Viime maanantaina vietettiin Galleria Ortonissa Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) näyttelyn (8.2.–4.3.) avajaisia. vasta tänään ehdin muilta töiltäni kirjoittamaan gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn:
Paikka
jossa viihdytään
Kuvataiteilija
Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971)
on tullut tunnetuksi maalauksistaan ja ehkä ennen kaikkea
tekstiiliveistoksistaan. Hänen usein groteskia muistuttavat nukkemaiset
veistokset eivät ole pelkää räyhäkkää nykytaidetta, vaan hän on saanut
innoitusta työskentelyynsä muun muassa keskiaikaisten kirkkojen
pyhimysveistoksista.
Turakka
Purhonen on usein kuvannut lähipiiriään ja perhettään ja vielä varsin
avoimesti, usein koskettavastikin, mutta silti hän piti Galleria Ortonissa nyt
nähtävää kokonaisuutta yhtenä vaikeimmista taiteellisista projekteistaan –
varmaankin koska hän joutui lyhyessä ajassa niin intiimiin kosketukseen niin monen
uuden tuttavuuden kanssa.
Turakka
Purhonen piirsi viikkoja öljypastellilla eräässä rööperiläisessä baarissa –
aamulla, päivällä, illalla ja joskus jopa myöhään yöhön. Osa kuvista on
intiimejä muotokuvamaisia henkilötutkielmia, osassa ihmiset ovat osa miljöötä
ja kokonaistunnelmaa.
Turakka
Purhosen sarja Huvipursi (2015–16) on
itse asiassa melko ainutlaatuinen projekti. Se on osin dokumentaarinen ajankuva
siitä Helsingin Punavuoresta, jota ei kohta enää ole. Baari on viimeisiä
linnakkeita, joissa vanha rööperiläisyys ja sen yhteisöllinen kulttuuri
turvaverkkoineen vielä elävät kuin pienenä saarekkeena hektisen nykyajan
keskellä. Siellä elää vielä muun muassa se tuhoutunut kantakaupungin teollisen
miljöön henki, joka aikoinaan leimasi Punavuorta – eikä yksistään läheisen
telakan takia: sijaitsihan vieressä aikoinaan Fazerin makeistehdas,
Kaapelitehdas ja Airamin lampputehdas. Moni kanta-asiakkaista on edelleenkin
kuitenkin juuri telakan väkeä, eläkkeelle tai osa työttömäksi jääneitä äijiä,
Rööperin viimeisiä ”staroja”, niin kuin stadin slangilla aikoinaan sanottiin.
Ainutlaatuisuudella tarkoitan sitä, että en saa mieleeni kuin yhden yksittäistä baaria ja sen väkeä kuvaavaa taideteoksen. Kyseessä on ruotsalaisen Anders Petersenin klassinen, myös kirjana ilmestynyt Café Lehmitz (1978). Petersen itse kommentoi, että ”Lehmitzin ihmisiä leimasi sellainen läsnäolo ja rehellisyys, joka minulta itseltäni puuttui”.
Tässä yksi Anders Petersenin (s. 1944) Lehmitz-kuva.
Olen seurannut
Turakka Purhosen baarityöskentelyä ja uskallan väittää, että hän myös ylitti
tuon Petersenin puutteen. Näin sen, miten ihmiset alkoivat luottaa häneen ja
ottaa hänet omakseen – lopulta aistin, että he olivat vähän ylpeitäkin ”omasta
taiteilijastaan”. Tämä luottamuksellinen ja aito vuorovaikutus myös näkyy
piirustuksissa.
Projektissa ei kuitenkaan ollut kyse pelkästä dokumentoinnista vaan myös taiteesta ja estetiikasta. Turakka Purhonen on havainnoinut tarkasti kulloistakin ilmapiiriä – sekä psykologisessa mielessä että värimaailmaan liittyen. Hän on ollut kiinnostunut päivänkierron tuottamista erilaisista valoista, eikä ole vain mekaanisesti toistanut jotain keksimäänsä perusideaa. Aamu ja ilta tulevat näkyviksi – samoin kuin ihmisten tunteet ja kulloinenkin mieliala. Kaikki tämä – kuten edellä totesin – varsin ainutlaatuisella tavalla.
Vähän narsismia kehiin. Olin siellä minäkin, Pauliinan veljenpojan kanssa. Tässä Pipopäät.
***
Pauliina piirtämässä. Piti kokeilla vaimoltani lainaamani kameran Art-valikosta "dramaattista sävyä". Oikeat valokuvaajat saavat pilkata minua kaikessa rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti