tiistai 21. helmikuuta 2012

Julkaistua 269: Grönlund ja Nisunen värähtelevät mekaanisesti

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi arvioni Tommi Grönlundin (s. 1967) ja Petteri Nisusen (s. 1962) näyttelystä Galerie Anhavassa. Taittaja oli näköjään taas tarvinnut pidemmän otsikon – alkuperäinen otsikkoni oli 'Luonnonlaki ja poeettinen muoto' (eikä ingressikään ole minun kynästäni – olin unohtanut sellaisen kirjoittaa):

Grönlund ja Nisunen värähtelevät mekaanisesti

Harvoin kotimaassa esiintyvä parivaljakko luottaa teknotaiteessaan poeettiseen muotoon

Arkkitehtuuritaustainen parivaljakko Tommi Grönlund (s. 1967) ja Petteri Nisunen (s. 1962) on toiminut kuvataiteessamme aktiivisesti jo parikymmentä vuotta, mutta heidän töitään nähdään Suomessa melko harvoin. Kansainvälisillä areenoilla he ovat esiintyneet ahkerasti.
Grönlund ja Nisunen käyttävät teoksissaan usein erilaisia mekaanisia ja fysikaalisia ilmiöitä – liikettä, värähtelyä, magnetismia, mekaniikkaa, painovoimaa.
Teokset saavat toki aina jonkin fyysisen muodon, mutta kokeenkaltainen tapahtuma ei kuitenkaan selvitä katsojalle maailman rakennetta vaan pikemminkin johdattaa hänet jonnekin vaikeasti sanoin tavoitettavalle alueelle – kuvanveistäjä Jyrki Siukosen mukaan teokset muuntavat ”veistoksellisuutta runoudeksi”.
Grönlundin ja Nisusen toisinaan kokeellinen työskentely ei pyri illuusioiden luomiseen. Kaikki on näkyvillä ja kaikki kerrotaan. Runous ja runousoppi ovat yhtä.
Toisinaan taiteilijoita seurataan johdonmukaisina ja kehittyvinä tekijöinä, joiden tuotannoista voidaan erottaa esimerkiksi erilaisia ”kausia”. Grönlund ja Nisunen eivät tunnu kehittyvän mihinkään erityiseen suuntaan. He eivät myöskään mitenkään ”syvennä” teemojaan.
Maailma tuntuu olevan täynnä erilaista materiaalia, jonka avulla kokemus paikoista, muistoista ja luonnonvoimista tehdään nähtäväksi. Täytyy vain pitää uteliaisuus jatkuvasti vireänä, ja Grönlund–Nisunen ei tässä suhteessa osoita mitään väsähtämisen merkkejä.
Monien teosten taustalla on pieni oivallus, joka muodon saaneena tuntuu kasvavan itseään suuremmaksi. Katsojan mietteet lähtevät harhailemaan moniin suuntiin – varsinkin kun taiteilijoiden perusjuoni tuntuu olla se, että filosofisten mietteiden kytkeytyminen teoksiin jätetään katsojan vastuulle. 

Kassavirta, 2012.

Grönlund ja Nisunen eivät selittele. Itse asiassa heidän tuotantoonsa ei mielestäni tarvitse suhtautua edes kovin vakavasti. Mukana on usein myös huumoria, vaikka se ei varsinaisesti nauratakaan.
Oman annoksensa teoksiin antaa nostalgia, joka syntyy toisinaan tietoisesti ja toisinaan varmaan vailla syvempää tarkoitusta. Näin on epäilemättä näyttelyssä nähtävien mustavalkovalokuvien laita. Niissä näkyvillä paikoilla on varmaankin ollut merkitystä, jota ei kuitenkaan tarvitse kytkeä suoraan teoksiin.
Katsojakin voi poiketa nostalgian suuntaan. Esimerkiksi Kassavirrassa (2012) joukko vanhoja markkoja suorittaa loputonta retkeään kuin pajatsossa, josta kukaan ei voi toivoa voittoa. Mikä on rahan suunta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti