Julkaistua 586: Viina ja luovuus

Eilen tuli ulos vuoden viimeinen Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Aamulla tuli kirjoittaessa hieman liian kiire, ja meni vähän pyörittelyksi. Pointti ehkä kuitenkin selviää: etanolin tuottamien dopamiinin ja endorfiinien erityksen lisääntymisen sijaan ehkä juuri alkoholin sosiokulttuurisen roolin ymmärtämisellä on merkitystä luovuuteen – ainakin minulle ja nimenomaan laajempien yleistä pohdintaa lisäävien virikkeiden antajana. No, miten vain – nyt tuli vähän selittelyn makua.

Jutussa mainittu Jonni Roosin kommentti tästä linkistä. Ja tässä vielä linkki YLE:n Kulttuurin huumehistoria -sarjaan.

Viina ja luovuus

Yksi viime aikoina keskustelua herättäneistä kulttuuriuutisista on tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin suhde alkoholiin. von Trier on edellisen aiheuttamansa kohun jälkeen kieltäytynyt kolme vuotta haastatteluista, mutta tanskalaiselle Politiken-lehdelle antamassaan haastattelussa kolme kuukautta raittiina pysytellyt von Trier tilittää muun muassa suhdettaan alkoholiin. Hän on huolissaan siitä, että pystyykö raittiina tekemään lainkaan luovaa työtä. ”Kukaan entinen alkoholisti tai narkomaani ei ole pystynyt taiteellisesti arvokkaaseen luovaan ilmaisuun”, toteaa von Trier. 

von Trier tietenkin provosoi, eikä hänen kommenttiinsa tarvitse suhtautua kovin vakavasti. Tutkimusta aiheesta ei ehkä ole, mutta luulen, että iso joukko taiteilijoita on pystynyt arvokkaaseen ilmaisuun nimenomaan raitistuttuaan. Vastaesimerkin antaa toimittaja Jonni Roos taiteilijajärjestö Forum Artisin ylläpitämällä Terve taiteilija! -sivustolla pohtiessaan von Trierin kommentteja. Roos muistuttaa saksofonisti John Coltranesta, joka mullisti koko jazzmusiikin vasta irtauduttuaan heroiinin käytöstä. Roos jatkaa: ”Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö on luovilla aloilla varsin yleistä, mutta tutkimuksessa ei tietääkseni ole löydetty mitään sellaista, joka viittaisi päihteiden luovuutta edistävään voimaan, päinvastoin: tutkijat vaikuttavat olevan sitä mieltä, että luovuus typistyy.” 

von Trierillä oli sanojensa mukaan tapana juoda pullo vodkaa päivässä. Tällaisista päiväannoksista tulee aina hyviä tarinoita. Tove Janssonin olen kuullut juoneen ison pullon viskiä joka päivä. Pentti Saarikoskesta muistan lukeneeni, että hänellä oli tietyssä vaiheessa tapana juoda pullo Koskenkorvaa päivässä – ja lisäksi päälle ne lukuisat oluet, joita ei alkoholiksi laskettu. En tiedä, ovatko nämä tarinat totta, mutta kuulemissani kapakkakeskusteluissa ne nousevat esiin vähän väliä – ja nimenomaan sankarillisina. 

von Trierin mukaan alkoholi on auttanut häntä pääsemään ”rinnakkaiseen maailmaan”, jossa hänen luovuutensa on päässyt kukoistamaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että esimerkiksi Saarikosken tai Janssonin sanataide olisi kummunnut viinan synnyttämästä rinnakkaisesta maailmasta – niin rinnakkaisia kuin heidän luomansa kaunokirjalliset maailmansa tälle porvarilliselle elämälle olivatkin. 

Itsellänikin on omakohtaisia kokemuksia tästä aiheesta. Vaikka en olekaan taiteilija, olen kirjoittanut säännöllisesti ja paljon koko aikuiselämäni ajan ja olen myös käyttänyt liikaa alkoholia koko aikuiselämäni – ainakin jos uskon Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mittareita. 

Luulen, että von Trier epäonnistuu argumentoinnissaan vetäessään mutkia suoriksi. Alkoholin tai muiden huumeiden ja luovuuden kausaalisuhde taitaa olla hieman monimutkaisempi asia. Rinnakkainen maailma ei ole tila, johon hankkiudutaan kuin aikuisiän diabetekseen. Kyse ei ole pelkästä kemiasta ja biologiasta vaan myös sosiokulttuurisesta elämästä. En kuitenkaan tarkoita sitä, että sosiaalinen elämä toteutuisi ainoastaan viinanhuuruisissa kapakoissa.
Itsensä huumaamisella on pitkä kulttuurihistoria, joka lienee tunnettua kaikissa kulttuureissa. Syyt ovat monenlaisia, mutta esimerkiksi šamanismissa on tunnetusti pyritty henkimaailman kanssa yhteyteen muuttuneiden tajunnantilojen avulla. Kantabaarini olutta lipittävä porukka pyrkii myös arkisen elämänsä tuolle puolen: kokemaan kadonnutta yhteisöllisyyttä tai turruttamaan aistinsa ahdistavalta yhteiskunnalta, joka on ehkä vienyt heidän työnsä tai jättänyt heidät riittämättömien eläkkeiden varaan. 

Viinasta on moneksi. Se rakentaa kulttuurisia luokituksia ja rajoja aivan samalla tavalla kuin taide, muoti tai kulutushyödykkeet. Viinalla onkin samankaltaisia ominaisuuksia kuin muodilla: se erottaa ja yhdistää. Viinaa käytetään sosiaalisten erotteluiden tekemiseen. Esimerkiksi tuntemistani taiteilijoista kaikki, jotka pitävät Jaloviinasta, juovat ehdottomasti vain yhden tähden Jaloviinaa. Kolmen tähden Jaloviinan juominen taiteilijapiireissä olisi etikettivirhe. Kuvitelkaapa vaikka Aki Kaurismäen elokuva, jossa näin tehtäisiin! Hieman liikuttavastikin kulttuuriväki sitoutuu nimenomaan rahvaaseen, oikeaan kansaan, juomalla halvempaa viinaa ja tekemällä siitä vieläpä kulttuurisen arvon. Aivan vastaavia erotteluja tekevät sikariklubeillaan porvarit: konjakkien laaduissa on eroja, ja vasta asiantuntemus ja erottelujen tekemisen kyky tuo mukanaan symbolisen pääoman vaurautta. 

Minulla on kolme sosiokulttuurisessa mielessä hyvin erilaista kantakapakkaa, ja luulenpa että niissä istuminen on lisännyt huomattavasti ymmärrystäni elämästä ja yhteiskunnallisista rakenteista – ja sitä kautta luovuuttani. Rinnakkaisuuksien ymmärtämiseksi ei kuitenkaan tarvitse olla aivan tillin tallin, vaikka se yhteinen iltanuotio olisikin rakennettu lasista.