Julkaistua 588 & Arkkitehtuuria 45: Munaa ja salamaa

Tänään ilmestyi Lahden kaupungin ilmaisjakelulehti Kaupunkilainen (4/14). Minulta on tilattu siihen useamman artikkelin sarja. Idea on se, että taidekriitikko muuntuu kaupunkikriitikoksi ja tutkailee kaupunkitilaa, julkista taidetta, arkkitehtuuria, etsii paikan henkeä jne. On tosi hauskaa olla löytöretkeilijänä Suomessa, ja odottelenkin innolla tulevia Lahden matkoja. Venetsiassakin aion käydä. Olen sitä paitsi ylpeä siitä, että onnistuin jättämään pois ainakin yhden kliseen: lihamukia ei jutussa mainita. Eikä muuten edes Chicagoa.

Lahtea on luvassa siis pitkin ensi vuotta kuuden jutun verran.

Munaa ja salamaa

Olen aina pitänyt Lahtea rumana. Varmaankin siksi, että tulen samasta suunnasta: Uudenmaankatua reunustavat sekalaiset firmat ja liikkeet mitäänsanomattomine rakennuksineen virittävät mielen pitämään Lahtea kliseisenä business citynä, jollaisena sitä aikoinaan korskeasti markkinoitiin. Vasta rautatiesillan alittaminen saa aikaan tunteen kaupunkiin saapumisesta. Sitten kaikki on jo toisin. Nousu harjulle, ja kaupunki aukeaa alas Vesijärvenkatua huikean tiiviinä näkymänä ja ihan oikeana kaupunkina.
Toinen syy mielikuvaani on varmaankin Lahden historiallisen kerrostuneisuuden vähäisyys. Lahti on nuorin Suomen vanhan kaupunkijärjestelmän kaupungeista, ja se näkyy. Antti Karisto on nimittänyt Lahtea jopa ”kaupungiksi vailla ominaisuuksia”. 

Olen käyntieni myötä kuitenkin muuttanut mieltäni ja luulen Karistonkin olevan väärässä. Lahdesta onkin tullut minulle leikinomainen haaste. Koska siellä ei ole esimerkiksi vanhaa keskustaa, jonne hakeutua vain oleskelemaan, on paikan hengen löytäminen Lahdesta työlästä, vaikka kaupunkitiloista ja arkkitehtuurista kiinnostuneelle juuri se on etsimisen ja seikkailun ydin.  

Kaupunkitilaa ei koeta koskaan vain visuaalisena havainnointina. Arkkitehtuuri ei ole vain fasadeja. Kokemus on moniaistinen ja sisältää itse kokijan olemisen, menemisen ja ihmettelemisen. Kun jotain alkaa ihmetellä, on sen olemus hauska yrittää ymmärtää – sen synty, historia ja konteksti. 

Olen esimerkiksi aina ihastellut Rautatienkadulla talonpäädyssä sijaitsevaa Rajasen logoa. Vähän runolliseksikin näkymän tekee alla oleva optikonliikkeen mainos, jonka haalistuneet silmälasit erottuvat vielä jonkin aikaa seinästä. Tällaista nähtyäni vietän aina tietokoneellani aikaa ja päädyn nytkin tutkailemaan tietoja kauppaneuvos Oskari Rajasesta. Uusi kokemuskin on luvassa, koska seuraavalla kerralla aion käydä kahvila Oskarin Pihassa, yhdessä Lahden ydinkeskusta viimeisistä puutaloista. Jos sitä enää on jäljellä. 

Paikoilla on kulttuurihistoriallisten kerrostumien tuottamia merkityksiä, mutta utelias matkaaja lisää niitä itsekin. Kollektiivisen muistin hahmottamisen lisäksi mukaan tulevat yksityiset muistot, täysin arkipäiväisetkin. Eksyin useita vuosia sitten Tirraan ja ihastelin tiskillä olevaa keitettyjen kananmunien röykkiötä. Marraskuussa 2014 palasin katsomaan, että olisiko munia vielä tarjolla. Olihan niitä! Välivuosina olin puhunut paikasta Lahdessa opiskelleiden taiteilijaystävieni kanssa ja kuullut yhtä sun toista tästä syntymävuotenani perustetusta legendaarisesta ravintolasta. Nyt se on minulle se munapaikka – ja epäilemättä tulen suorittamaan tarkastuskäyntejäkin. 

Tirrassa muna on listallakin.

Kunhan tarkentaa silmää, Lahti on täynnä seikkailun mahdollisuuksia ja kiinnostavia yksittäisiä rakennuksia. Pieni yksityiskohtakin voi viedä ajatuksen pitkälle, vaikka arkkitehtuurin historiaan. Funkis kertoo usein rakennuksen funktion muodollaan, mutta Valter Jungin ja Emil Fabritiuksen toimiston suunnittelema Lahden sähkölaitos, kaupungin ensimmäinen julkinen rakennus vuodelta 1908, kertoo funktionsa linnamaisen julkisivunsa salamaornamenteilla. Olen oppinut rakastamaan niitä ja luon ohi kävellessäni katseen aina ylös. Nyt se on minulle se salamatalo. 

Epäpaikat ovat tulleet nykytaiteen myötä kiinnostaviksi ja jopa trendikkäiksi kuvauskohteiksi. Epäpaikka tuottaa inhon ja oudon kiehtovan eksistentiaalisen tunteen rajapinnan. Lahdessa tämä tapahtuu aivan ydinkeskustassa: on vaikea kuvitella rumempaa ja epäpaikkamaisempaa paikkaa kuin Vesijärvenkadun ja Saimaankadun välinen pätkä Vapaudenkatua. Sinnekin hakeudun toisinaan tarkoituksella. 

Vapaudenkadun epäpaikkafiilistä.

Palatessani kotiin jätän vielä väliin monivuotisen haaveeni käydä Venetsiassa. Toisinaan salaisuudet voivat tylysti tyhjentyä selvittämisellä.

***

PS. Vaikka en maininnutkaan lihamukia jutussani, oli minun pakko käydä sellaista testaamassa, kun kävin Lahdessa retkellä 25.11.:

 

Ei ollut oikein minun juttuni. Mutta sen sijaan Tirran vieressä sijaitseva toinen legendaarinen ravintola – yksi Suomen ensimmäisistä rockklubeista, Torvi – lienee vielä testattava: