineen
rantautua Eteläsatamaan. Abu Dhabissahan kilpaveikot yrittävät jopa samaan
paikkaan.
Arkkitehtuurikilpailun finalistit.
Tulevan
museon – tai pikemminkin näyttelyhallin – sisällöistä ei juurikaan ole
keskusteltu, ja tätäkin on jo pitkään ihmetelty. En pidä tätä kovinkaan
olennaisena asiana. En usko, että kenelläkään on epäilyjä Guggenheim Helsingin
mahdollisen organisaation kyvystä järjestää laadukkaita ja kiinnostavia
näyttelyitä.
Oleellisempaa
on se, minkälaisten instituutioiden avulla haluamme taide-elämäämme kehittää.
Onko vau-arkkitehtuuri enää ylipäänsä kiinnostavaa ja onko se taiteen paikka? Vielä
tätäkin tärkeämpää on kysyä, että onko taiteessa omistaminen olennaista.
Elitististyvässä taidemaailmassa yksityisen rahan valta on lisääntynyt koko
ajan, ja pitkän porvarillisen kauden jälkeen olemme menossa kohti renessanssiajan
mesenaattimaailmaa, jossa raha pehmeän sensuurin avulla sanelee myös taiteen
sisältöjä. Suurten museoiden hallitukset täyttyvät miljonääreistä – jopa
miljardööreistä. He tuppaavat olemaan myös taiteenkeräilijöitä.
Kiitos lahjoituksista on usein iso näyttely, joka mogulin kokoelmista
järjestetään. Näin kävi esimerkiksi kreikkalaiselle bisnesmiljonääri Dimitri Daskalopoulosille, joka istuu
Guggenheimin säätiön hallituksessa ja jonka kokoelmista järjestettiin laaja
näyttely Bilbaon Guggenheimissa vuonna 2011. Ihan varmasti sielläkin oli hyvää
taidetta, mutta en haluaisi nähdä näyttelyitä sillä perusteella, että teokset omistaa joku henkilö. Mieluummin
haluaisin nähdä ammattitaidolla kuratoituja näyttelyitä haastavista ja
innovatiivisista teemoista.
Taide lisääntyy koko ajan, ja
valitettavasti se myös kumuloituu. Taidetta kuskataan harvoin
jätteenkäsittelylaitoksiin. Museoiden kokoelmat saavuttavat jossain vaiheessa
tietynlaisen saturaatiopisteen, mikä tuottaa monelle teokselle tuomion pysyä
pitkään piilossa. Tällaiset teokset ovat hyödyntämätön voimavara.
Tuottavuusvaatimusten ja tulosjohtamisen aikakaudella on selvää, että
paisuneiden ja usein liiketaloudellisesti tarkastellen liian huonoa tulosta
tekevien organisaatioiden – kuten Solomon R. Guggenheimin säätiökin omien
veroilmoitustensa mukaan kiistatta on – on laitettava kulttuurinen pääomansa
paremmalle tuotolle. Tarjolla on sekä mittaamaton määrä ylijäämätaidetta että
paljon poliitikkoja kiehtovia brändiarvoja.
Kuten totesin, Guggenheim Helsinki
esittelisi varmaankin hyvää kansainvälistä taidetta. Guggenheimin vastustajia
lyödään toisinaan myös nationalismikortilla. Aivan suotta. Koko taidekenttämme
todennäköisesti rakastaa ja janoaa hyvää kansainvälistä taidetta. On jotenkin
liian helposti unohtunut, että sitä on ja on ollut tarjolla suomalaisissa
museoissa koko ajan – kannattaa tutkailla vähän tarkemmin vaikkapa
Kansallisgallerian museoiden, Amos Andersonin taidemuseon, Espoon EMMAn, Porin
taidemuseon ja Sara Hildénin taidemuseon ohjelmia. Guggenheimiltakin on
lainattu teoksia useamman kerran.
Osa taiteesta saa epäilemättä
ikuisen elämän museoissa, mutta toisin tarkastellen taide kuolee
instituutioiden syleilyssä. Kiinteillä ja selvillä institutionaalisilla muodoilla
on taidetta vaarantava taipumus häivyttää elämää näkyvistä. Orastava taide
tapahtuu aina jossain muualla kuin hegemonisissa rakennuksissa, joihin se joutuu.
Aikaa myöten siitä tulee jäänteenomaista, kuten kulttuurintutkija Raymond Williams toteaisi. Guggenheim keikkuu
jo hegemonisen ja jäänteenomaisen rajamailla. Etsikäämme ja tukekaamme mieluummin
orastavaa. Sitä voi perustella jopa tuotto-odotuksilla, jos haluamme vaihtaa
kielilajia.
PS. Tästä linkistä ensimmäiseen G-juttuuni Ilkassa liki neljän vuoden takaa.
***
PS. Tästä linkistä ensimmäiseen G-juttuuni Ilkassa liki neljän vuoden takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti