Mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun lainaa Guggenheimin järjestämään kiertonäyttelyyn omistamansa arvoteoksen? Esimerkiksi niin, että teos varastetaan kesken kierroksen ja myydään Guggenheimin säätiön hallituksen jäsenelle, joka sattuu olemaan ko. taiteilijan intohimoinen keräilijä!
Näin kävi Yhdysvalloissa asuvalle, ruotsalaissyntyiselle taiteenkeräilijä Kerstin Lindholmille, joka lainasi Andy Warholin (1928–1987) serigrafian Red Elvis (1962) Guggenheimin kansainväliseen kiertonäyttelyyn.
Kun Lindholm sitten myöhemmin yritti saada teosta takaisin, kävi ilmi että ruotsalainen taidekauppias Anders Malmberg, jolta hän oli aikoinaan ostanut teoksen 300.000 dollarilla, oli myynyt sen kesken kiertueen Solomon R. Guggenheimin säätiön hallituksen jäsenelle, eksentriselle miljönäärille ja Andy Warholin keräilijälle Peter M. Brantille 2,9 miljoonalla dollarilla.
Guggenheimin Warhol-näyttelyn luettelo vuodelta 1999.
Kun Lindholm sitten myöhemmin yritti saada teosta takaisin, kävi ilmi että ruotsalainen taidekauppias Anders Malmberg, jolta hän oli aikoinaan ostanut teoksen 300.000 dollarilla, oli myynyt sen kesken kiertueen Solomon R. Guggenheimin säätiön hallituksen jäsenelle, eksentriselle miljönäärille ja Andy Warholin keräilijälle Peter M. Brantille 2,9 miljoonalla dollarilla.
Andy Warhol: Red Elvis, 1962.
Sitten alkoivat oikeusjutut. Malmössä taidekauppias Malmberg tuomittiin vuonna 2003 kolmeksi vuodeksi vankilaan ja korvamaan 4,6 miljoonaa dollaria Lindholmille. Tässä linkki The New York Timesin asiasta kertovaan juttuun. Yhdysvalloissa juttu sai yllättävä käänteen. Connecticutin korkein oikeus käsitteli asiaa, ja jätti Warholin Brantin haltuun, koska tämä oli toiminut "hyvässä uskossa" ja vakiintuneiden tapojen mukaisesti etabloidun ja hyvämaineisen taidekauppiaan kanssa. Tässä linkki The New York Timesin asiasta kertovaan juttuun vuodelta 2007. Teos siis jäi Brantin omaisuudeksi. Tässä vaiheessa sen arvioitu käypä hinta oli 12 miljoonaa dollaria. Tosin joidenkin arvioiden mukaan – ja Brantin hallussa teos edelleen on – sen käypä hinta oli tuolloin jo 25 miljoonaa dollaria (tässä linkki New York Daily Newsiin). Mikähän tuo hinta nykyään olisikaan?
Jos jaksatte olla ahkeria, tästä linkistä voitte lukea virallisen ja nälkävuoden pituisen pöytäkirjan Connecticutin tuomiosta. Tästä linkistä pääsette vähän nopeammalla luennalla. Tästä linkistä voitte todeta, että Yhdysvalloissa on "tärkeää tietää, kehen luottaa".
Tällaisia taiteenkeräilijöitä Guggenheim siis valitsee hallitukseensa. Brant tosin erosi – tai pantiin eroamaan, kuka noista ottaa selvää – Guggenheimin säätiön hallituksesta vuonna 2009. Enkä nyt jaksa paneutua hänen oikeusjuttuihinsa ja saatuihin tuomioihinsa veronkierrosta – joihin oli myös sotkeutunut Suomessakin tunnettu ja varmaan joidenkin ihailema kuuluisa galleristi Larry Gagosian.
Haluan vielä korostaa, että kyse ei nyt edes ole totuusarvosta (vaikka kannattaa lukea linkit tarkkaan ja miettiä niiden oikeellisuutta ja samalla omaa oikeustajuaan), joka tässä tapauksessa lienee kiistaton – jopa niin, että Hesarin pikkuruinen Guggenheim-apologeetta Vesa Sirénkään ei pääse "korjaamaan" postauksessani esiintyviä "virheitä" soittamalla objektiiviselle luottotiedonlähteelleen Eleanor Goldharille New Yorkiin. Nostan asian esiin nyt lähinnä Guggenheimin brändin arvon takia. Kuten olen aiemminkin todennut: Guggenheim on koko 2000-luvun loannut itseään monin eri tavoin, mutta Helsingissä sitä ei jostain syystä tajuta millään – vaikka minkälaisesta rautalangasta vääntäisi.
Vaimo ja Peter M. Brant. Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn Warholin? Mutta on tää niin ihkua taide-elämää! Vaimo on nimittäin supermalli Stephanie Seymour – tosin he ovat jo eronneet. Ja Brantin puudeli sai muuten varmaankin aika isolla rahalla tilatun värjäyksen itseltään Warholilta. Suomeenkin tällaista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti