keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Julkaistua 580 & Näyttelykuvia 930: Hehkusta, kajosta, hiilloksesta

Maanantaina oli jälleen Galleria Ortonin avajaisten vuoro. Senja Vellonen (s. 1954) laittoi esille (27.10–21.11) 24 tuliaiheista akvarellia. Sunnuntaina ripustimme:


Ja maanantaina laitettiin päälle hienommat kengät:


Yllä oleva kuva ei ole seksistinen vaan taidehistoriallinen: Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) katseli Senjan jalkoja ja alkoi nauraa – aina juuri tällainen oli kuulemma Senjan maalausasento jo akatemian aikoina, silloin kun Anita Snellman (1924–2006) näitä kumpaakin opetti.
Tänään kirjoitin esittelytekstin gallerian kotisivuille:

Hehkusta, kajosta, hiilloksesta 

Monelle taiteenkatsojalle näköisyys on edelleenkin yksi taiteen laadun tärkeimpiä mittatikkuja. Meillä kaikilla on varmaankin jo kouluajoilta käsitys siitä, miten maalataan kynttilän tai nuotion liekki, jotta se siltä näyttäisi. Mutta eihän se siltä näytä – edes jäljennettynä valokuvan pysäytyskuvasta. Eikä se stereotyyppinen, todellisuudessa kitschiä muistuttava kuva sen paremmin kuin valokuvakaan kerro juurikaan mitään tulen psykologispohjaisesta vangitsevuudesta. Siihen tarvitaan taiteilija, kuten vaikkapa yksi Suomen mestarillisimmista akvarellisteista, Senja Vellonen (s. 1954), joka on jo pari vuotta ollut tulen valloissa. 
Tuli on yksinkertainen ja kaikille tuttu aihe, yksi perusasioita, jo yksi Aristoteleen alkuaineista: ”Tulella on korkein sija niiden kaikkien joukossa, maalla alin, ja kaksi ainetta vastaavat niitä suhteessa toisiinsa, ilma ollen lähinnä tulta, vesi maata.” 


Tuli on yksinkertaisuudessaan myös monitahoinen. Sen merkityksellä ladattu symbolinen maailma on ikiaikainen, vaikkapa harhojen lähde, kuten toinen antiikin klassikko Platon totesi kuuluisassa luolavertauksessaan: ”He pystyvät katsomaan vain sisäänpäin, koska kahle estää heitä kääntämästä päätään. Ylempänä ja kauempana heidän selkänsä takana palaa tuli, ja sen ja vankien välissä kulkee samoin ylempänä poikkitie. Sitä pitkin on rakennettu matala muuri, aivan kuin nukketeatterin suojus, jonka ylitse sen takana olevat esiintyjät näyttävät temppujaan.” 
Tähän ikiaikaiseen maailmaan Vellonen vei katsojansa tuomalla Galleria Ortonin näyttelyynsä silkkaa tulta, 24 vesivärimaalausta joilla kaikilla on yksi ja sama aihe: tuli eri muodoissaan – lieskoine, hehkuine ja kajoineen takassa ja nuotiossa, ilmiliekeissä tai kohta sammumaisillaan. 


Vellonen maalaa aina pelkästä havainnosta, jolloin hänen tulensakin on ikään kuin enemmän totta. Tiedän että jokainen nuotio on Vellosen sytyttämä oikea nuotio, tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Mutta ei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä. Havainnosta maalaaminen ei ole kuvitusta. Monimutkainen prosessi, jota kautta havainto muuntuu maalaukseksi, pitää sisällään taidehistorian lisäksi taiteilijan henkilöhistorian ja kulloisenkin tunne-elämän. Kaikkea ei voi jäljittää, eikä tarvitsekaan, sillä erilaisia kosketuspintoja katsojan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään on aina tarjolla. Tulessa joku näkee erotiikkaa, joku jotain pelottavaa. Joku vapauden, joku tuhon. Joku lämmön ja turvan. 
Tulen maalaaminen on haastava taidonnäyte. Vellonen on tottunut maalaamaan aihettaan isoina sarjana, oli sitten kyseessä ruusu, viinirypäleterttu, islantilainen geysir tai niin banaali asia kuin pöydällä oleva banaani. Sarjallisuudella on havaintoon liittyvä kiinnostava suhde. Havainnossa arvellaan olevan sekä ei-käsitteellinen että käsitteellinen sisältö. Filosofi Nelson Goodmanin mukaan "analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden 'tiheys': niissä on ääretön määrä eripyyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja." Juuri tätä Vellonen tuntuu maalauksissaan tekevän. Hänen tulesta koostuva näyttelynsä ei olisi tylsä, vaikka siellä olisi 24 maalauksen sijaan 268 maalausta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti