Julkaistua 745 & Luettua 136: Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (1/16) oli myös yksi kirja-arvioni:

Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Kuvis sata. Kuvataideopettajien koulutus 1915–2015. Toimituskunta: Pirkko Pohjakallio & al. Aalto-yliopisto 2015.

Ensimmäisenä muisto. Kansakoulussa kuvista hoitanut luokanopettajani antoi tehtäväksi piirtää – käytössä oli silloiset huonot väriliidut – ilmapallonmyyjän. Piirsin hahmolle silloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. Opettaja haukkui minut aggressiivisesti luokan edessä: ”Epäonnistunut työ. Ei ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja.” En saanut kuitenkaan suurta traumaa. 

Toisena paljon muistoja. Olen tehnyt lukemattomia taiteilijahaastattelua. Erittäin monessa se ensimmäinen ja usein tärkein vaikuttaja, joka alkusysäyksellään teki taiteilijasta ihan oikean taiteilijan, oli kuvismaikka. Esimerkiksi edesmennyt ystäväni, akvarellisti Markku J. Rantala (1950–2007) totesi ykskantaan: ”Suurin vaikuttajani taiteilijaksi tulemiseen oli epäilemättä television Kylli-täti.” Nuoremmalle väelle tiedoksi: kuvismaikkana monissa kouluissa toiminut Kylli Koski (1906–2007) piirsi televisiossa vuodesta 1957 vuosikymmeniä, viimeisinä Kylli-tädin joulusadut (1990–95). 

Kolmantena taidesosiologisia havaintoja. Taiteilijakuntamme verkostot syntyvät usein taideopintojen myötä. Taiteilijoistamme melkoinen joukko on valmistunut Kuvataideakatemian sijaan Taikin kuvisopettajalinjalta. Moni heistä on joutunut kärsimään tietystä kollegoiden vähättelystä, koska he ovat alun perin ”vain” kuvismaikkoja. Mutta tuskin esimerkiksi kuvanveistäjä Pirkko Nukarilla tai akvarellisti Marjatta Hanhijoella on tästä suuria traumoja. 

Neljäntenä merkittävä kokemus: Kuvis sata on kirja, jonka kautta olen oppinut paljon paremmin ymmärtämään kunkin aikakauden kuvallisen ajattelun ja siihen liittyvän opetuksen yhteiskunnallista kontekstia, myös piilo-opetussuunnitelmia, joita en itse kansakoulussa ollut sisäistänyt piirtäessäni ”väärin”. 

Olen esimerkiksi opetushommissani aina korostanut lähihistorian tuntemisen tärkeyttä: sisällöt vaihtuvat toisinaan nopeastikin, mutta institutionaaliset rakenteet hitaampaan tahtiin. Jotta ymmärtäisimme instituutioiden problemaattisuuden ja väistämättä syntyvän eritahtisuuden tuottaman hankauksen, on meidän paneuduttava niiden syntyyn ja historiaan sekä paradigmojen vaihtumiseen. Sitä tämä kirja tekee ja vielä aivan erinomaisella metodilla. Sen sijaan, että joku tutkija olisi käynyt kronologisesti läpi kuvaamataidon – nykyään tämän monta nimeä, muun muassa ”kuvaanto-opetus”, kantanut ala taitaa olla nimeltään ”visuaalinen kulttuurikasvatus” – opetuksen historian, on kirjaan valittu alkuperäistekstejä sadalta vuodelta ja rakennettu niistä temaattisia kokonaisuuksia nykykommentteineen.  

Taide nauttii – mikäli se nyt sitä enää nauttii – perustuslaillista vapauttaan, mutta taiteeseen liittyvä opetus on ollut aina suhdannealttiimpaa ja myös voimakkaammin instrumentaalisten vaatimusten kyllästämää. Jollain tavallahan kuvisopetuksen yhteiskunnallista hyötyä on aina tarvinnut perustella ja joillain tavoinhan sitä on aina muokattu näihin perusteluihin sopivaksi. Mutta toisaalta: on siellä piillyt aina vastarinnan ja vallankumouksen siemenkin, ja moni vanhempi taiteilijatuttavani on muistuttanut minua siitä, että 1970-luvulla velloneissa poliittisissa taistoissa Taideteollinen korkeakoulu oli paljon vallankumouksellisempi paikka kuin Suomen Taideakatemian koulu. Sekin näkyy tässä kirjassa, jossa esimerkiksi Maria Laukka kirjoittaa vuonna 1970: ”Mutta kun nykyajan lapset näyttävät meille leikeissään yhteiskuntamme kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot, me pelästymme.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Ehkä vain se, että sitä mukaa kuin kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot ovat vain lisääntyneet, tuntuu niiden pelästyjien määrä olleen – tai ainakin heidän äänensä kuuluu huonommin. 

Mutta osasivat ne jo 1900-luvun alussa kirjoittaa kuin nykyhetkeä ennakoiden. Näin Lilli Törnudd (1862–1929), yksi pioneereista, vuonna 1907: ”Viimeisten vuosikymmenien kuluessa on tapahtunut suuria mullistuksia kuvaamataiteiden ja taideteollisuuden alalla. Käsitykset kauneudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta ovat muuttuneet ja laajenneet. Taide on saanut uusia arvoja, uusia päämääriä ja näkökantoja. Vanhat kaavat ja traditionit ovat murtuneet, ja nykyaikainen henkinen elämä on raivannut itselleen tien kaikilla aloilla. Yleisenä sotahuutona on kuulunut: ”Takaisin luontoon!” Törnudd vastusti aiemman opetuksen ”mittausopillisuutta” ja ”koristeiden koneellista mukailemista”. Hän korosti muun muassa psykologiaa ja totesi: ”Sen nojalla myös oli pantava enemmän huolta taiteellisen tajunnan jalostamiseen ja kypsyttämiseen kuin kuolleiden tietojen paljouteen.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Tietokone- ja mobiilimaailma on pikemminkin palauttanut tuon ”koneellisen mukailemisen” kaiken läpitunkevassa helppoudessaan. 

En usko että koulutuksen – ja epäilemättä myös kuviskoulutuksen digitalisaation, jota monet irvileuat somessa näkyvät nimittävän ”pilipalisaatioksi”, nykyinen ylikorostuminen tulee viemään kehittyvää lasta kohti ”tietoista rakkautta luontoon”, mitä Törnudd tavoitteli. Hauskan meemin keksiminen voi toki olla luovaa ja voi puolustaa vaikka luontoa, mutta havainnon, käden ja mielen hiljaista ja parhaimmillaan hitaan kontemplatiivista ja moniaistista yhteistyön kehittämistä se tuskin avittaa. Veikkaan, että tulemme vielä palaamaan Törnuddin ikivanhoihin ajatuksiin – vaikkakin paljon viisaampina ja ehkäpä luontoa vielä enemmän rakastavina posthumanisteina, mihin osa nykytaiteesta meitä parhaillaan johdattelee. 

Kuvis sata on jaettu viiteen päälukuun (Katse ja näkeminen, Kriittinen katse, Katse ympäristöön, Katse tekijään, ja Katse tutkimukseen), joiden kaikkien rakenne on sama. Ensin on lyhyt johdanto teemaan: Pirkko Pohjakallio on kirjoittanut neljä ensimmäistä ja Juha Varto esittelee tutkimuksen osuuden. Sitten seuraa valikoima keskeisiä tekstejä eri aikakausilta, ja kunkin luvun lopettaa tematiikkaa vuonna 2015 tarkasteleva asiantuntija: Helena Sederholm, Juuso Tervo, Anniina Suominen, Mira Kallio-Tavin ja Juha Varto. Rakenne on nerokas ja myös lukijaystävällinen: kirjaa voi lukea osissa ja palata tarvittaessa tiettyihin teemoihin. Kattava se ei tietenkään ole, mutta sen viereen voi esimerkiksi hankkia laitoksen ja sittemmin osaston johtaja 1970–80-luvuilla toimineen Antero Salmisen (1939–2003) kirjoitusvalikoiman Pääjalkainen – Kuva ja havainto (Taideteollinen korkeakoulu 2005).

Kirja on myös hyvin toimitettu: vanhemmatkaan tekstit eivät jää pelkiksi ”historiallisiksi” todistuskappaleiksi vaan ne on nivoutettu osaksi kuvataideopetuksen kumuloitumista. Vanhoista asioista on selvästikin opittu – niin virheistä kuin edelläkävijöiden viisauksistakin. 

Edellä mainitun kaltaisia sitaatteja voisi siteerata miltei loputtomiin, mutta kulttuuriantropologiaa aikoinani pääaineena opiskelleena koin esimerkiksi Antero Salmisen artikkelin ’Lapsi antropologina’ suorastaan järkyttävän raikkaaksi, vaikka se on niinkin vanha kuin vuodelta 1988 – keskittyen televisioon ennen nykyistä internet-aikaa. Lapset eivät ole tyhmiä, mutta heidän visuaalista lukutaitoaan voi kasvattaa monin tavoin silloin, kun he alkavat hahmottaa visuaalisesti välitettyä kuvaa muusta maailmasta, ”vieraista kulttuureista” niin kun antropologiaakin joskus määriteltiin. Salminen kertoo hauskan tarinan jäsentelykyvyn kehittymisestä, kun hän oli viisivuotiaan poikansa kanssa vierailemassa Helsinkiin pysähtyneessä matkustajalaivassa. Poika piirsi siitä illalla kuvan ja näki laiva seuraavana päivänä televisiossa lehdessä. ”Ylpeänä poikani selitti, että tämä piirros, tuo laiva televisiossa ovat ihan eri laivoja, mutta kuitenkin jotenkin samoja laivoja kuin se oikea laiva.” Sain salamannopean assosiaation. Etteikö muka peruskoulun ala-asteella voisi käyttää havaintomateriaalina käsitetaiteen klassikoita, esimerkiksi René Magritten Ceci n'est pas une pipe (1928–29) tai Joseph Kosuthin One and Three Chairs (1965)? Tätä kautta kuulisimme tulevaisuudessa taatusti vähemmän puhetta ”postmodernista tekotaiteesta” ja voisimme keskittyä itse asiaan: lapsi antropologina, lapsi ympäristötaiteilijana, lapsi yhteisötaiteilijana ja myös lapsi ihan perinteisenä taiteilijana, joille riittää kynä – tai vaikkapa kamera – ja jolle pitää vain taata se keskittynyt aika, minkä maailman löytäminen aina vaatii. Resursseilla varustettu kuvismaikka on yksi parhaista mahdollistajista tätä kautta syntyvän hyvän elämän etsimiseen. Kuvis ei ole koskaan ”vain jotain kivaa”. 

Kliseisiin on useimmiten paha lopettaa, mutta teen nyt ihan tarkoituksella juurin niin. Tämä kirja kuuluu jokaisen taiteenrakastajan hyllyyn.

Jääviyssyistä mainittakoon, että kirjoittaja on kahden kuvismaikkana toimineen kuvataiteilijan lapsi.