Julkaistua 562: Värien ja historian kerroksissa

Tänä aamuna kirjoitin Galleria Ortonin verkkosivuille lokakuun taiteilijan esittelyn. Olavi Pajulahti (s. 1944) on vanha ystäväni, joten oli hauska nähdä miten tuo viimeiset kymmenen vuotta miltei täyspäiväisenä isoisänä – kohteita on nimittäin jo kahdeksan! – toiminut maalari on taas palannut kehiin isommilla maalauksilla:

Värien ja historian kerroksissa

Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) juhlistaa 70-vuotispäiväänsä Galleria Ortonin näyttelyllä. Ja mikä onkaan sopivampaa, sillä onhan hän ollut mukana gallerian toiminnassa alusta asti.

Pajulahti tuli tunnetuksi 1970-luvulla mestarillisena arkisen Helsingin kuvaajana. Hän ei niinkään maalannut ajalle tyypillisiä työläiskuvauksia vaan keskittyi pikemminkin ihmisiin ja heidän arkiseen ympäristöönsä – myös silkkana visuaalisena maailmana. Hänelle aiheet olivat aina myös taiteellinen haaste. Pajulahti kuvasi esimerkiksi itselleen tuttujen työläiskaupunginosien sateen jälkeistä katua ja vesilätäköiden heijastuksia tai pakkasaamun kirpeää valoa tuomalla mukaan voimakkaan runollisen latauksen.

Myöhemmin Pajulahden ilmaisu alkoi liikkua abstraktimpaan suuntaan, mutta ihminen jäi kuvaan mukaan – usein tosin vain vähäeleiseksi figuuriksi muuntuneena tai vaikkapa pelkkinä silminä. Pajulahden ihmisestä tuli arkisen miljöönsä asuttajan sijaan ikiaikaisten kulttuurien ilmentymä. Hänen maisemansa – johon ihminen tai ihmisen kasvonpiirteet usein myös sulautuvat – sekä värin että värin ominaisuuksien muodostamaksi maisemaksi, jonka tunnemaailma johdattaa katsojan helposti myös mytologian maisemaan, siihen mistä ihminen ja ihmisyhteisö ponnistaa ja minne aina myös palaa. 

Väri saikin hänen tuotannossaan yhä merkittävämmän osan. Hänestä kehittyi muun muassa suomalaisen temperamaalauksen tunnustettu mestari. Olen ammattini puolesta saanut olla etuoikeutettu taiteenharrastaja, koska olen päässyt niin monta kertaa päässyt tutustumaan taiteilijoiden työhön heidän työhuoneellaan. Yksi näistä unohtumattomista huippuhetkistä oli jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sain nähdä Pajulahden pigmenttivaraston ja samalla myös nähdä esimerkkejä siitä, miten nuo huikaisevan intensiiviset väripulverit muuttuvat osaavissa käsissä maaliksi. Muistan myös sen, miten Pajulahti kerran ravintolassa suorastaan riisti minulta lainaksi antikvariaatista juuri löytämäni Mauno Kosken kirjan Värien nimitykset suomessa ja lähisukukielissä (SKS 1983). Syy, miksi kerron tämän, on sen paljastavuus Pajulahden metodeihin liittyen. Hänen kerroksellisessa työssään, joka on siis ihan konkreettisesti usein maalauksellisestikin hyvin kerroksellista, on aina mukana myös lataus kulttuurihistorian ja taidehistorian kerrostumia. Väri on myös tapamme puhua väreistä ja sitä, miten tuo puhe maailman hahmottamiseen vaikuttaa. 

Muistan myös sen kun olimme eräiden sukukielten puhujiemme, Viron setukaisten, luona matkalla, sen miten eräänä aamuna metsässä koettu ensilumen tulo kaikkine tunnelmallisine latauksineen muuntui matkan jälkeen maalaukseksi. Siinä oli mukana kaikki Pajulahdelle ominainen: havainto, hetken tunnelma, kulttuurihistoria ja rakkaus siihen ihmeeseen, miten tämän kaiken voi muuntaa vahan, hartsin ja värin kautta tuon hetken ikuiseksi muistoksi.

 Mää ja Ollin varhainen Malevitš-kommentti, serigrafia vuodelta 1970.