Ja maanantaina laitettiin päälle hienommat kengät:
Yllä oleva kuva ei ole seksistinen vaan taidehistoriallinen: Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) katseli Senjan jalkoja ja alkoi nauraa – aina juuri tällainen oli kuulemma Senjan maalausasento jo akatemian aikoina, silloin kun Anita Snellman (1924–2006) näitä kumpaakin opetti.
Tänään kirjoitin esittelytekstin gallerian kotisivuille:
Hehkusta, kajosta,
hiilloksesta
Monelle
taiteenkatsojalle näköisyys on edelleenkin yksi taiteen laadun tärkeimpiä
mittatikkuja. Meillä kaikilla on varmaankin jo kouluajoilta käsitys siitä,
miten maalataan kynttilän tai nuotion liekki, jotta se siltä näyttäisi. Mutta
eihän se siltä näytä – edes jäljennettynä valokuvan pysäytyskuvasta. Eikä se
stereotyyppinen, todellisuudessa kitschiä muistuttava kuva sen paremmin kuin
valokuvakaan kerro juurikaan mitään tulen psykologispohjaisesta vangitsevuudesta.
Siihen tarvitaan taiteilija, kuten vaikkapa yksi Suomen mestarillisimmista
akvarellisteista, Senja Vellonen (s.
1954), joka on jo pari vuotta ollut tulen valloissa.
Tuli on yksinkertainen
ja kaikille tuttu aihe, yksi perusasioita, jo yksi Aristoteleen alkuaineista: ”Tulella
on korkein sija niiden kaikkien joukossa, maalla alin, ja kaksi ainetta
vastaavat niitä suhteessa toisiinsa, ilma ollen lähinnä tulta, vesi maata.”
Tuli on yksinkertaisuudessaan myös monitahoinen. Sen
merkityksellä ladattu symbolinen maailma on ikiaikainen, vaikkapa harhojen
lähde, kuten toinen antiikin klassikko
Platon totesi kuuluisassa luolavertauksessaan: ”He pystyvät katsomaan vain
sisäänpäin, koska kahle estää heitä kääntämästä päätään. Ylempänä ja kauempana
heidän selkänsä takana palaa tuli, ja sen ja vankien välissä kulkee samoin
ylempänä poikkitie. Sitä pitkin on rakennettu matala muuri, aivan kuin nukketeatterin
suojus, jonka ylitse sen takana olevat esiintyjät näyttävät temppujaan.”
Tähän ikiaikaiseen maailmaan Vellonen vei katsojansa tuomalla Galleria
Ortonin näyttelyynsä silkkaa tulta, 24 vesivärimaalausta joilla kaikilla on yksi
ja sama aihe: tuli eri muodoissaan – lieskoine, hehkuine ja kajoineen takassa
ja nuotiossa, ilmiliekeissä tai kohta sammumaisillaan.
Vellonen maalaa aina pelkästä
havainnosta, jolloin hänen tulensakin on ikään kuin enemmän totta. Tiedän että
jokainen nuotio on Vellosen sytyttämä oikea nuotio, tietyssä paikassa tiettyyn
aikaan. Mutta ei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä. Havainnosta maalaaminen ei ole kuvitusta. Monimutkainen
prosessi, jota kautta havainto muuntuu maalaukseksi, pitää sisällään
taidehistorian lisäksi taiteilijan henkilöhistorian ja kulloisenkin
tunne-elämän. Kaikkea ei voi jäljittää, eikä tarvitsekaan, sillä erilaisia
kosketuspintoja katsojan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään on aina tarjolla.
Tulessa joku näkee erotiikkaa, joku jotain pelottavaa. Joku vapauden, joku
tuhon. Joku lämmön ja turvan.
Tulen maalaaminen on haastava taidonnäyte. Vellonen on
tottunut maalaamaan aihettaan isoina sarjana, oli sitten kyseessä ruusu,
viinirypäleterttu, islantilainen geysir tai niin banaali asia kuin pöydällä
oleva banaani. Sarjallisuudella
on havaintoon liittyvä kiinnostava suhde. Havainnossa arvellaan olevan sekä
ei-käsitteellinen että käsitteellinen sisältö. Filosofi Nelson Goodmanin mukaan "analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden 'tiheys': niissä on ääretön määrä eripyyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja." Juuri tätä Vellonen tuntuu maalauksissaan tekevän. Hänen tulesta koostuva näyttelynsä ei olisi tylsä, vaikka siellä olisi 24 maalauksen sijaan 268 maalausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti